Olen pohtinut sitä, miksi kirkossa syntyy jonkinmoinen älämölö, jos käy niin, että nuoria tulee uskoon riparilla. Jotenkin luulisi, että juuri siinä olisi se mihin erityisesti tulisi pyrkiä. Uskoon tulleet nuoret juuri ovat ne, joita kirkon tarjoama hengellinen elämä kykenee ruokkimaan.
Aiemmin olen kirjoittanut blogit : ”Mistä tunnistan uskovan” ja ”Pitääkö tulla uskoon”. Niissä pohdiskelimme yhdessä sitä, voiko uskovan tunnistaa jotenkin. Selkeästi on niitä, jotka ovat uskossa ja toisia, jotka ei ole. Ero näiden kahden ryhmän välillä on selkeä. Silti usein on vaikea tunnistaa sitä kumpaan joukkoon kukin kuuluu. Toisinaan sen taas voi oivaltaa hyvinkin helposti. Varsinkin jos toinen ilmaisee sen selvästi. Kaksi olennaisesti toisistaan poikkeavaa ryhmää on selvästi olemassa.
Rippikouluun tulevilta nuorilta omakohtaista uskoa harvoin tapaa. Uskonasiat ovat heille yleensä täysin vieraita. Oppitunneilla he ovat mukana, koska niillä kuuluu olla. Hengelliset asiat menevät heiltä täysin yli hilseen. Kosketuspinta omaan elämään kun ei ole. Kirkon rippikouluopetus lähtee kuitenkin siitä ajatuksesta, että lapsi on jo kasteessa uudestisyntynyt ja konfirmaatiossa tämä asia vahvistetaan. Mitä voi vahvistaa, jos mitään kastetta enempää ei ole?
Jos jossain käy niin, että suuri osa nuorista tulisi tietoiseksi Jumalan todellisesta läsnäolosta ja nuoret isolla porukalla haluaisivat ottaa uskon vastaan. Niin syntyy kirkossa voimakas vastustus. Luulisi, että se olisi jotain, mitä kirkko aina odottaa ja toivoo. Käy kuitenkin aivan toisinpäin. Asiaan puututaan kovalla kädellä ja jopa työntekijöitä on sen tähden hyllytetty.
Miksiköhän kirkossa toimitaan näin juuri silloin, kun nuoret haluaisivat sitoutua kirkon toimintaan. Nämä tapaukset tuntuvat tosi oudoilta. Varsinkin kun ihmetellään, miksi Z-sukupolvi jättää kirkon.
Ei sen puoleen, että odottaisin nuorten uskoontuloa riparilla. Pyytäisin heitä sen sijaan ehkä harkitsemaan asiaa tarkasti. Leirin ilmapiirissä oman ratkaisun tekeminen on liian helppoa.
Leirin jälkeen on kohdattava aivan toisenlainen ympäristö ja silloin uskossa olo voi joutua aivan liian kovan paineen alaiseksi. Kiusatuksi joutuminenkin voi olla seurauksena.
Voisin ehkä sopia nuoren kanssa , että jutellaanpa asiasta konfirmaation jälkeen.
Rippikoulu olisi kyllä hieno mahdollisuus saada vastaanottaa oikea rippi ja päästä painavista taakoistaan, joita nuo lapset kantavat, kun kun eivät vielä tiedä että juuri sitä varten usko on hieno juttu.
Siitäkö kenkä puristaa, että kirkossa opetetaan, että lapsi uudestisyntyy kasteessa? Sitten rippikoulussa tuo kaste vahvistetaan ja näin nuoresta tulee ”seurakuntalainen”.
Rippikouluun tulevissa nuorissa ei ole havaittavissa mitään niitä merkkejä, joista heidät voisi tunnistaa uskoviksi. Silti heitä kohdellaan ja opetetaan aivan kuin he olisivat jo hyviä kristittyjä . Riparilla tuota tietoa pyritään syventämään. Käymällä asiat lyhyesti läpi.
Ikään kuin uskoen, että he ne siinä ehtisivät sisäistää.
Väite kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä selittäisi paljon. Silloin tosiaan rippikouluun tulevat nuoret olisivat hyviä kristittyjä jo tullessaan. Mitään uskoa tai erityistä uskoon tuloa ei tarvittaisi. Ongelma syntyy vain siinä, kun Raamattu puhuu jatkuvasti uskosta ja myös uskoon tulosta.
Uudestisyntyminen kertoo minulle siitä, että jotakin on ratkaisevasti muuttuu ja se jonka nimenomaan usko saa aikaan. Voisiko uudestisyntyminen olla pelkkää teoriaa. Kyllä siinä pitää olla jotain konkretiaa mukana. Jos opetamme, että uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa ja siitä seuraa ettei omakohtaista uskoontuloa lainkaan tarvita, niin olemmeko opastamassa kansaa oikealle tielle ? Siitä olemme vastuussa kerran. Se mitä uskoon tulleissa ihmisissä tapahtuu, kertoo jostakin muutoksesta, jonka vain uudestisyntyminen voi saada aikaan. Kuvaisin uskoontuloa mieluummin uudestisyntymiseksi, koska siinä tapahtuu todellinen muutos. Asia on melkoisen kimurantti, joten arvoisat lukijat. Miten olette nämä asiat itsellenne selvittäneet?
Vedestä ja hengestä.
Lapsi on kohdussa vedessä, jota sanotaan lapsivedeksi ja ulos tullessaan se vetäisee ilmaa keuhkoihinsa, elämän henkeä ja kas kummaa, nyt se on valtakunnassa, kuka missäkin. Oli se sitten Isänmaa tai Äitimaa, niin maallinen valtakunta kuitenkin.
Muu on sitten keinotekoista filosofiaa, joka voi antaa henkensä milloin haluaa ja ottaa sen taas takaisin. Mutta elämää voi hengitellä niin kauan kuin elopäiviä riittää ja lopussa se palaa sinne mistä tulikin.
Tarja: ”Mutta elämää voi hengitellä niin kauan kuin elopäiviä riittää ja lopussa se palaa sinne mistä tulikin.”
Juuri noin minäkin ”uskon” tietäväni.
Kimmo Wallentin. Lapsuuden – imeväisiän – uskon ja hengellisen elämän voi myös menettää. Kuten tämän ajallisenkin elämän. Mutta siinä missä tämä elämä on kerrasta poikki usko voi viritä uudestaan.
Pekka Veli. Näköjään monille on taas aivan ylivoimaista ymmärtää, että opetus kasteessa ja kasteen kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä on ihan aikuisen oikeesti jakamattoman kristillisen kirkon perinteinen käsitys, johon myös me luterilaiset yhdymme. Me perustamme sen tunnettuihin Raamatun kohtiin Joh. 3:5 ja Tit. 3:5. Sekä Gal. 3. luvun loppu, Paavalin opetus Room. 6 ja 1 Kor 12. Sekä liutaan muita, jotka puhuvat kasteessa saatavasta anteeksiantamuksesta. Kun vain maltetaan pysähtyä Raamatun äärelle ja muistetaan vanhan kirkon todistus leimaamatta sitä heti kättelyssä joksikin katolilaiseksi pimeydeksi. Ne isot kysymykset ovat, käyttääkö Jumala meidän pelastamisessamme ulkoisia välineitä ja voiko pieni lapsi uskoa? Kirkko ei kyllä koskaan ole opettanut – ennen tämän ajan harhoja – eikä Raamattu -, että ilman uskoa voisi pelastua. Mutta ratkaisu tähän ei minun käsittääkseni ole siinä, että irrotetaan vaikkapa uudestisyntyminen kasteesta. Vaan se, että rohkaistaan, kehotetaan ja muistutetaan uskomaan Kristukseen sekä varoitetaan seurauksista, jos ei uskota.
Marko. Etsin nuo kohdat, mutta en niistä löytänyt tietoa, että kaste antaisin uskon.
”Allekirjoitan ihan kaiken muun mitä Marko minulle ja Rauli Toivoselle kirjoitit, paitsi sen että kaste lahjoittaisi myös uskon. Vain uskolla voimme ottaa vastaan Vapahtajamme sovitustyön ja kasteen merkityksen. Ilman uskoa puuttuu kasteesta olennainen osa. Uskon on liityttävä uudestisyntymiseen, se ei voi sisältyä kasteeseen automaattisena lisä bonuksena.” (Pekka Veli Pesonen).
Tässä tulee hyvin esille blogistin ymmärrys kristillisestä kasteesta. Luterilainen kirkon opetuksen mukainen se ei ole.
Kyse on jostakin vapaiden suuntien kaltaisesta näkemyksestä. Blogista eriyttää uskon kasteesta, kasteen sisältönä ei ole Jumalan sana, Logos Herra Jeesus Kristus. Kaste ei lahjoita uskoa, eikä ole uudestisyntymisen väline. Luterilaisen uskon kannalta kysymys on harhaoppisia, sitä blogista mainostaa.
”Tuossa lauseessa on sanottu juuri se mitä tässä ajan takaa: ”teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.”
Eli Jumalan valtakuntaan pääsyn edellytys on uudestisyntyminen ja uudestisyntyneissä vaikuttaa uudenlainen elämä. Se elämä kertoo siitä onko syntynyt uudesti vai ei. Eli tuosta Herramme antamasta tiedosta voimme selkeästi erottaa ihmiset kahteen ryhmään: uudestisyntyneisiin ja muihin. Jos onkin niin ettei kaste synnytä ihmistä uudesti ja kuitenkin niin opetamme, niin olemme aika pahassa pulassa, kun tuomion aika koittaa.” Pekka kirjoitti aiemmin.
Täytyy palata tuohon Pekan lausumaan ja jatkan vielä vähän. Tuossa kuuluisassa Johanneksen 3 luvussa Jeesus puhuu omasta kasteestaan, jossa hän syntyi siis vedestä ja Hengestä. Kaste oli siis Jeesuksen kohdalla Vedestä ja Hengestä, ja näin on meidänkin kohdalla, kun meidät kastetaan Kristinuskon opetuksen mukaan.
Uuden syntymän osalta Raamattu on selkeä, vettä ja henkeä ei voi alkutekstin mukaan erottaa, siksi kaste on aina ”vedestä ja hengestä” ja näin ollen myös aina uuden ylhäältä syntymän keskiössä.
Jeesus sanoo: ”Vedestä ja Hengestä” ja näin on alusta asti ollut. Kaste vesi ei ole pelkkää vettä, vaan siinä on yhdessä ”vesi ja Henki”, joka Sanan (Kristus) kautta saa aikaan sen mitä on luvattu. Usko tarttuu siis lupaukseen.
Me uskomme tunnustuksen mukaan yhteisen seurakunnan, emme sitä näe, vaan uskomme, näin on myös kasteen kanssa, me uskomme kasteen kautta saatavan osallisuuden Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, ja sen kautta myös saatavan lunastuksen synnistä (yksikkö) osaksemme. Siis yksin Kristuksen kautta. Kasteessa meidät puetaan Kristukseen, Paavalin mukaan.
Uskoa ja kastetta ei voida erottaa toisistaan, eikä myöskään kastetta ja uutta syntymää Hengestä, muuten eksytään Raamatusta ja sen ilmoituksesta pois. Vesi ja Henki pitävät yhtä. Raamattu on tässä kohdin myös alkutekstin osalta erehtymätön.
”Kun Jeesus oli kastettu, nousi hän kohta vedestä, ja katso, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä.” Matt.3:16
On myös tärkeää, ettei sotketa elämää ja uskoa siten, että etsimme uskoa ihmisen teoista, koska teot eivät ole Jumalaan luottamisen tae. Monet vaeltavat kovinkin tahdikkaasti ja mallikkaasti ilman kovia säröjä ja uskovat kyllä lujasti Jumalaan, mutta ennen kaikkea omaan vaelluksensa, sen sijaan Kristuksen Armosta heillä ei ole välttämättä mitään käsitystä. Ulkonaiset tekijät eivät ole Kristuksessa tärkeitä, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko. Luottamus Jumalaan saa ennenkaikkea aikaan laupeutta ja Armollisuutta, se ei huuda ja pyydä omaansa.
Pietismin pahin kompastus oli juuri se, että alettiin epäilemään toisten uskoa, koska mitään näkyvää uskon merkkiä ei ihmisistä ei löytynyt. Näin on myös tänäpäivänä, jos emme tuijota omaa napaamme, niin sitten toisten napoja… meidän Kristittyjen katse tulisi olla kaiken aikaa yksin Kristuksessa, jossa on ihmisen lohdutus ja Ilo.
Älkää eksykö! Kaste on Jumalan teko ihmiselle, jossa ihmisestä tulee Kristitty, Jumalan tahdon ja aivoituksen mukaan. Millainen? Sen näyttää aika jokaisen kohdalla. Opettakaa lapsia ja nuhdelkaa, lohduttakaa ja ennenkaikkea luottakaa kaikessa Jumalaan Kristuksessa, jonka Armo pysyy iankaikkisesti.
”Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne; mutta te ette tahtoneet,
vaan sanoitte: ”Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää” -niinpä saatte kiitää pakoon. ”Nopean selässä me tahdomme ratsastaa” -niinpä ovat vainoojanne nopeat.
Tuhat pakenee yhden uhkaa; viiden uhkaa te pakenette, kunnes se, mikä teistä jää, on kuin merkkipuu vuoren huipulla, kuin lipputanko kukkulalla.
Sentähden Herra odottaa, että voisi olla teille armollinen, sentähden hän nousee armahtaaksensa teitä; sillä Herra on oikeuden Jumala. Autuaita kaikki, jotka häntä odottavat!” Jes. 30:15-18
Ismo, ei nyt kuitenkaan liikaa syytellä pietistejä. Uskolla kun on sellainenkin ominaisuus, että se ei näy ja kuitenkin tuppaa jollakin tavoin näkymään. Ja tuo Joh. 3:5 puhuu kyllä meidän kristillisestä kasteestamme. Jeesus ei synnittömänä tarvinnut uudestisyntymistä ja Jumalan Poikana hän oli täynnä Pyhää Henkeä jo sikiämisestään asti.
Sami, ei myöskään käytetä holtittomasti h-oppisanaa. Luterilaisessa perinteessä on perinteisesti näkynyt jännite Jumalan antavan työn ja ihmisen vastaanottavan ”työn” välillä. Luterilainen kasteoppi on matkan varrella kokenut useitakin muutoksia. Pietismin painotus on perinteisesti ollut muistutuksessa, jonka mukaan kaste pitää ottaa vastaan uskolla. Ongelmat syntyvät silloin, kun kasteesta ollaan hiljaa, jotta ihmiset eivät vain alkaisi luottaa siihen liikaa. Ongelmat pahenevat, kun uudestisyntyminen irrotetaan kasteesta. Ja ongelmat suorastaan kasautuvat, kun puhutaan kasteesta ja ollaan hiirenhiljaa uskosta.
Pekka Veli. Kysymys kasteen pelastavasta, ei vain sitä vakuuttavasta ja tarjoavasta voimasta/vaikutuksesta on silläkin tavoin keskeinen, että se mainitaan jopa uskontunnustuksessa. ”Me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi” todetaan Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa. Lausuma tuli uskontunnustukseen muistaakseni 430-luvulla. Se perustelee, miksi lapset ja aikuiset kastetaan: jotta he saisivat syntinsä anteeksi. Taustalla on mm. Apt. 22:16. Tuohon jakeeseen muuten viitataan harvoin kasteesta keskusteltaessa. Sen mukaanhan itse apostoli Paavali sai kasteessa syntiensä anteeksiantamuksen. Ymmärrän kantasi, koska olen itse entinen ”viidesläinen” ja sen vanha käsitys kasteesta oli joko sekava tai koko kasteesta vaiettiin.
Kastetta hyvin voi verrata rokotukseen mikä sopivassa elinympäristössä tukee ja edesauttaa uskomisen asiassa lasta eteenpäin.
Toki saa huomata kummilupaukset yhdessä vanhempien kanssa kristilliseen uskoon kasvattamisesta ja ohjaamisessa mutta miten asia onnistuu kun ja jos omat eväät asiaan ovat heikot.
Lutherin mukaan Oikean Uskon antaa vain Jumala Itse. Tämän huomaan ettei Jumala asiassa persoonaan katso kuin Kaikkivaltiudestaan.
Keskustelu on mielenkiintoista Kasteen Armolupauksista. Kirkkommehan huomaa viimeisenä persoonan yrityksenä Jumalan Armoon tarrautumisen.
Rippikoulussa on hyvää asiaa kertoa uskontomme perusasioista mitkä jäävät kypsymään. Näin välittömän asiaan kuuluvan uskoontulon asiaa en ensisijaiseksi huomaa.
Kristityillä on saastaisuus ja synti sekoittuneet samaksi. Saastaisuus lähtee vedellä, se on vain likaa ja limaa ja verta, mutta synti ei lähde vedellä, eikä verellä, se vaatii mielenmuutoksen.
Onko mielenmuutos sitten uudestisyntymistä, ei minun mielestäni, jos kerran ruumis on sama.
Tarja, sää on ihan sekaisin.
Jorma Hentiä ei vielä ole kommenttiini vastannut, ”ei päätä ei häntää”, joten sitä odotellessa.
Tarja Parkkilan kommentti on hyvä. Kun veriuhri tarvitaan uskonnollisessa katsomisessa viittaa se ennen Jeesuksen aikaa olleisiin uhrimenoihin lepyttämisessä.
On melkonen ihme kun Jeesuksen sana ei riittänyt vaan Ihmisen tappaminen otettiin kulmakiveksi palvonnassa ja seuraamisessa.
Jeesus vuoti ristillään vettä ja verta.
Näistä synnytettiin kaksi tärkeintä kirkon sublamenttia substansseissa niin Kasteen kuin Ehtoollisen asiassa, kuin kirkon statuksen ymmärtämää pappien reaalipreesenssiä myös Piispan arvossa jatkuen Emerituksena virasta eron jälkeenkin.
Sama asia tulisi koskea kirkkomme pappeja jolloin eläköityminen johtaa uskovan maallikon asemaan. Tätä en en pidä huonona tietotaitoon nähden. Ja viimeiseksi, eläkehän on jo ansaittu.
Asiasta ei kirkossamme haluta puhua koska se koskettaisi.
Papiksi vihkiminen ei ole kirkossamme sakramentti. Asiaa pidetään sakramentaalisena mutta kirkolliskokouksen ymmärtävää lupaa asialla ei ole. Ja vaikka olisikin ei asia muutu miksikään.
Kirkkomme kapitulien päätökset saa ja voi viedä hallintoviranomaisen mutusteltaviksi.
Raja tulee jossain vaiheessa vastaan jolloin kirkon ja valtion ero on totta.
Näin tarvitaan yhteiskommuniaalista harkintaa yhteisessä konsensuksessa ettei viranomaista turhaan vaivattaisi asioilla mitkä omana uskontokuntana tulisi hoidetuksi sisäisesti.
Hautausmaitten asia on tärkeä ja uskon tähänkin löytyvän ratkaisun.
Tosin elinikäinen hautapaikka on suojeltu siihen asti kun alue on nykyisessä käytössä hautausmaana. Näin lukkee valtiovallan ja seurakunnan sopimuksessa Pappani sopimuksessa.
Hän aikanaan sai tämän osoituksen mutta Hänen vaimonsa maksoi hoidosta.
Miten tämä(kin) asia voikin olla näin epäselvä. Hyviä selityksiä olemme tässä lukeneet, mutta ei asia siitä juuri tunnu selkenevän. Itse ainakin haluaisin ihan todella ymmärtää tämän luterilaisen kastekäsityksen, mutta jokin siinä ei vain mene jakeluun. Jos nyt kysyn ihan esimerkin vuoksi näin: voimmeko sanoa, että esimerkiksi arvon keskustelijat Marko ja Kimmo ovat yhtä lailla uudestisyntyneitä kristittyjä kasteensa perusteella?
Toinen uskoo ja toinen ei omien sanojensa mukaan. Onko siis mitään eroa heidän välillään Jumalan silmissä?
Mitä sinulla on tuotavaa Jumalan tuomioistuimen eteen, jolla voit perustella sitä, että sinulle kuuluu taivasosuus?
Alkuun olin täynnä omaa ”uskoon tulemista” . Sitä riitti n. 5 vuotta. Kaikki hengellinen hitaus löytyi rouvasta. Rouva vielä vahvisti harhaani pitämällä minua hyvänä uskovana ja itseään huonona.
Ihminen saattaa luulla omistavansa jotain erinomaista omilla teoillaan uskon areenalla. Yksi yhtä, toinen toista.
Minä olen vakuuttunut siitä, että suurinta, mitä minulle on koskaan elämässäni tapahtunut, on se, että isä ja äiti päättivät minun tarvitsevan kristillisen kasteen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kasteeseeni en voi sekoittaa mukaan mitään omaa tekoani. Minä olen synnin saastuttama, mutta minun Herrani Jeesus Kristus on sovittanut kaikki minun syntini ja ottanut minut omakseen. Jumala sanansa mukaan ei kutsumistansa eikä armolahjojansa kadu.
Omistan uskolla Kristuksen anteeksiannon Golgatalla. Se on täytetty. Hän yksin polki rikki käärmeen pään. Kukaan ei häntä auttanut. Tämä kertakaikkinen anteeksianto vuodatettiin minun päälleni kasteessa. Tänään, ja aina saan sen uskolla omistaa kohdalleni. Kukaan toisin uskova ei voi sitä minulta riistää pois. Minulla on myös todistus siitä, mustaa valkoisella. Luotan Kristuksen täytettyyn työhön, enkä mihinkään muuhun, mihin olen matkallani kohdannut.
Teologisesti asia menee siten, että toinen uskoo ja toinen ei. Kaste ja usko pelastaa, ilman uskoa vesi ei muutu kasteeksi. Jos joku ei synny vedestä ja hengestä niin hän ei voi päästä sisälle Jumalan Valtakuntaan. Tuo on toteamus.
Nyt joku saattaa alkaa kiemurtelemaan, koska ihmiseltä viedään kaikki valta. Juuri näin, niin tuleekin tapahtua.
Kun Kristuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, niin kuinka paljon on ihmisellä tai Jumalan vastustajalla? Nolla!
Minä en nyt puhu siitä enkä ajattele niin, että omalla uskolla voisi jotain ansaita. Vapaat suunnat ja pietismi ovat mielestäni aika rankasti kyllä sekoittaneet luterilaisten ajatuksia näissä asioissa. Jumala vaikuttaa kaiken, sekä uudestisyntymisen että uskon. Molemmat on aitoluterilaisittain kai ajateltava ja ymmärrettävä jotenkin eri tavalla kuin vaikkapa pietismissä ja siis myös monissa herätysliikkeissä. Mikä on se ero?
Ero on ihmisen työllä ja Jumalan työllä. Ihmisen varaan on turha laskea mitään. Ihminen on surkea, vaikka olisi kuinka ”tyylikkäästi” uskoon tullut. Ihmisen varaan ei kannata rakentaa. Ihmiset riitaantuvat keskenään kaikissa liikkeissä ja seurakunnissa. Ihmiset opettavat sitä sun tätä. Ota tästä sitten selvää?
Raamatussa on kuitenkin kerrottu missä Jumala on onnistunut ja missä ihminen ei. Kuinka paljon Raamattu antaa pisteitä ihmiselle? Aika hiljaiselta näyttää???
Kari Paukkunen sanoppa miten Jeesus parantaa ihmisen?
Ari Pasanen,
Sinä voit kertoa kuinka Jeesus parantaa ihmisen?
Ihminen ei paranna, vaan Jeesus parantaa.
Matt. 13:15
Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’
Parannuksen tekeminen on sitä, että ihminen myöntää olevansa syntinen ja pyytää apua Jeesukselta, joka on sovittanut synnin. Jeesus antaa anteeksi anteeksi pyytäjälle eli parantaa anteeksi pyytäjän.
6:37 Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos. (Jeesus) Näin Jeesus parantaa hänet, joka Jeesukseen turvaa.
Mitä tarkoittaa paatunut sydän ja milloin Jeesus sen parantaa?
Mitä tarkoittaa ”etteivät kääntyisi”, siis voiko ihminen olla uskossa itse tekemässä valintaa?
Olen päässyt ripille KRS:n rippileirillä v. 1970. Silloin aina kutsuttiin näin ”jos tahdot tänä iltana antaa elämäsi Jeesukselle,niin…”. Nämä alttarikutsut koin jotenkin painostavina. Olin lukenut Raamattua jo ennen leirille menoa ja Jumalaan olin uskonut pienestä pitäen.
Uskoon tulin omassa kotonani eräänä talvi-iltana v. 1998 kun pyysin näin ”Jeesus tule elämääni, sillä muuten minä hukun”. Hän tuli ja taivaallinen ihmeellinen rauha virtasi sisimpääni. Sen ymmärtää jokainen saman kokenut. Sitä ei voi selittää mitenkään muutoin kuin että tapahtui niin kuin Jeesus on luvannut tapahtuvan kun ihminen hädässään huutaa häntä avuksi. Hän tulee ja jää asumaan Pyhän Henkensä kautta ihmisen sydämeen.
Mutta tapahtuiko heti jokin valtava muille ihmisille näkyvä muutos? Ei. Muutos oli tapahtunut sisälläni, mielessäni, sillä olin saanut rauhan. Olinko ollut uskossa jo ennen tätä? Ajattelen niin, että olin eksynyt pois Jumalan viitoittamalta tieltä jo kauan sitten. Uskon, että kasteessa olin jo vauvana saanut lahjaksi kaikki Taivaan aarteet omakseni, mutta olin lähtenyt väärälle tielle ja kuljin yhä kauemmas Jumalasta. Olin tullut sellaiseen risteykseen, että minun oli tehtävä valinta elämäni suunnasta.
Emme ymmärrä sitä, että Jumala toimii Pyhän Henkensä kautta kasteessa. Se näyttää päältäpäin vähäpätöiseltä, mutta koska Jumala on suvereeni ja kaikkivaltias, Hän toimii siinä samoin kuin ehtoollisessakin meistä riippumatta Sanansa kautta. Jumala toimii myös kun luemme Raamattua. Sana joko antaa Hengen ja elämän tai se paaduttaa ja tuottaa kuoleman.
Jumala on Sanassaan käskenyt kastaa ja opettaa. Hänen käskynsä ja lupauksensa ovat varmat ja lujat. Niihin saamme luottaa.
Jos uskoontulokokemus on voimakas (riippuu varmaan ihmisen psyykestä), hän saattaa alkaa uskoa tähän kokemukseen eikä Jeesukseen. Erittäin monet ihmiset tavoittelevat kokemuksia. Tämähän näkyy niiden tilaisuuksien suosiossa, joissa korostetaan parantumis- ja ihmekokemuksia. Niissä ajaudutaan pahasti harhaan. Ne eivät korosta ristiinnaulittua Kristusta. Niissä Raamatun opetus on hyvin vähäistä ja fokus on ylistämisessä, tunnelman nostattamisessa ja ihmeissä. Tämän havaitsin onneksi jo varsin pian ja jäin pois sellaisista.
Aika on sekava ja ihmislähtöistä kokemusteologiaa eli harhaoppia on tarjolla runsaasti joka makuun. Siksi on nähtävä vaivaa ja alettava nöyränä rukoillen lukea Raamattua ja etsiydyttävä niihin paikkoihin, joissa saa Raamattuun pohjautuvaa opetusta ja joissa Raamattua selitetään Raamatulla eikä ihmisten mielipiteillä ja tuntemuksilla.
Kari R., ei ole näin. Kyllä vaikkapa viidesläiset herätysliikkeet opettavat sakramenteista ihan luterilaisittain. Ainakin Raamattuopisto. Totuus on kuitenkin se, että pelkkä kaste ilman uskoa ei pelasta.
En ymmärrä mitä vikaa on siinä, että joku kertoo tulleensa uskoon eli uudestisyntyneensä rippikoulussa tai myöhemmin aikuisena, vaikka olisi saanut lapsikasteen? Enkä ymmärrä mitä vikaa on siinä, että joku sanoo lapsesta pitäen olleensa uskossa? Emmehän me voi rajata Jumalan Hengen toimintaa! Tuuli puhaltaa, missä se tahtoo. Oleellista on vain se, että ihminen uskoo ristiinnaulittuun Jeesukseen Kristukseen syntiensä sovittajana.
On totta, että on vääriä korostuksia ja lakihenkistä opetusta ja kaikenlaista harhaoppia. Jos sen kerran havaitsee, niin sitten on lähdettävä pois sellaisen piiristä. Raamattu siihen kehottaa.
Mutta siitä emme pääse mihinkään, että Jumala toimii niin kuin Hän haluaa ja Sanassaan sanoo ja on luvannut.