Olen pohtinut sitä, miksi kirkossa syntyy jonkinmoinen älämölö, jos käy niin, että nuoria tulee uskoon riparilla. Jotenkin luulisi, että juuri siinä olisi se mihin erityisesti tulisi pyrkiä. Uskoon tulleet nuoret juuri ovat ne, joita kirkon tarjoama hengellinen elämä kykenee ruokkimaan.
Aiemmin olen kirjoittanut blogit : ”Mistä tunnistan uskovan” ja ”Pitääkö tulla uskoon”. Niissä pohdiskelimme yhdessä sitä, voiko uskovan tunnistaa jotenkin. Selkeästi on niitä, jotka ovat uskossa ja toisia, jotka ei ole. Ero näiden kahden ryhmän välillä on selkeä. Silti usein on vaikea tunnistaa sitä kumpaan joukkoon kukin kuuluu. Toisinaan sen taas voi oivaltaa hyvinkin helposti. Varsinkin jos toinen ilmaisee sen selvästi. Kaksi olennaisesti toisistaan poikkeavaa ryhmää on selvästi olemassa.
Rippikouluun tulevilta nuorilta omakohtaista uskoa harvoin tapaa. Uskonasiat ovat heille yleensä täysin vieraita. Oppitunneilla he ovat mukana, koska niillä kuuluu olla. Hengelliset asiat menevät heiltä täysin yli hilseen. Kosketuspinta omaan elämään kun ei ole. Kirkon rippikouluopetus lähtee kuitenkin siitä ajatuksesta, että lapsi on jo kasteessa uudestisyntynyt ja konfirmaatiossa tämä asia vahvistetaan. Mitä voi vahvistaa, jos mitään kastetta enempää ei ole?
Jos jossain käy niin, että suuri osa nuorista tulisi tietoiseksi Jumalan todellisesta läsnäolosta ja nuoret isolla porukalla haluaisivat ottaa uskon vastaan. Niin syntyy kirkossa voimakas vastustus. Luulisi, että se olisi jotain, mitä kirkko aina odottaa ja toivoo. Käy kuitenkin aivan toisinpäin. Asiaan puututaan kovalla kädellä ja jopa työntekijöitä on sen tähden hyllytetty.
Miksiköhän kirkossa toimitaan näin juuri silloin, kun nuoret haluaisivat sitoutua kirkon toimintaan. Nämä tapaukset tuntuvat tosi oudoilta. Varsinkin kun ihmetellään, miksi Z-sukupolvi jättää kirkon.
Ei sen puoleen, että odottaisin nuorten uskoontuloa riparilla. Pyytäisin heitä sen sijaan ehkä harkitsemaan asiaa tarkasti. Leirin ilmapiirissä oman ratkaisun tekeminen on liian helppoa.
Leirin jälkeen on kohdattava aivan toisenlainen ympäristö ja silloin uskossa olo voi joutua aivan liian kovan paineen alaiseksi. Kiusatuksi joutuminenkin voi olla seurauksena.
Voisin ehkä sopia nuoren kanssa , että jutellaanpa asiasta konfirmaation jälkeen.
Rippikoulu olisi kyllä hieno mahdollisuus saada vastaanottaa oikea rippi ja päästä painavista taakoistaan, joita nuo lapset kantavat, kun kun eivät vielä tiedä että juuri sitä varten usko on hieno juttu.
Siitäkö kenkä puristaa, että kirkossa opetetaan, että lapsi uudestisyntyy kasteessa? Sitten rippikoulussa tuo kaste vahvistetaan ja näin nuoresta tulee ”seurakuntalainen”.
Rippikouluun tulevissa nuorissa ei ole havaittavissa mitään niitä merkkejä, joista heidät voisi tunnistaa uskoviksi. Silti heitä kohdellaan ja opetetaan aivan kuin he olisivat jo hyviä kristittyjä . Riparilla tuota tietoa pyritään syventämään. Käymällä asiat lyhyesti läpi.
Ikään kuin uskoen, että he ne siinä ehtisivät sisäistää.
Väite kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä selittäisi paljon. Silloin tosiaan rippikouluun tulevat nuoret olisivat hyviä kristittyjä jo tullessaan. Mitään uskoa tai erityistä uskoon tuloa ei tarvittaisi. Ongelma syntyy vain siinä, kun Raamattu puhuu jatkuvasti uskosta ja myös uskoon tulosta.
Uudestisyntyminen kertoo minulle siitä, että jotakin on ratkaisevasti muuttuu ja se jonka nimenomaan usko saa aikaan. Voisiko uudestisyntyminen olla pelkkää teoriaa. Kyllä siinä pitää olla jotain konkretiaa mukana. Jos opetamme, että uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa ja siitä seuraa ettei omakohtaista uskoontuloa lainkaan tarvita, niin olemmeko opastamassa kansaa oikealle tielle ? Siitä olemme vastuussa kerran. Se mitä uskoon tulleissa ihmisissä tapahtuu, kertoo jostakin muutoksesta, jonka vain uudestisyntyminen voi saada aikaan. Kuvaisin uskoontuloa mieluummin uudestisyntymiseksi, koska siinä tapahtuu todellinen muutos. Asia on melkoisen kimurantti, joten arvoisat lukijat. Miten olette nämä asiat itsellenne selvittäneet?
Pekka Veli. Ongelma on valitettavasti siinä, että monet kirkkomme työntekijät edustavat nykyään tuota näkemystä, jonka mukaan kaikki kastetut pelastuvat eikä uskon perään sovi kysellä. Ovat reagoineet uskonratkaisujen ja uskoon tulon sekä uskomisen tarpeellisuuden korostamiseen menemällä toiseen äärimmäisyyteen. Olen juuri tänä kesänä kuullut, että noin opetetaan jopa kirkon tulevia nuorisotyöntekijöitä. Tällä linjalla koko uskoon tulosta tai parannuksen tekemisestä julistaminen/opettaminen jää kuitenkin vapaiden suuntien ja muutamien herätysliikkeiden varaan. Vuoden 1948 kristinoppi opetti tässä kohden erinomaisen hyvin. Se pitää esillä sekä sitä, kuinka lapsina kastetut voivat säilyä uskossa että eri tavoin menettää sen. Ja palata uskon tielle.
Opetus, jonka mukaan uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa, on oikea, jos ja kun muistetaan samalla opettaa parannuksesta. Siinähän on kaksi osaa: lain saarnan synnyttämä synnin tunto ja evankeliumin saarnan vaikuttama usko, joka tarttuu Kristukseen: saa uskoa itsensä ”pahana pyhäksi” ja ”syntisenä vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi”. Yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Mutta tämä rautalankaversio ei myöskään taida sopia niille, joille koko uskomisen asia on uskontunnustuksesta irronnutta hengellisyyttä, jota toteutetaan hiljentymällä, ihmettelemällä ja vaikka joogaamalla. Niin hyvä asia kuin hiljentyminen onkin.
Kasteessa ei tapahdu yhtään mitään, ei näkyvästi, eikä näkymättömästi. Se on näytelmä, jossa on käsikirjoitus ja roolipuvustus, se on siis leikkiä.
Lapsi nukkuu vielä viattomuuden unta, elää äitinsä rinnoista, äiti on sille kaikki, ruoka, lömpö, syli, puhtaus, läsnäolo, hymy, ja kasvojen enkeli. Tämä on se hengellinen kuva joka tästä luonnollisesta nousee, ja jota taiteilijatkin ovat ikuistaneet tuhansia kertoja ja tuhansia vuosia. Äiti on pienelle lapselle kaikkiriittävä, niinkuin Jumala on ihmiselle Kaikkiriittävä.
Se on siinä kaikki, ihmisen alussa tapahtuva. Sitä ei pidä rikkoa, millään oppijärejstelmillä, jotka ovat pelkkiä loitsuja ja hokemia.
Ja uskoa saa ihan heti. Ei tarvitse kiinnittää huomiota mahdolliseen
omaan synnintuntoon tai -tunnottomuuteen. Kyllä Jumala omastaan ja omistaan huolen pitää sanansa kautta ja sanassa. Turvataan ainoastaan Kristukseen eikä kiinnitetä niinkään katsettamme itseemme.
Kaikki on valmiiksi tehty! Rohkaistaan ja kutsutaan siis toisiamme luottavaisesti uskomaan!
Äskeinen kommenttini siis Markon kommenttiin täydennykseksi.
Tarja Parkkilalle sanoisin, että pakko ei siis ole uskoa…
Tarja Parkkila. Väiteesi, ettei kasteessa tapahdu mitään aiheuttaa välttämättä kysymyksen, mihin väitteesi perustuu. Koska mitään ei tapahdu niin siitä seuraa johtopäätös, ettei mitään tapahdu. Varsin loogista. Kaste ilman uskoa ei tietenkään ketään hyödytä. Mutta varmaa on kuitenkin se, että olen kastettu olen pelastuva, mikäli uskon.
Kiitos Pekka Veli blogista, joka on erinomaisen pohdiskelevaa, ja tekee sen ennakkoluulottomasti. Esität ajatuksen, josta Raamattua tutkivat piirit ovat kovasti eri mieltä, omien keskustelukokemusteni mukaan jopa luterilaisen kirkon sisällä: ”Siitäkö kenkä puristaa, että kirkossa opetetaan, että lapsi uudestisyntyy kasteessa?”
Sallinet, että täältä kirkon ulkopuoleltakin huutelen, onhan Raamattu se meille yhteinen kirja, josta yritämme opetusta ammentaa. Ja onhan minulla oikein miellyttävät muistot omalta rippikouluajaltani.
Raamatun aikoina vesikasteelle meno oli tietoinen ja ihmisen tekemä ratkaisu. Pois sulkien perhekuntien kastamiseen, joka tietyssä valossa nähtynä antaa toisenlaisen kuvan. Esimerkiksi se etiopialainen hoviherra sanoi, että ”Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?”(Apt8:36) Paavali kertoi, että hänelle annettiin ohjeeksi ”Älä vitkastele. Huuda avuksi hänen nimeään, nouse ja anna kastaa itsesi.”(Apt22:16) Ja ainakin silloin kun meidän paikkakuntamme aiempi kirkkoherra kastoi pari aikuista, hän oli ensin vakuuttunut heidän päätöksestään liittyä luterilaiseen kirkkoon kasteen ja rippikouluopetuksen myötä.
Kun Jeesus kertoi tarvittavasta uudestisyntymästä taivaaseen pääsyn vaatimuksena, hän korosti sitä suuntaa, joka tämän syntymisen mahdollistaa: ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä,…” Jeesus opetti myös, että ”Tuuli* puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” [Alkutekstin sana merkitsee sekä tuulta että henkeä.]”(Joh3:5,8) Kuvaa hyvin sitä, kenen vallassa tuo uudestisyntyminen on. Näyttäisi siltä, ettei meidän uskomme ja meidän ponnistelumme vaikka kuinka otsa rypyssä ole ratkaisevassa roolissa, kuten ei ollut siinä ensimmäisessäkään syntymisessämme.
Miten siis voitte olla, Marko ynnä muut vesikasteen ja uudestisyntymisen yhdistävät, varmoja siitä, että vesikaste tuottaa ihmistoimenpiteen automaattisena seurauksena sen uudelleen syntymisen ylhäältä? Missä kohdassa Raamattu niin opettaa? Ja kuten blogin otsikossa sanotaan: ”Luulisi että uusi syntymä muuttaisi jotain olennaista.”
Rauli, valitettavasti me kristityt emme tunnusta Jehovan todistajien kastetta kristilliseksi kasteeksi. Te kun ette tunnusta Jumalan Kolmiyhteyttä. Ulkoisia yhteneväisyyksiä kasteissa on, koska teidän kastekäsityksenne pohjautuu ns. radikaalireformaatioon.
Ensiksikin me emme tee eroa vesi- ja henkikasteen välillä. Koska Pyhä Kolminaisuus on itse läsnä kasteessa. Kaste ei vain vertauskuvaa jotain ja merkitse meidän vihkiytymistämme Jumalalle.
Toiseksi me sanomme, että kasteessa Isä Jumala ottaa kastettavan lapsekseen, Poika pukee vanhurskauteensa ja Pyhä Henki uudestisynnyttää ja uudistaa kastettavan lapsekseen. Tämä uudestisyntyminen on siis Jumalan itsensä työ ja uudistaminen on se Pekka Velin perään kuuluttama uudestisyntymistä seuraava muutos. Ja onhan sekin iso muutos, kun ihmisestä tulee Jumalan lapsi. Keskeinen Raamatun teksti on Tit. 3:5-7. Virsikirjamme virsi 215 on yksi parhaista tuntemistani kasteopin yhteenvedoista ja lähes jokainen rivi liittyy johonkin Raamatun kohtaan.
Kiitos vastauksestasi, Marko, vaikka en nyt kasteiden luokitteluja kysymykselläni pyytänyt. Fokukseni oli Pekka Velin epäilyssä vesikasteen ja uudestisyntymisen kytkennästä. Tuo virsikirja ei liene hienoista sävelmistään huolimatta Raamatun tasoinen argumentti meidän kummankaan mielestä? Tituskirjeen kohdastasi ei paljon kasteesta opetusta saa, ainakaan tähän pääkysymykseemme.
Kerrot, että ”me emme tee eroa vesi- ja henkikasteen välillä”. Olen ymmärtänyt, että monet luterilaiset sellaisen kuitenkin tekevät. Miksiköhän? Oleellista on kuitenkin se, mitä Raamattu meille asiasta opettaa.
Jeesus lupasi ensimmäisille seuraajilleen, että ”Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.”(Apt1:5) Lienemme yhtä mieltä siitä, että tuo lupaus täyttyi ensimmäisenä helluntaina? Vesikaste ja henkikaste tapahtuivat saman aikaan, ja niin kävi myös luvun 19. tilanteessa, jossa Paavali oli läsnä.(3-6)
Vesikaste tapahtui ennen henkikastetta Apt 8. luvun kertomassa tilanteessa. Samarialaisista sanotaan, että ”Henki näet ei ollut vielä laskeutunut kehenkään heistä; heidät oli ainoastaan kastettu Herran Jeesuksen nimeen.”(Apt8:16) Pietarin ja Johanneksen ollessa läsnä, ”he saivat Pyhän Hengen”, kuten seuraava jae kertoo.
Apostolien tekojen 10. luvussa kerrotaan ainutkertaisesta tilanteesta: vesikaste seurasi henkikastetta. Pietarin puhetta kuuntelemassa ollut yleisö kun huomasi yllätyksekseen, että ympärileikkaamattomat ”puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalan suuruutta.” Seurauksena oli Pietarin johtopäätös ”Kuka voi estää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin?” Ja sitten: ”Hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen.”(Apt10:44-48)
Henkikaste voi siis tapahtua ennen, jälkeen tai samanaikaisesti vesikasteen kanssa. Kertooko tuo eriaikaisuus jotakin sinulle myös niiden erillisyydestä?
Peseytyminen, kastautuminen
Onhan raamatussa tarina muistaakseni Damaskoksessa asuneesta kuninkaasta joka sairasti lebraa ja hänellä oli palvelustyttönä israelilainen orja, joka kertoi, että heidän maassa on sellainen profeetta joka osaa parantaa.
Kuningas lähti seurueineen tapaamaan tätä profeettaa, kysymyksessä ei ollut Jeesus.
Profeeta ei tullut edes ulos rakennuksesta mutta käski kuninkaan kylpeä Jordanissa, niin hän paranee.
Kuningas pahoitti mielensa kun profeetta ei edes vaivautunut tulemaan ulos ja hän valitti, että miksi muka heidän ovat virrat eivät kelpaa, vaan sen pitää olla Jordan.
Seurue sai kuitenkin houkuteltua kuninkaan peseytymään Jordanissa, kun se ei edes makasnut mitään, ja niin kuningas palasi takaisin, laskeutui Jordanvirtaan ja tuli terveeksi. Mies joka oli jo kuoleman oma, syntyi uudesti ja jatkoi elämäänsä.
Ulkomuistista, itseymmärryksellä, näin sanoen, mitenkään tarinaa hengellistämättä , eli ihan kirjaimen mukaan.
Tarja Parkkila,
Tuo mainitsemasi Vanhan testamentin kertomus Toisesta
kuninkaiden kirjasta muuten oli yhtenä
kirkkovuoden teksteistä viime sunnuntaina.
Viime pyhän aihe oli Jeesus, Parantajamme.
Raamattu, sen Vanha ja Uusi Testamentti nitoutuvat elimellisesti yhteen.
Kristillinen kaste vapauttaa ja parantaa meidät synnin,
kuoleman ja perkeleen vallasta, koska sen sisältönä on itse Kristus ja Hänen työnsä.
…ja kyseessä oli siis Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman.
Tarja Parkkila,
ei tarvitse vastata, jos et halua, mutta kysyn kuitenkin, että onko sinut kastettu kristillisellä kasteella.
Joskus äidin ja/tai isän rakkaus on vajavaista, jopa (henkisesti) tappavaa. Siitä sitten muotoutuu jumalakuvamme, joka jää sekin rikkinäiseksi. Sitä ei mikään kaste tai konfirmaatio korjaa. Tämä ihmisten rikkinäisyys ajaa ihmisiä erilaisiin riippuvuuksiin tai vaihtoehtoisesti hakeutumaan uskonnollisiin ääriliikeisin, joiden sanoma on mustavalkoinen ja yksinkertainen. Sekin muuttuu riippuvuussuhteeksi. Ihmisen peruspersoonallisuus, se joka lapsuuden aikana mutoutui heiveröiseksi, ei muutu, eikä vahvistu, ellei ihminen saa (lääketieteellistä) apua. Tällainen ihminen ei osaa rakastaa edes itseään, koska hänelle ei ole syntynyt rakkauden tunteeseen kosketuspintaa jo lapsuudessa. Ainoa ”apu” on päihteissä.
Suni
Jeesus ei ollut siinä parantajana, ja kertomus Jeesuksen kirjeenvaihdosta Edessan kuninkaan kanssa, joka sairasti lebraa, ja Jeesuksen lähettämä liina, hänen kasvokuvallaan, joka paransi kuninkaan on vain kolmesataa luvulla tehty väärennös, sellaista ei siis tapahtunut. Mutta ihnisille on uskoteltu tällaisen kirjeenvaihdon tapahtuneen.
Suni
”Kristillinen kaste vapauttaa ja parantaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, koska sen sisältönä on itse Kristus ja Hänen työnsä. ”
Vai niin, ja vastasyntynyt lapsiko on kuoleman, perkeleen ja synnin vallassa. Oletko ihan täysissä järjissäsi. Mitä kokeilisit uimista Jordanissa, siellä kuulemma paranee.
Tarja Parkkila,
Ymmärsinkö oikein, eli et halunnut vastata kysymykseeni.
Vanhassa kastekaavassa vanhemmat, yhdessä kummien kanssa
irtisanoutuivat perkeleestä ja hänen töistään ja tekivät
tämän lapsen puolesta.
Kyllä, myös lapsi
on perisynnin alainen,
eihän muuten pikkulapsia kuolisi.
Jumalan Pyhä Henki saa palauttaa mieliin Jumalan sanan.
Pyhässä kasteessa kastettavalle lahjoitetaan Pyhä Henki.
Minun ei tarvitse uida Jordanissa, vaikka mielelläni siellä kävisinkin.
Uskon, että kaikki on lahjaksi annettu.
Mikko Suni kysyy…
”ei tarvitse vastata, jos et halua, mutta kysyn kuitenkin, että onko sinut kastettu kristillisellä kasteella. ”
Näin on tapahtunut tavan vuoksi, on kastettu, mutta minä olen sanoutunut siitä irti, koska se ei ole tapahtunut minun luvalla. En ole voinut vaikuttaa asiaan, ja enää en tietenkään sellaista ottaisi.
Tarja Parkkila,
Kiitos vastauksestasi.
Tuossa aiemmin jo luulin, että et halunnut vastata. Voit edellisen kommenttini lukea.
Niin kaste on kertakaikkinen vaikkeivat motiivit olisi aina kaikilla täysin selvillä, mutta tietenkään sen (kasteen) sisältöä ei ole pakko uskoa…
Ihminen syntyy tänne kuoleman alle ja on siis kuoleman oma syntyessään… Kun ihminen kastetaan Kristukseen niin hän saa lahjaksi Elämän. Tuo perisynnin pois peseminen kasteessa on Hengen työtä, se ei ole lihan saasta pois pesemistä, vaan hyvän omantunnon pyytämistä, Kristuksen ylösnousemuksen kautta, eikä omien tekemisten kautta.
Kristillisessä kasteessa on paikalla Jumalan Sana, johon kastettu myös puetaan. Jos vesi ja Henki erotetaan kasteesta, niin poistutaan Raamatun ilmoituksesta, jossa vesi ja Henki pitävät yhtä. Ei siis ole erikseen vesi kastetta ja Henki kastetta, vaan ne ovat Raamatussa sama asia. Syntyminen ylhäältä (uudelleensyntymä) on siis ennenkaikkea alku ja se pitäisi Kristillisessä teologiassa pitää kirkkaasti esillä. Kasteessa on aina vesi ja henki läsnä.
Kun lapsi kastetaan uskovien vanhempien ja seurakunnan läsnäollessa, niin silloin oletus on, että lapsi myös kasvatetaan läsnäolevassa uskossa. Kirkko on Jumalan oma synnytys huone maailmassa, jossa Jumala synnyttää itselleen eläviä lapsia itselleen. (Eli Taivaan kansalaisia) Tämä on hengellistä ja siten myös ymmärrettävä hengellisesti.
Tuhlaaja poika vertaus on hyvä kuva meille lapsesta, joka on isän poika, mutta lähti omille teilleen. Perhe side ei koskaan loppunut, vaikka poika lähti maailmalle. Kun hän käsitti oman eksymyksensä, niin tuliko hän vasta silloin isäänsä pojaksi? Tätä kannattaa pohtia, kun puhutaan ns. ”Uskoon tulosta”
Kun Kirkko kastaa lapsia Kristukseen, niin Kirkko ei opeta, etteikö Kaste pelastaisi, mutta Kirkko ei myöskään opeta, että ilman uskoa voi pelastua.
Sellaista Kristillistä kastetta ei ole olemassakaan, jossa usko ei olisi läsnä, kun kastetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tuossa on Jumalan synnyttävä Voima läsnä, Jumalan Sanat ja Lupaukset Kristuksessa.
Kun lapselle opetetaan Kristusta, niin silloin myös lapsi oppii kasteen merkityksen, jos lapselle ei opeteta, niin Kristuksen kaste käsky on jätetty puolitiehen.
Moni meistä lapsena kastetuista on ymmärtänyt Kristuksen merkityksen vasta aikuisuuden myötä, mutta kuka voi varmasti sanoa, etteikö Jumala olisi koko ajan odottanut meitä palaavaksi luokseen?
Uskohan on luottamista… Ja meidän nuorille opetetaan nykyisin, ettei kannata kaiken maailman Jumaliin uskoa, vaan itseensä ja sitten ihmetellään, että eivät monetkaan enää usko… Tosin syntyminen on aina Jumalan teko.
Kiitos Ismo, juurikin näin.
Kastettu Kristukseen….
Minä en halua itseeni ketään muuta, kuin itseni, enkä keneenkään muuhun kuin itseeni, eikä minua pysty kuljettamaan Kristuksen kaltaiset joille kelvatakseen pitäisi vihata sukulaisia ja luopua kaikesta, muuten ei kelpaa.
Tottakai minä ihmettelen vähän, että miten jotkut on niin saatu verkkoon, että haluavat saarnata moista oppia, eivätkä itse kuitenkaan luovu kaikesta mitä heillä on.
Onneksi Jumala ei vaadi kaikesta luopumista vielä eläessä ja kuolemassahan se tapahtuu ihan luonnollisesti.
Tarja Parkkila,
Kristus rakastaa myös sinua. Hän ei vaadi mitään, vaan lahjoittaa itsensä kokonaan. Ja siksi Hän kävi ristinkuolemaan. Tästähän seuraava tuttu evankeliumitekstikin, joka tässä on vuoden 1933/1938 käännöksen mukaisena, kertoo.
3:16 Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Johannes 3:16
Suni: ”3:16 Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Miksi ihmeessä se ainokainen poika piti tapattaa. Olisi nyt kaikkitietävän kaikkivaltiaan luullut kykenevän hoitamaan se maailman rakastaminen vähän vähemmälläkin verilöylyllä. Ellei, niin eihän semmoinen mikään kaikkivoipa kaikkivaltias ole.
kimmo wallentin,
Kiitos kysymyksestäsi. Joudun nyt vastaamaan aika lyhyesti.
Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen ja koko luomakunta tulivat kuoleman alaisiksi.
Raamattu ilmoittaa, että kaiken synnin palkka on kuolema.
Kristus otti koko maailman syntitaakan kantaakseen ja Hänestä tehtiin synti, jotta Hän kuolemalla kuoleman voittaisi ja lunastaisi ihmiset tuosta synnin alaisuudesta ikuiseen elämään luonaan Taivaassa. Itse asiassa kaikkien aikojen ihmisten kaikki synnit surmasivat tuon Ainoan Viattoman, jotta me saisimme elää.
Oletko Pekka saanut vastauksia näistä hyvistä kommenteista? Asia on kyllä minunkin mielestäni niin kimurantti, ettei riittävän selkeää vastausta tahdo mistään löytyä. Osavastauksia kyllä, mutta…
Aina jää jokin kysymys vaivaamaan. Tosin sama vika on monissa muissakin uskon kysymyksissä.
Kiitos Kari , että kysyit tuota.
Parastahan tässä on havaita miten hakusessa tämä on muillakin. Olen ollut tähän asti vahvasti sitä mieltä, että uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa, mutta en ole asiasta enää ollenkaan varma. Ne kokemukset mitä minulla on leirinohjaajana kertovat kyllä ihan selkeästi siitä, ettei kastetut poikkea millään tavalla kastamattomista. Kastamattomat saattavat olla enemmän kiinnostuneita ja pyytää kastetta. Siinäkin vaikuttaa tietysti nuo opilliset seikat. Uskosta se ei välttämättä kerro mitään. Kasteen jälkeen nuori on aivan sama, kuin ennenkin.
Sen sijaan kun joku tulee uskoon, niin hän heti muuttuu aivan toiseksi ihmiseksi. Raamattu alkaa avautua ja rukous maistua, sekä hengellisen kasvun tarve syntyy. Toisten uskovien seuraa alkaa kaipaamaan. Helposti voi havaita myös keskinäisen rakkauden vaikutuksen hänessä. Synti surettaa erityisesti ja varsinkin se, ettei siitä pääse irti. Kaikki nuo sellaisia muutoksia, joita ei kukaan itse omilla ponnisteluillaan voi saada aikaan. Mielestäni ne kertovat uudesta syntymästä konkreettisesti.
Alan käsittää asian niin että kyllä tässä on alettava opettamaan reilusti uskoontulosta, jos siihen ei ole vielä sisään kasvanut ”äidin maidossa”. Mitenkään kuitenkaan väheksymättä kasteen merkitystä Jumalan liiton välineenä, johon ihmisen on liityttävä. En voi tietää mitä kasteessa tapahtuu, mutta sen tiedän, ettei ilman uskoa voi saada syntejään anteeksi. Synti on se joka vetää meidät kadotukseen ja suurin synti on epäusko. Sillä se kuuluu elimellisesti kaikkeen syntiin jota teemme.
Tuo Jeesuksen ristinkuolema ei puhuttele. Väkivallalla ei lunasteta, eikä ratkaista mitään. Se oli totaalinen hylkäys ja niin ”miehinen” ratkaisu. Ihmiskunnan historia on väkivallan historiaa. Luulisi jumalalla olleen /olevan keinoja rakastaa ihmiskuntaa rauhanomaisesti. Väkivalta on väkivaltaa, oli sen motiivit mitkä tahansa. Se oli evankeliumin kirjoittajien yritys selittää Jeesuksen epäonnistuminen ymmärrettävällä tavalla. Syyllistää ensin juutalaiset, sitten muutkin ihmiset. Tätä syyllistämistä kristinusko harjoittaa edelleenkin. Siihen perustuu verojen keruu. Syyllistäminen synnyttää vastareaktion. Se on välinpitämättömyys. Nykyihmistä ei kiinnosta parintuhannen vuoden takainen väkivalta, kun se on yhä nähtävissä ratkaisuna ihmisten välisiin kiistoihin.
Pekkalle-Velille kristillisen kasteen merkitys on epäselvä. Kirkko ei ihan huvikseen vaan kasta lapsia. Kirkon mukaan ei ole olemassa mitään vesikastetta, vaan kristillinen kaste. Mitä kirjoja olet lukenut kristillisestä kasteesta.
Jos ristinkuolema ei puhuttele, niin se voi johtua vain siitä, että on jostain syystä sulkenut sydämensä oven, niin ettei Jumalan rakkaus pääse sisään. Hän kuitenkin kolkuttaa ovilla väsymättä. Pahinta onkin jollei sitä kolkutusta enää lainkaan kuule.
Charlotta: ”Tuo Jeesuksen ristinkuolema ei puhuttele. Väkivallalla ei lunasteta, eikä ratkaista mitään.”
Joo, samaa olen pohtinut minäkin. Miksi ihmeessä se ainokainen poika piti tapattaa. Olisi nyt kaikkitietävän kaikkivaltiaan luullut kykenevän hoitamaan se maailman rakastaminen vähän vähemmälläkin verilöylyllä. Ellei, niin eihän semmoinen mikään kaikkivoipa kaikkivaltias ole.
Pekka: ”Jos ristinkuolema ei puhuttele, niin se voi johtua vain siitä, että on jostain syystä sulkenut sydämensä oven, niin ettei Jumalan rakkaus pääse sisään.”
Minä en näe mitään rakkaudellista siinä, että tapattaa verisellä tavalla ainoan poikansa. Jos se muka on rakkaudenosoitus ihmiskunnalle, niin mieluummin ei kiitos minulle. Sen sorttista rakkautta en ainakaan minä tarvitse ja pidän kyllä sydämeni semmoiselta rakkaudenosoitukselta visusti suljettuna.
Kimmo,
Vaikka tämä nyt ei kuulu varsinaisesti tähän blogiin, niin kysyn kuitenkin: oletko ajatellut Kristuksen kuolemaa juutalaisten temppelissään suorittamien eläinuhrien lopullisena ”niittinä”? Vaikka se tuntuu meistä nykyihmisistä ”verilöylyltä” ja järkyttävältä asialta, niin se on kuitenkin Jumalan oma päätös ja sillä lunastettiin koko ihmiskunta niin, että niitä eläin- tai muitakaan syntiuhreja ei enää tarvita.
Kari: ”se on kuitenkin Jumalan oma päätös ja sillä lunastettiin koko ihmiskunta niin, että niitä eläin- tai muitakaan syntiuhreja ei enää tarvita.”
Minulle koko uhripolitiikka on täysin käsittämätön ja vieras ajatus. Miksi yleensä mitään sille Jumalalle on pitänyt uhrata? Vaatiko se luomakuntaansa syvästi rakastava kaikkivaltias luotujaan – eläimiä tai ihmisiä – tapettaviksi ja uhrattaviksi itselleen? Kuvittelisi näin ihan terveellä talonpoikaisjärjellä ajatellen, että kaikkivoipa kaikkivaltias henkiolento voisi homman hoitaa – ihmiskunnan lunastamisen tai miksi sitä nyt halutaankaan kutsua – tyylikkäämminkin, ihan muillakin, vähemmän verisillä konsteilla, kuin älyttömällä ja raakalaismaisella verellä mässäilyllä ja jopa oman poikansa tappamisella.
Täytyy todeta, että aika erikoinen rakkaudenosoitus luotujaan kohtaan. Sitten vielä väitetään, että ihminen on paha ja syntinen. Taitaa olla peruja siitä jumalan kuvaksi luomisesta.
Enpä, Kimmo, minäkään voi sanoa ymmärtäväni, että mistä ja miksi nuo uhrijutut alkoivat ja olivatko ne Jumalan vai ihmisen aloitteesta lähteneitä. Kuitenkin Jeesuksen uhrikuolema oli niille looginen päätös. Ja onhan noita käsittämättömiä asioita ollut paljonkin muinoin ja on edelleenkin.