Muistatteko vielä, kun toukokuun kirkolliskokouksen aikoihin kohistiin virsikirjan lisävihkoon otetun virren kohtelusta toimitusvaiheessa? Laura Sippolan virren Salaisuutesi tekstissä ollut säe ”Teetkö uuden liiton aina kun joku syntyy?” oli rusikoitu paremmin kirkon oppia vastaavaksi. Ainakin kaksi piispaa otti kantaa nuoren runoilijan puolesta ja toinen heistä aprikoi, että ”lyriikkaa ei mitata dogmatiikan säännöillä”. Piispainkokouskin oli surkutellut, että tekstin soljuvuus saattaisi kärsiä tarpeettomasta uudistuksesta.
Noista kommenteista palautui mieleeni Görlitzin suutari, Jacob Böhme (1575–1624). Böhmellä oli ihan oma uskonnollinen runo-oppinsa. Runouden kuvakieli, rytmiikka ja äänteiden väri kertoivat kohteestaan syvemmin kuin proosan asiasisältö. Siksi mystikkojen tekstiä ei pidä lukea kuin tietosanakirjaa tai almanakkaa. Tiellä kohti Jumalaa mystikot kulkivat kielen siltaa. Luonto kuvasi salattua Jumala, mutta kieli teki Jumalan yhteydestä julkista.
Böhmellä ja hänen seuraajillaan dogmatiikka ei suotta sotkenut lyriikkaa, koska dogmaattisissa lauseissakin oli olennaista vain se, miltä ne kuulostivat korvissa. Soljuiko teksti vai oliko se vain laulettua katekismusta? Böhme perusteli tätä näkemyksellään luomisesta, jossa oli aimo annos platonilaista idea-oppia. Böhme opetti, että paratiisissa kieli ja sen kohde olivat yhtä. Sanoilla ei viitattu johonkin, vaan sanojen kohde oli itse niissä sanoissa. Lankeemuksessa sana ja sen kohde irtautuivat toisistaan. Sen jälkeen sanat vain merkitsivät jotain olematta itse merkityksensä sisältö. Runous oli kuitenkin säilyttänyt jotain kielen alkuperäisestä turmeltumattomasta luonteesta.
Näin kai blogiakin pitäisi lukea. Ei ole niin nuukaa, onko sanojen merkityksessä päätä tai häntää, kun jokaisen pitäisi aistia tekstin soljuvuudesta aivoitusteni turmeltumaton luonne. Parasta böhmeläisyyttä olisi kielilläpuhuminen, koska siinä ei sanojen rationaalinen merkitys pääse häiritsemään soljuvaa suoraa virtausta. Karismaatikkojen hipoissa ei dogmatiikka taivu lyriikan sääntöihin.
Palataanpa vielä itse kiistaan. Voidaanko virressä kysyä Jumalalta, ”Teetkö uuden liiton aina kun joku syntyy?” Kirkolliskokouksesta virsi tuli seurakuntien laulettavaksi muodossa ”Teetkö uuden ihmeen aina kun joku syntyy?” Ongelma on siinä, että termi ’uusi liitto’ oli jo käytössä ja ’uusi ihme’ taas latistaa koko kauniin runon. Luterilaiset uskonoppineet sanoivat, ettei syntymässä mitään littoja solmita, vaan vasta kasteessa. Oikein tarkkaan ottaen ei edes jokaisessa kasteessa solmita aina uutta liittoa, vaan kastettava liitetään jo olemassa olevaan uuteen liittoon. Siinä onkin yksi kasteen hienous: se liittää meidät samaan liittoon lukemattomien muiden kristittyjen kanssa ja kastaa meidät samaan Kristukseen.
Piispainkokous venyi ymmärtämään lauluntekijää ja näki sanoituksen käyttökelpoiseksi kristillisen kirkon virsikirjassa. Perustelu oli niin mielenkiintoinen, että se melkeinpä vakuutti minutkin. Siinä viitattiin uusimpaan patristiikan tutkimukseen, jonka löytöjen mukaan kirkkoisät ja Vanhan testamentin Jeremian kirja näkivät Jumalan tehneen liittoja vähän siellä sun täällä. Jo maailman luomisessa oli yksi liitto Jer. 33:20-26 mukaan. Piispainkokouksen hyväntahtoisen tulkinnan mukaan lauluntekijä oli ikään kuin vahingossa tullut lausuneeksi jotain, joka muistutti kirkkoisien lauselmia. Aina uusi liitto lapsen syntyessä olikin hyvä ajatus.
Olikohan lausunto laadittu jollain Saariselän hiihtoretkellä? Tievatuvan nuotiolla ennen saunaan menemistä? Liittoteologinen kiistakysymys on varmaan paras ratkaista syytetyn hyväksi ja ymmärtää ylikäveltyä taiteilijaa. Siitä olkaamme yhtä mieltä, että lisävihkoon tullut kompromissi on mitäänsanomatonta nollateologiaa ja huonoa runoutta.
Mutta mitä virren tulisi olla? Miten virsi eroaa hyvästä hengellisestä runosta?
Virsikirja on seurakunnan käyttökirja ynnä uskondokumentti. Se kulkee mukana sairasvuoteelle ja siitä veisataan haudalla, kun arkun päälle sataa multaa. Se avataan kastekodissa ja se ojennetaan vihkiparille yhteisesti laulettavaksi, kun vihkitoimitus on puolessa välissä. Virsikirjan pitäisi olla kirkon uskon ilmentäjänä tarkka kuin sveitsiläinen käkikello. Samalla sen pitäisi soida kuin Buxtehuden nerouden tuote ja sen sointien tunkeutua sinnekin, mihin sanat eivät ulotu. Sodassa virsikirja oli etulinjan miesten rintataskussa, kun kuolema viuhui yli ja ohi ja varsinkin kun osui. Kun nykyajan messujen saarnat ovat kuuden minuutin ympäripyöreitä yleisinhimillisiä elämänpohdintoja ja liturgiasta tulee mieleen nuotiomakkara jänismetsällä, kertovat sentään virret, miten uskoa uskotaan. Siksi virsien pitäisi estetiikan kustannuksellakin olla opillisesti vakaita ja varmoja.
Uskon sanoittaminen on kieltämättä vaikeaa. Piispainkokous ei olisi antanut Luukkaan evankeliumille hyväksyntää rippikoulun oppikirjana, kertoo teologien vanha kasku. Evankelisen liikkeen Siionin kanteleen uudistamiskomiteassa ei eräs teksti ollut kelvata opillisista syistä, kunnes joku vihjasi sen olevan Psalmien kirjasta.
Jos virsikirja avattaisiin kaikelle ihmettelylle ja runollisesti kauniille uskonnolliselle pohdinnalle, olisivat Eino Leino, Edith Södergran, Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Oiva Paloheimo ja Lauri Viita jonossa päästä sisälle paljon ennen oman aikamme lauluntekijöitä.
Jag längtar till landet som icke är,
ty allting som är, är jag trött att begära.
Månen berättar mig i silverne runor
om landet som icke är.
Landet, där all vår önskan blir underbart uppfylld,
landet, där alla våra kedjor falla,
landet, där vi svalka vår sargade panna
i månens dagg.
Mitt liv var en het villa.
Men ett har jag funnit och ett har jag verkligen vunnit –
vägen till landet som icke är.
Olen ymmärtänyt tuon niin, että Jumalan sana ON kohde, kun taas ihmisen sana VIITTAA kohteeseen (anteeksi, tarkoitus ei ollut huutaa,mutta tässä ei ole muuta korostuskeinoa) . Ihminen siis voi periaatteessa sanoa, että Jumala tekee ”uuden liiton” aina, kun joku syntyy, vaikka ”uusi liitto” – käsite olisikin jo dogmatiikassa varattu toisaalle. Joskus vain tahtoo tuo sanojen tienviittaluonne unohtua.
Kun opastan ihmisiä tulemaan tänne meille korpikuusen kannon alle, joudun antamaan Joensuusta lähteville viisi eri tienviittaa seurattaviksi, ennen kuin pääsevät ensimmäistä kertaa ”Hopealampi” – kyltin kohdalle. Tällöinkin maastokarttoihin merkitty Hopealampi jää tien vasemmalle puolelle, kun tie tänne pihaan kääntyy oikealle.
Elias ilmaisee asian vallankin naulan kantaan. Just noin.
Mutta entäs se Teemun alkuperäinen kysymys. Tekeekö Jumala liiton jokaisen vastasyntyneen kanssa ja jos tekee, niin (a)mitä tällä termillä liitto ymmärretään ja (b) mitä seurauksia pääsemisellä liittoon Jumalan kanssa on vastasyntyneelle? Aika keskeinen dogmaattinen kysymys maailmassa, jossa jotkut ajattelevat jokaisen lapsen syntyvän tähän maailmaan Kristukseen uskovana, toiset hurskaana muslimina ja kolmannet vailla Jumalan pelkoa ja vanhurskauttavaa uskoa Kristukseen olevana.
Eikös virsirunoilija juuri sitä kysy, ei siis väitä niin? Saako kirkon virsissä kysellä?
Tuossa sitä on pohtimista, Marko. Epäilen, että monella asianosaisella on ollut mielessä 1.Piet.3:21, jossa nykykäännöksen mukaan sanotaan kasteeseen liittyen, että ”Jumala teki kanssanne hyvän liiton”. Vanha käännös sanoi, että kaste on hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta. Ja se sopii monessa mielessä paremmin. Alkukielestä näkee, että Jumala on lauseessa tekemisen kohde: eis theon. Ei siis tekijä. Heikki Räisänen totesi uuteen käännökseen päädytyn alkutekstille vieraista dogmaattisista syistä. Ihmisen aktiivisuutta ei saanut painottaa. Hän oli varmaan oikeassa. Eperooteema on vaikea kääntää. Yleensä sen sukuiset sanat ovat UT:ssa pyytämistä ja monessa käännöksessä on päädytty siihen. Mutta vaihtelu on suurta.
Zwingli ja Balthasar Hübmaier päätyivät omiin tulkintoihinsa tuosta jakeesta ja liiton tekemisestä, mutta se olisi ihan oman laulunsa aihe.
Kiinnostava yksityiskohta joka tapauksessa.
Jäipä sana pois: uusi käännös tietysti sanoo, että ” Jumala teki kanssanne hyvän OMANTUNNON liiton”.
”Tekeekö Jumala liiton jokaisen vastasyntyneen kanssa ja jos tekee, niin (a)mitä tällä termillä liitto ymmärretään ja (b) mitä seurauksia pääsemisellä liittoon Jumalan kanssa on vastasyntyneelle?”
Heprean sana lapsi bar, liito berit ja synnyttää bara ovat sama juurta. Kuten edellä toin ilmi, Genesiksen liitto berit saa lukarvon 612 ja kun jhvh tekee ’liiton’ elämän kansa viittaa se elämän syntyyn, elämän jonka perusyksikkö on vetyprotoni ja kas kummaa 3 x 612 on 1836 ja 1836 on luomisvakio,sillä se on kaikkialla universumissa protonin painosuhde elektroniin nähden. Pietarin ’kalan’ saaliskertomuksessa ’kala’ on ns vesica piscis joka on mailmankaikeuden elämää synnyttävän ’kohdun’ symboli, näitä vesicoita leveydeltään 153 on kertomuksessa 12 ja kas kummaa 12 x 153 on taas 1836. Heprean sana elämä on chaj eli 18 ja 1836 alkaa luvulla 18 ja 36 = 2 x 18. Huoma että elämälle välttämätön vesi saa molekyylipainon 18.
Keiltä on peräisin tämä äärimäisen johdonmukainen elämän syntyyn liittyvä numeraalinen kuvailu? Heprealaisen perimätiedon mukaan enkeli Razielilta eli ’salaisuuden’ tai ’siemenen’ enkeliltä.
Eliakselle: Totta kai virsissä saa kysellä ja kehottaa itseään. Mutta mielestäni niin, että vastauksetkin tulevat samalla esiin. Pelkkä etsiminen ilman löytämiseen pyrkimistä samoin kuin kysely ilman tarkoitustakaan saada myös vastauksia ei mielestäni ole sopivaa. Minun ei kaiketi pitäisi edes osallistua tähän keskusteluun laajemmalti koska en ole uutta virsikirjan lisävihkoa edes lukenut. Otin kantaa vain siihen mitä Teemu yllä siteerasi.
Kun Mistä tahansa keskustellaan riittävän pitkään, keskustellaan aina semantiikasta. Mikä on tuon kysymyksen luonne? Onko se johdatteleva vai ihmettelevä? Kysymyksen aitoudesta ei liene tarpeellista keskustella, mutta onko autenttisuus aina legitimaatio?
Mutta jos kysely ilman tarkoitustakaan saada vastausta olisi tuomittavaa, eipä meillä olisi teodikea-ongelmaakaan…
Vanhassa ja vanhoissa virsikirjoissa on ollut ennenkin kyseleviä puheenvuoroja. Nykyisessäkin todetaan, että ”hämmennys valtaa usein tajuntamme”. Jotain kertoo omasta ajastamme, että kyselemiselle ja ihmettelemiselle halutaan tehdä enemmän tilaa.