Muistatteko vielä, kun toukokuun kirkolliskokouksen aikoihin kohistiin virsikirjan lisävihkoon otetun virren kohtelusta toimitusvaiheessa? Laura Sippolan virren Salaisuutesi tekstissä ollut säe ”Teetkö uuden liiton aina kun joku syntyy?” oli rusikoitu paremmin kirkon oppia vastaavaksi. Ainakin kaksi piispaa otti kantaa nuoren runoilijan puolesta ja toinen heistä aprikoi, että ”lyriikkaa ei mitata dogmatiikan säännöillä”. Piispainkokouskin oli surkutellut, että tekstin soljuvuus saattaisi kärsiä tarpeettomasta uudistuksesta.
Noista kommenteista palautui mieleeni Görlitzin suutari, Jacob Böhme (1575–1624). Böhmellä oli ihan oma uskonnollinen runo-oppinsa. Runouden kuvakieli, rytmiikka ja äänteiden väri kertoivat kohteestaan syvemmin kuin proosan asiasisältö. Siksi mystikkojen tekstiä ei pidä lukea kuin tietosanakirjaa tai almanakkaa. Tiellä kohti Jumalaa mystikot kulkivat kielen siltaa. Luonto kuvasi salattua Jumala, mutta kieli teki Jumalan yhteydestä julkista.
Böhmellä ja hänen seuraajillaan dogmatiikka ei suotta sotkenut lyriikkaa, koska dogmaattisissa lauseissakin oli olennaista vain se, miltä ne kuulostivat korvissa. Soljuiko teksti vai oliko se vain laulettua katekismusta? Böhme perusteli tätä näkemyksellään luomisesta, jossa oli aimo annos platonilaista idea-oppia. Böhme opetti, että paratiisissa kieli ja sen kohde olivat yhtä. Sanoilla ei viitattu johonkin, vaan sanojen kohde oli itse niissä sanoissa. Lankeemuksessa sana ja sen kohde irtautuivat toisistaan. Sen jälkeen sanat vain merkitsivät jotain olematta itse merkityksensä sisältö. Runous oli kuitenkin säilyttänyt jotain kielen alkuperäisestä turmeltumattomasta luonteesta.
Näin kai blogiakin pitäisi lukea. Ei ole niin nuukaa, onko sanojen merkityksessä päätä tai häntää, kun jokaisen pitäisi aistia tekstin soljuvuudesta aivoitusteni turmeltumaton luonne. Parasta böhmeläisyyttä olisi kielilläpuhuminen, koska siinä ei sanojen rationaalinen merkitys pääse häiritsemään soljuvaa suoraa virtausta. Karismaatikkojen hipoissa ei dogmatiikka taivu lyriikan sääntöihin.
Palataanpa vielä itse kiistaan. Voidaanko virressä kysyä Jumalalta, ”Teetkö uuden liiton aina kun joku syntyy?” Kirkolliskokouksesta virsi tuli seurakuntien laulettavaksi muodossa ”Teetkö uuden ihmeen aina kun joku syntyy?” Ongelma on siinä, että termi ’uusi liitto’ oli jo käytössä ja ’uusi ihme’ taas latistaa koko kauniin runon. Luterilaiset uskonoppineet sanoivat, ettei syntymässä mitään littoja solmita, vaan vasta kasteessa. Oikein tarkkaan ottaen ei edes jokaisessa kasteessa solmita aina uutta liittoa, vaan kastettava liitetään jo olemassa olevaan uuteen liittoon. Siinä onkin yksi kasteen hienous: se liittää meidät samaan liittoon lukemattomien muiden kristittyjen kanssa ja kastaa meidät samaan Kristukseen.
Piispainkokous venyi ymmärtämään lauluntekijää ja näki sanoituksen käyttökelpoiseksi kristillisen kirkon virsikirjassa. Perustelu oli niin mielenkiintoinen, että se melkeinpä vakuutti minutkin. Siinä viitattiin uusimpaan patristiikan tutkimukseen, jonka löytöjen mukaan kirkkoisät ja Vanhan testamentin Jeremian kirja näkivät Jumalan tehneen liittoja vähän siellä sun täällä. Jo maailman luomisessa oli yksi liitto Jer. 33:20-26 mukaan. Piispainkokouksen hyväntahtoisen tulkinnan mukaan lauluntekijä oli ikään kuin vahingossa tullut lausuneeksi jotain, joka muistutti kirkkoisien lauselmia. Aina uusi liitto lapsen syntyessä olikin hyvä ajatus.
Olikohan lausunto laadittu jollain Saariselän hiihtoretkellä? Tievatuvan nuotiolla ennen saunaan menemistä? Liittoteologinen kiistakysymys on varmaan paras ratkaista syytetyn hyväksi ja ymmärtää ylikäveltyä taiteilijaa. Siitä olkaamme yhtä mieltä, että lisävihkoon tullut kompromissi on mitäänsanomatonta nollateologiaa ja huonoa runoutta.
Mutta mitä virren tulisi olla? Miten virsi eroaa hyvästä hengellisestä runosta?
Virsikirja on seurakunnan käyttökirja ynnä uskondokumentti. Se kulkee mukana sairasvuoteelle ja siitä veisataan haudalla, kun arkun päälle sataa multaa. Se avataan kastekodissa ja se ojennetaan vihkiparille yhteisesti laulettavaksi, kun vihkitoimitus on puolessa välissä. Virsikirjan pitäisi olla kirkon uskon ilmentäjänä tarkka kuin sveitsiläinen käkikello. Samalla sen pitäisi soida kuin Buxtehuden nerouden tuote ja sen sointien tunkeutua sinnekin, mihin sanat eivät ulotu. Sodassa virsikirja oli etulinjan miesten rintataskussa, kun kuolema viuhui yli ja ohi ja varsinkin kun osui. Kun nykyajan messujen saarnat ovat kuuden minuutin ympäripyöreitä yleisinhimillisiä elämänpohdintoja ja liturgiasta tulee mieleen nuotiomakkara jänismetsällä, kertovat sentään virret, miten uskoa uskotaan. Siksi virsien pitäisi estetiikan kustannuksellakin olla opillisesti vakaita ja varmoja.
Uskon sanoittaminen on kieltämättä vaikeaa. Piispainkokous ei olisi antanut Luukkaan evankeliumille hyväksyntää rippikoulun oppikirjana, kertoo teologien vanha kasku. Evankelisen liikkeen Siionin kanteleen uudistamiskomiteassa ei eräs teksti ollut kelvata opillisista syistä, kunnes joku vihjasi sen olevan Psalmien kirjasta.
Jos virsikirja avattaisiin kaikelle ihmettelylle ja runollisesti kauniille uskonnolliselle pohdinnalle, olisivat Eino Leino, Edith Södergran, Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Oiva Paloheimo ja Lauri Viita jonossa päästä sisälle paljon ennen oman aikamme lauluntekijöitä.
Jag längtar till landet som icke är,
ty allting som är, är jag trött att begära.
Månen berättar mig i silverne runor
om landet som icke är.
Landet, där all vår önskan blir underbart uppfylld,
landet, där alla våra kedjor falla,
landet, där vi svalka vår sargade panna
i månens dagg.
Mitt liv var en het villa.
Men ett har jag funnit och ett har jag verkligen vunnit –
vägen till landet som icke är.
Augsburgin tunnustuksen 11. artikkeli toteaa: ”yksityinen synninpäästö on pidettävä seurakunnissa voimassa”, eli Teemu teki sen taas. Hienoa!
”Rippituoli ei ole velvollisuus vaan mahdollisuus. Pyhä on läsnä ja kirkko on pakopaikka maailman murheista.”
Olen henk.koht. osallistunut ortodoksikirkon rippiin ja toivon todella, että myös Kallion kirkon jäsenet osallistuvat siihen. Ripissä opitaan siunaamaan eikä kiroamaan heitä, joiden ripittäytyjä on kokenut tehneen vääryyttä itseään kohtaan.
Hyvä juttu.
Rippituoli lisännee yksityisen ripin käyttöä ja tietoisuutta siitä.
Jotenkin vieraannuttavaa, että tämä asia, jota olen jo kauan toivotellut takaisin luterilaisiin kirkkoihin (kokonaan outo se ei ennenkään ole ollut), toteutuu nyt juuri Kallion kirkossa.
Traditioon palaaminen voi joskus näyttä, hyvässä ja pahassa, uudistukselta. Georges Florovski kirjoitti aikoinaan: ”Traditio elää ja kantaa elämää luovuudessa.” Kaiken kirkossa pitää olla dynaamista.
Teemu
Kiitos erinomaisesta tekstistäsi. Olet osunut ongelman ytimeen. Virsien varsinainen tehtävä julistaa sitä evankeliumia mikä on kirkon keskeinen sanoma.
Kaksi assosisaatiota, jotka nousivat varsinaisen aiheen ulkopuolelta.
1) Kun Hyvinkäällä pidettiin aikoinaan eurooppalaisten huippueksegeettien kokoontuminen, niin isäntänä toiminut professori Veijola esitteli uuden teorian deuteronomististen koulukuntien joukossa. Hän löysi liitto , beriit -sanan tematiikkaan keskittyneen koulukunnan. Kun hän esitelmässään kiitteli muutamaa eurooppalaista huippua näiden antamista vihjeistä, niin nämä puolestaan nöyrinä kiittivät Veijolaa siitä, että heidän vihjeensä oli johtanut Veijolan uuteen merkittävään löytöön Vanhan testamentin tutkimuksen alalla.
2) Edith Södergranin runo vuodelta 1925 palauttaa mieleeni, että tässä yhtenä vuotena järjestettiin eri puolilla maailmaa jopa 22 merkittävää kansainvälistä kirjallisuusseminaaria, joiden aiheena oli juuri hänen tuotantonsa. Suomenkielisille toki hänen runoutensa ei ole niin tunnettua, koska hän kirjoitti nuoruudessaan saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi ja vasta vartuttuaan äidinkielellään ruotsiksi.
Näiden välipalojen maiskuttelun jälkeen palatkaamme tekstiisi ja todetkaamme että voin vilpittömin sydämin sanoa:
Kiitos Teemu hyvästä tekstistäsi.
Kiitos palautteesta. Södergran on hyvä syy opetella ruotsia.
En nyt muuten ota kantaa Teemun mainioon blogiin kuin toteamalla, että on mielenkiintoinen ajan merkki runouden nousu päivän keskusteluihin. Jopa Hesari lainasi pääkirjoituksessaan kokonaisen kappaleen verran englantilaisen John Donnen runoa vuodelta 1624 kirjoittaessaan brittipoliitikko Jo Coxin surmasta. Siis pääkirjoituksessaan!
Muuten olen sitä mieltä, että runous on säilyttänyt jotain kielen alkuperäisestä turmeltumattomasta luonteesta, kuten Teemu kirjoittaa. Opillisuuden suhteen kallistuisin kyllä enemmän mystikoiden ja Buxtehudin suuntaan: runoutta ei lueta eikä uskoa uskota kuin tietosanakirjaa.
Eli se soljuu kuin vägen till landet som icke är. Ei sinne sanat ulotu. Eikä se selittämällä parane. Vaikka niin moni on sitä yrittänyt.
Joskus tuntuu vaikealta uskoa, että 50-luvun julkkikset olivat pesunkestäviä runoilijoita. Ehkä jotain on myös muuttumassa.
Niin tai 1960 luvun mielipidevaikuttajat, pelkästään Suomessa: Saarikoski, Rossi, Saaritsa, Salo, Oksanen, Mikkola. Andersson……
Suomessa Böhmen oppien kannattajia ei taida juuri olla ollut, paitsi Eriksonin veljekset Kälviältä,.Mikäli Loimarantaan on uskominen veljesten peruskatsomus olisi ollut böhmeläinen. Ilmeisesti Eriksonit eivät kuitenkaan puhuneet kielillä, kai?
”Kun nykyajan messujen saarnat ovat kuuden minuutin ympäripyöreitä yleisinhimillisiä elämänpohdintoja ja liturgiasta tulee mieleen nuotiomakkara jänismetsällä, kertovat sentään virret, miten uskoa uskotaan. Siksi virsien pitäisi estetiikan kustannuksellakin olla opillisesti vakaita ja varmoja.”
Osuvasti sanottu, hienosti kirjoitettu blogi. Kaikesta en ole samaa mieltä, siitä jokatapauksessa, että vaikkei virsiä tule veisata tunnustuskirjat kainalossa, ei niissä kuitenkaan kovin paljoa voi poiketa etenkään keskeisistä opinkohdista.
Eiks toi Sippola ole körtti(?). Aholansaaren saunaillassa Sippolan säe olisi kyllä hyväksytty.
Mulla on työjonossa böhmeläisyys Suomessa. Pentti Laasonen aikoinaan esitteli Pohjanmaan mystikoita tutkimusaiheeksi, mutta sille löytyi toinen tekijä. Suomessa mystikkojen teoksia kopioitiin käsin. Se ei kai johtunut vain niiden epäortodoksisuudesta vaan myös siitä että käsin kopioija joutui hitaassa kirjoitustyössään omaksumaan mystikkojen opetuksia. Minulla on tiedossani muutamia juonteita Pohjanmaalta, joista ei ole tutkimuskirjallisuudessa tuotu esiin.
Mystikot, esimerkiksi labadismi, Dippel ja Tolstadius lienevät merkinneen suomalaiselle herätyskristillisyydelle paljon enemmän kuin salonkikelpoinen historiankirjoitus on tunnustanut.
Äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Muistaakseni Tarja-Liisa Luukkanen lienee jossain vaiheessa aihetta/pohjanmaan mystikoita tutkinut,
Kirkkohistoriankirjoituksen helmasynti on ollut selittää kaikki ”parhain päin.” Siitä on edelleen kiusallisen paljon esimerkkejä, kuten esim. jokin aika sitten edesmenneen piispa Kalevi Toiviaisen Colliander-elämänkerta tai Sepon Simojoki-tiiliskivi.
Laestadiukseen(han) mystiikka, Tauler ja muut, vaikutti suuresti. Ei Zidbäck siinä erehtynyt.
Sanat ovat lopulta kielen tulkki ja eläimetkin puhuvat toisilleen Jumalan antamalla kielellä, meidän ymmärtämät sanat vain puuttuvat.
Lopulta kaiketi on niin, että Jumalan hyvyys ja rakkaus avaa kaikkien uskovien kielet ylistämään ja kiittämään Luojaa… Onko sanoilla lopulta niin suurta merkitystä jos kiitos nousee samasta lähteestä?
Wiki: Teosofia (kreik. theos jumala, sophia viisaus, suomeksi jumalviisaus) tarkoitti alun perin filosofista ajattelua, joka kohdistui Jumalan olemuksen selville saamiseen salaperäisellä, välittömällä näkemyksellä. Tällaista teosofiaa harrastivat muun muassa uusplatonikot, useat keskiajan mystikot, sekä uudella ajalla muun muassa J a k o b B ö h m e, Franz Xaver von Baader ja Friedrich von Schelling.
”Jos virsikirja avattaisiin kaikelle ihmettelylle ja runollisesti kauniille uskonnolliselle pohdinnalle, olisivat Eino Leino, Edith Södergran, Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Oiva Paloheimo ja Lauri Viita jonossa päästä sisälle paljon ennen oman aikamme lauluntekijöitä.”
Kiitos Teemu ajatustesi jakamisesta. Niin, niin totta. Heidän runoissaan on sitä jotain.
Olen vain kyökkiteologi, joka oikaisee mutkat mielellään suoriksi, kun en jaksa miettiä opillisia finessejä, vaikka varmaan pitäisi, jotta olisi täysipainoinen kristitty ja kaikkien siunauksien arvoinen. Tällaista taustaa vasten suotakoon anteeksi se, että en ymmärrä tuota liittotulkinnan laskemista Saariselän auringonlaskun aikaansaamaksi. Minulle on päivänselvää, että Jumala on koko ihmisen tarinan ajan elänyt alkuperäistä luomisessa tekemäänsä liittoa (luotuisuutta, olen ymmärtänyt) uusimalla, vahvistamalla, katumalla ja kertaamalla: siis ihmisen elämän kaaren kipuja myötäillen. ”Vanha” ja ”uusi” liitto ovat tämän elävän prosessin yksiä sanallisia ilmaisuja. Virren alkuperäinen sanamuoto on tähän kyökkiteologiaani vallankin sopiva.
Erinomainen blogi, ajatuksia herättävä ja historian ajatteluun kytketty. Kiitos siitä.
Heprean käsite liitto berit liityy nimenoman luomis- tai esiintulemismysteerioon.
Sillä sen lukuarvo 612 liittyy lukuun 1224:
The theme of the Number 1224 begins in the prime Number 17 (Sacrifice) which is perfected its triangular form Sum(17) = 153 (The Passover). This then becomes the foundation of the eternal Covenant (B’rit) = 612 = 4 (Blood/Death cf. Genesis 4) x 153 implying the death of the Passover Lamb and His Blood upon the Doorposts. This is the Net () that caught the 153 fish repesenting all ”whom thou [The Lord God] hast given me.” Of course, we must not forget that the fundamental Hebrew verb ”to fish” is also sums to 17. Glory!