Helsingin seurakuntayhtymä lähetti aprillipäivänä 1.4.16 kaikille työntekijöilleen Yhteisen kirkkoneuvoston ehdotusluonnoksen toimintakulttuurin muutokseksi 2016-2018. Moni saattoi luulla 52-sivuista pumaskaa aprillipilaksi, mutta hymy taisi hyytyä sitä mukaa kun terveisiin tutustuneitten lukukokemus karttui. Tavoitellaanko tässä nyt kuuta taivaalta? Vai putoaako taivas niskaamme?
Itse asiassa koko henkilöstöä oli jo ehditty pelotella viime marraskuussa, kun olimme kaikki yhdessä koolla Agricolan kirkossa kuuntelemassa, mitä tuleman piti. Meille kerrottiin, että ensinnäkin meitä on liian paljon, nimittäin 1200. 200 ihmistä pitäisi kolmen vuoden sisällä saada vähennetyksi. Kas, yli 58-vuotiaita työntekijöitä on juuri tuon verran. Se kuittaisi aluksi henkilöstönvähennystarpeen. Jos ette eläkkeelle älyä lähteä, niin menkää sitten vaikka jonnekin muualle töihin.
Lisäksi saimme tuossa kokouksessa tietää, että meillä on tilojakin aivan liian paljon. Kaikilta seurakunnilta kun nyppäistään 15% tiloista pois, niin eiköhän riittäisi alkajaisiksi. Säästötavoite kolmen vuoden aikana on 15 miljoonaa euroa. On ymmärrettävää, ettei tuollaisiin tavoitteisiin päästä pelkillä toimistotarvikesäästöillä. Työntekijät ovat suurin kuluerä. Ja vuokrat ynnä remontit ovat ah, niin kalliita. Vähemmällä väellä (ja lisäämällä vapaaehtoisten määrää) ja pienemmissä tiloissa saadaan aikaiseksi entistä parempaa työn jälkeä?
Oman ymmärrykseni mukaan vapaaehtoisten varaan ei kirkossa voi kovin paljon rakentaa. Ei heitä voi vastuuttaa liikaa (vastuu toiminnasta on aina viranhaltijalla) ja aina on epävarmaa, miten kauan ko. aputyövoima on käytettävissä. On olemassa leegio syitä, miksi monet pestit loppuvat joko lyhyeen tai yllättävästi. Elämäntilanteet muuttuvat, muutetaan toiselle paikkakunnalle tai sitten homma ei muuten vain enää jaksa kiinnostaa.
Yleisesti tunnettu on hokema, jonka mukaan pidot paranevat, kun väki vähenee. Ja kun tilat vähenevät, niin ahtaissa tiloissa tulee intiimimpi, suorastaan tuuhea tunnelma. Kirkko on kautta aikain tarvinnut yhteisiä kokoontumistiloja. Paitsi vainotun alkuseurakunnan aikoina. Silloin piti kokoontua salaa kodeissa tai erilaisissa piilopaikoissa. Nyt meillä on mahdollisuus kokea samaa alkuvoimaista alkukirkollista tunnelmaa, kun jatkossa ramppaamme toistemme residensseissä ja olemme siellä kuin kotonamme.
Mainitun kokouksen antiin kuului myös tieto siitä, että olemme tehneet vääriä asioita vääränlaisella, vanhahtavalla otteella. Jatkossa on tarkoitus toimia enemmän yhdessä ja luopua vanhoista, toimimattomista tavoista. Toivottavasti sitä, mikä toimii, ei tarvitsisi ehdoin tahdoin lähteä muuttamaan tai korjaamaan. Itse olen muuten aina pitänyt huolen siitä, että saan tehdä peruspapin perustöitä: Kastan, vihin, hautaan, saarnaan, hoidan sieluja. Ja siitä onkin mieleni iloinen.
Supistuvien resurssien lisäksi toimintakulttuurin muutostarve nousee varsinaisen toimintaympäristön muutoksesta. Helsinki eriytyy arvoasetelmassa muusta Suomesta, seurakuntalaisten tarpeet ja odotukset ovat erilaisia kuin aikaisemmin, uskonnollinen identiteetti muuttuu, kirkon asema on muuttunut, samaan aikaan Helsinki monikulttuuristuu ja esimerkiksi kokoava toiminta ei innosta suurinta osaa ihmisistä pätkän vertaa.
Jos tämä ruljanssi menee hyvin, niin parhaimmillaan Helsingin seurakunnista kuoriutuu notkea ja nopea organisaatio (ellei peräti elävä organismi), joka alle 58-vuotiaitten työntekijöittensä uudistuneella, pirtsakalla otteellaan pystyy vastaamaan pääkaupunkilaisten tarpeisiin sutjakammin kuin ennen. Byrokratian ja teknologian ylivalta on murrettu, ihmiset kohtaavat toisensa kasvokkain, löytyy yhteenkuuluvaisuuden ja yhdessä tekemisen henki, toisista välittäminen lisääntyy, vuorovaikutus tulee mutkattomammaksi. Jopa Jumalasta voidaan puhua entistä rohkeammin ääneen. Kysymykseksi jää, saadaanko kukko käskien laulamaan…
Jos tämä kuvio menee ihan mäkeen, niin sitten kohtalomme on samanlainen kuin Jerusalemin temppelillä v. 70 jKr: Kaikki tuhoutui, ei jäänyt kiveä kiven päälle. Tulee konkurssi. Ei ole varaa ylläpitää enää edes kirkkorakennuksia. Sielunvihollinen nauraa itsensä tärviölle. Hänelle tällainen visio kelpaisi oikein hyvin.
Olemme siis jännän äärellä. Seuraavassa postauksessani kerron, mikä tässä touhussa hämmentää erityisesti Ruttopuiston rovastia.
Kuvateksti: Kirkko kuulolla
Hienoa Hannu, että jaksat kirjoitella näitä blogeja. Niissä on aina asiaa ja huumoriakin. Myös kuvitus on kiva lisämauste. Jatka samaan malliin.