Helsingin seurakuntayhtymä lähetti aprillipäivänä 1.4.16 kaikille työntekijöilleen Yhteisen kirkkoneuvoston ehdotusluonnoksen toimintakulttuurin muutokseksi 2016-2018. Moni saattoi luulla 52-sivuista pumaskaa aprillipilaksi, mutta hymy taisi hyytyä sitä mukaa kun terveisiin tutustuneitten lukukokemus karttui. Tavoitellaanko tässä nyt kuuta taivaalta? Vai putoaako taivas niskaamme?
Itse asiassa koko henkilöstöä oli jo ehditty pelotella viime marraskuussa, kun olimme kaikki yhdessä koolla Agricolan kirkossa kuuntelemassa, mitä tuleman piti. Meille kerrottiin, että ensinnäkin meitä on liian paljon, nimittäin 1200. 200 ihmistä pitäisi kolmen vuoden sisällä saada vähennetyksi. Kas, yli 58-vuotiaita työntekijöitä on juuri tuon verran. Se kuittaisi aluksi henkilöstönvähennystarpeen. Jos ette eläkkeelle älyä lähteä, niin menkää sitten vaikka jonnekin muualle töihin.
Lisäksi saimme tuossa kokouksessa tietää, että meillä on tilojakin aivan liian paljon. Kaikilta seurakunnilta kun nyppäistään 15% tiloista pois, niin eiköhän riittäisi alkajaisiksi. Säästötavoite kolmen vuoden aikana on 15 miljoonaa euroa. On ymmärrettävää, ettei tuollaisiin tavoitteisiin päästä pelkillä toimistotarvikesäästöillä. Työntekijät ovat suurin kuluerä. Ja vuokrat ynnä remontit ovat ah, niin kalliita. Vähemmällä väellä (ja lisäämällä vapaaehtoisten määrää) ja pienemmissä tiloissa saadaan aikaiseksi entistä parempaa työn jälkeä?
Oman ymmärrykseni mukaan vapaaehtoisten varaan ei kirkossa voi kovin paljon rakentaa. Ei heitä voi vastuuttaa liikaa (vastuu toiminnasta on aina viranhaltijalla) ja aina on epävarmaa, miten kauan ko. aputyövoima on käytettävissä. On olemassa leegio syitä, miksi monet pestit loppuvat joko lyhyeen tai yllättävästi. Elämäntilanteet muuttuvat, muutetaan toiselle paikkakunnalle tai sitten homma ei muuten vain enää jaksa kiinnostaa.
Yleisesti tunnettu on hokema, jonka mukaan pidot paranevat, kun väki vähenee. Ja kun tilat vähenevät, niin ahtaissa tiloissa tulee intiimimpi, suorastaan tuuhea tunnelma. Kirkko on kautta aikain tarvinnut yhteisiä kokoontumistiloja. Paitsi vainotun alkuseurakunnan aikoina. Silloin piti kokoontua salaa kodeissa tai erilaisissa piilopaikoissa. Nyt meillä on mahdollisuus kokea samaa alkuvoimaista alkukirkollista tunnelmaa, kun jatkossa ramppaamme toistemme residensseissä ja olemme siellä kuin kotonamme.
Mainitun kokouksen antiin kuului myös tieto siitä, että olemme tehneet vääriä asioita vääränlaisella, vanhahtavalla otteella. Jatkossa on tarkoitus toimia enemmän yhdessä ja luopua vanhoista, toimimattomista tavoista. Toivottavasti sitä, mikä toimii, ei tarvitsisi ehdoin tahdoin lähteä muuttamaan tai korjaamaan. Itse olen muuten aina pitänyt huolen siitä, että saan tehdä peruspapin perustöitä: Kastan, vihin, hautaan, saarnaan, hoidan sieluja. Ja siitä onkin mieleni iloinen.
Supistuvien resurssien lisäksi toimintakulttuurin muutostarve nousee varsinaisen toimintaympäristön muutoksesta. Helsinki eriytyy arvoasetelmassa muusta Suomesta, seurakuntalaisten tarpeet ja odotukset ovat erilaisia kuin aikaisemmin, uskonnollinen identiteetti muuttuu, kirkon asema on muuttunut, samaan aikaan Helsinki monikulttuuristuu ja esimerkiksi kokoava toiminta ei innosta suurinta osaa ihmisistä pätkän vertaa.
Jos tämä ruljanssi menee hyvin, niin parhaimmillaan Helsingin seurakunnista kuoriutuu notkea ja nopea organisaatio (ellei peräti elävä organismi), joka alle 58-vuotiaitten työntekijöittensä uudistuneella, pirtsakalla otteellaan pystyy vastaamaan pääkaupunkilaisten tarpeisiin sutjakammin kuin ennen. Byrokratian ja teknologian ylivalta on murrettu, ihmiset kohtaavat toisensa kasvokkain, löytyy yhteenkuuluvaisuuden ja yhdessä tekemisen henki, toisista välittäminen lisääntyy, vuorovaikutus tulee mutkattomammaksi. Jopa Jumalasta voidaan puhua entistä rohkeammin ääneen. Kysymykseksi jää, saadaanko kukko käskien laulamaan…
Jos tämä kuvio menee ihan mäkeen, niin sitten kohtalomme on samanlainen kuin Jerusalemin temppelillä v. 70 jKr: Kaikki tuhoutui, ei jäänyt kiveä kiven päälle. Tulee konkurssi. Ei ole varaa ylläpitää enää edes kirkkorakennuksia. Sielunvihollinen nauraa itsensä tärviölle. Hänelle tällainen visio kelpaisi oikein hyvin.
Olemme siis jännän äärellä. Seuraavassa postauksessani kerron, mikä tässä touhussa hämmentää erityisesti Ruttopuiston rovastia.
Kuvateksti: Kirkko kuulolla
Jos teitä on todella noin vähän, kirkon kannattaisi panostaa Helsinkiin lisäväkeä. Vaikka pyytää jo eläkkeelle jääneitä apuun.
Ruttopuiston rovasti kuuluu myös ikänsä puolesta tuohon 200 hengen abiturienttijoukkoon. Mutta kyllähän tässä on saanut jo 36 vuotta töitä paiskiakin.
Ja mitä ilmeisimmin juuri sillä väärällä otteella… 😉
Meillä on pääkallonpaikalla ammattisaneeraaja, joka luultavimmin tulee muutaman vuoden kuluttua kokemaan saman kohtalon kuin se kuuluisa Mauri, joka työnsä tehtyään sai mennä.
Tuossa ns. luonnollisen poistuman systeemissä on yksi paha vika: Lukumääräisesti yli-ikäiset häipyvät, mutta ihan sattumanvaraisesti eri työntekijäryhmistä. Joudutaan epätasapainoon niin iällisesti kuin ammattiryhmittäinkin.
Kuka tahtoisi ostaa kirkon Helsingistä?
http://www.valomerkki.fi/uutiset/kirkkoja-myyntiin-helsingissa
Ohessa Helsingin seurakuntayhtymän Yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajan Kaisa Raittilan tuumailuja Toimintakulttuurin muutoksesta:
Mitäkö Helsingin seurakunnissa pitäisi tapahtua ja mistä toimintakulttuurin muutoksessa on kyse? Minun mielestäni pääasiassa tästä:
1. Tartutaan siihen, mikä tässä kaupungissa tarvitsee eniten juuri meitä. Ei anneta sen rajata, mitä osataan tai mitä voidaan tai mitä on ollut tapana. Ei valiteta resurssin puutetta, vaan otetaan se kaikessa moninaisuudessaan käyttöön.
2. Ei laastaroida eikä suostuta pikkuapulaisiksi. Etsitään ne, joita muut eivät ole vielä löytäneet. Paljastetaan katveita. Luovutaan sisäsiististä kiltteydestä ja ollaan kaikkeen valmiit. Tullaan tunnetuiksi siitä, että noustaan barrikadeille köyhien rinnalla. Pidetään tärkeimpänä, etteivät sairaat, kuolevat, yksinäiset ja kriisinsyömät jää tässä kaupungissa oman onnensa nojaan.
3. Lakataan käyttäytymästä ja puhumasta kuin kirkko olisimme me, jotka siitä jotakin tiedämme tai jotka saavat siltä palkkaa. Kirkon jäsenet ovat kirkko. Kirkon tilat ja rahat ovat sen jäsenien tiloja ja rahaa. Alas avainten valta ja holhoava, ylivastuullinen ote. Peukku seurakuntalaisten hatarille kokeiluille, epäonnistumisille, kantapään kautta oppimiselle, luovalle kaaokselle.
4. Irtaudutaan omasta työtuolista ja työnantajan lämmittämästä tilasta. Levennetään pensseliä ja syvennetään vaikuttavuutta jakamalla vastuuta. Rakennetaan verkostoja pitämällä kokouksia kuppiloissa, kumppanitoimijoiden toimistoissa, alueen työpaikoilla ja oppilaitosten tiloissa eri puolilla kaupunkia. Mennään kirjoitustöihin läppärin kanssa lounaspaikkaan tai kirjastoon. Seurataan kaupunkilaisten foorumeita ja mennään mukaan tapahtumiin. Otetaan kasvoille sellainen ilme, että uskaltaa nykäistä hihasta.
5. Opiskellaan ryhmätyötä. Luovutaan solismista ja keskinäisestä kilpailusta. Vähennetään työntekijän toteuttamaa toimintaa ja tehdään se vähempi isommalla porukalla. Tarkastetaan sihdillä, onko suunnittelussa ja toteutuksessa mukana edustaja naapuriseurakunnista ja toisilta työaloilta, asiasta jotakin tietävä seurakuntalainen, asiaan vihittävä seurakuntalainen ja lapsi tai nuori. Suostutaan siihen, että lopputulos ei ehkä ole penaalin terävimmästä tai ainakaan omasta kynästä.
6. Otetaan vähenevät tilat luovaan käyttöön: päiväkerho kirkkosaliin, papin ja diakoniatyöläisen työpiste kirkon eteiseen tulijoita tervehtimään, yhteinen olohuone läpikulkuaulaan, päivätilaan iltatoimintaa, iltatila myös päiväkäyttöön, asunnottomille yöpyjille suoja pakkasia vastaan. Palataan paimentolaisiksi ja vaihdetaan kevyesti teltan paikkaa. Luodaan kenen tahansa käyttöön käyviä työpisteitä. Kohdataan kodeissa ja korttelitaloissa.
7. Notkistetaan asenteita. Kerätään nopean toiminnan joukot. Rohkaistaan toisiamme tarttumaan siihen, mikä tänään tuli yllättäen eteen. Puututaan tinkimättä vääryyksiin. Otetaan vahvasti kantaa hyvän puolesta. Katetaan yhteisiä pöytiä eri tavoin ajatteleville.
– Tämän seitsenhaaraisen kynttelin pohjana on ehdotus Helsingin seurakuntien toimintakulttuurin muutokseksi. Ehdotus on keskentekoinen ja vielä prosessissa, kudelma eri projektiryhmien tuottamasta aineistosta. Sinulla on mahdollisuus osallistua keskusteluun siitä, mikä ehdotuksessa on eteenpäin viemisen arvoista, mikä kehitettävää, mikä kuopattavaa. Ole hyvä ja tee se.
(8. Ei puolustauduta eikä selitellä. Lakataan toistamasta, että tuota kaikkea tehdään jo. Iloitaan, jos oma työ on niin napissa, ettei tarvitse nähdä muutoksen vaivaa.
9. Ei pelätä tulevaisuutta. Tehdään se.)
Kaisa Raittila tuntuu heränneen tähän maailmaan. Juuri noin.
Alkaa tuntua siltä, että muuten ev.lut kirkon kohdalla tästä talousahdingosta voisi sanoa ”väärin sammutettu” eli karsimalla menoja radikaalin, siis todella radikaalin toimintakulttuurin muutoksen sijaan. Ja nopeasti.
Kirkkomme nököttänyt maailman muuttumisesta huolimatta omassa bunkerissaan eikä ole huomannut, että kansa tarvitsee muutakin kuin asianmukaisesti hoidetut jumalanpalvelukset, kasteet, riparin jne.
En nyt jaksa kaivaa taulukoita esiin, vaan suunnilleen 1970-luvulta lähtien työntekijämäärä on paisunut noin kymmenestätuhannesta kaksinkertaiseksi. Eikö siellä ole huomattu, että samaan aikaan jäsenmäärä on vuosien mittaan kutistunut noin 90 prosentista noin 70 prosenttiin?
On ollut vuosikymmeniä aikaa seurata maailman muuttumista ja kehittää rauhassa uusi strategia eli jalkautua kansalaisten keskuuteen kirkkojen ja virastojen seinien sisältä. Ei tapahtunut ja nyt sitten saadaan sitä mitä on tilattu.
Ev.lut. kirkkomme rakenne on niin järkyttävän kankeaksi huomaamatta kehittynyt bunkkeri, että sitä hoidellessa ei ole ollut aikaa seurata aikaa, niin sanoakseni. Minua ainakin tämä kehitys surettaa ja suututtaa.
Lisäksi askarruttaa kirkon omaisuus, joka vielä on varsin mittava. Mihin sen tuotto on käytetty ja meinataan käyttää jatkossa?
Kaisa Raittilan mallilla vihdoin kansainvälisestikin verrattuna ilmeisesti varsin varakas ev. lut. kirkkomme alkaisi paneutua siihen varsinaiseen tehtäväänsä eli ihmisten kalastamiseen kodeista, kaduilta, tienvarsilta jne eli sieltä, missä he ovat. Ihan livenä. Eikä toisinpäin. Eli ollaan kirkoissa ja virastoissa odottamassa, että joku tulisi.
Saas nähdä, milloin sellaista tapahtuisi.
Olet oikeassa, Tarja. Hallinto on kirkossa työllistävin tekijä heti hautuumaitten jälkeen! Kirkkohan pisti aikanaan Suomessakin alulle mm. opetustoimen ja sairaanhoidon. Kun niitä oli kehitetty tarpeeksi pitkälle, yhteiskunta otti ne tehtäväkseen. Entä jos yhteiskunta ottaisi myös kirkon tähän asti ylläpitämän jäsenrekisterin ja hautuumaitten hoidon?
Jos sallit, niin esitän pienimuotoisen fantasian:
Jos kirkko luopuisi vihkioikeudestaan, niin maistraatit kirjaisivat nuokin tiedot kohilleen. Kuoleman rekisteröiminenkin sujuisi ihan hyvin ilman kirkkoa. Kirkko keskittyisi kasteisiin ja kasteopetukseen. Tehdään diili, että kirkko saa tehdä tarvitsemansa merkinnät (milloin kastettu, milloin siunattu avioliittoon tai haudan lepoon) yhteiskunnan ylläpitämään väestörekisteriin.
Yhtymä on jo varautunut lopunaikoihin siirtämällä tiedotuslehtensä nettiin ja antamalla sille uuden nimen Valomerkki. Valomerkkihän annetaan esim. ravintolassa juuri ennen sulkemisaikaa…
Jos ja kun tuhkasta nousee sfinksi, niin Ruttopuiston rovasti ehdottaa entistä Kirkko ja Kaupunki-nimeä mukaellen uuden nettilehden nimeksi Kaupunki ja Kampin kappeli.
Hehehee?
Kaisa Raittilan ohjelmajulistus sisältää paljon kauniita ideoita. Miten ne saadaan konkretisoitua, kuka puhaltaa niihin elämän?
Voi käydä niin, että Helsingin seurakuntayhtymän seurakuntien ylle on levitetty kaunis kukkaismatto, mutta sinne se jääkin tuulessa heilumaan, kun kukaan ei saa siitä kiinni. Mikä tai mitkä elimet luovat uudet konkreettiset toimintasuunnitelmat? Verkostoseurakuntamalli kodeissa kokoontuvine pienryhmineen ei ole tainnut tähän asti kelvata. Nyt ehdotetaan ” Kohdataan kodeissa ja korttelitaloissa.” Siinä mallissa vapaaehtoisilla olisi sijaa ja toimintamahdollisuuksia sekä ideoida että toimia käytännössä. Siis jos vapaaehtoisia seurakuntalaisia kiinnostaa ja löytyy.
Mietin tuota ”asunnottomille yöpyjille suoja pakkasia vastaan”. Miten se toteutetaan, kun kirkon tiloja pitää vahentääa ja myydä. Rahat ovat tiukalla ja lämmityskuluissa pitää tinkiä. Onko tarkoitus, että vapaaehtoiset majoittavat asunnottomat koteihinsa alkuseurakunnan malliin? Piispa ja papit tietysti etunenässä esimerkkiä näyttämässä?
”Mennään kirjoitustöihin läppärin kanssa lounaspaikkaan tai kirjastoon. Seurataan kaupunkilaisten foorumeita ja mennään mukaan tapahtumiin. Otetaan kasvoille sellainen ilme, että uskaltaa nykäistä hihasta.”
Tuo on hyvinkin varteenotettava ehdotus. Mutta riittääkö se, että esim. papin, jota kukaan ei tunne ilman lipereitä, näkee istuvan kuppilan pöydässä läppäri edessään? Se (liperit kaulassa) ehkä lisäisi kirkon näkyvyttää arkielämässä mutta miten se auttaisi ihmisten hengelliseen nälkään? Jos ihmiset uskaltautuisivat tulemaan papin juttusille ja papilla olisi rohkeutta puhua muustakin kuin päivän säästä, niin väen joukkoon mukaantulo voisi kantaa myös hedelmää.
Älysit sentään vaihtaa tuon ääliömäisen ”kieli poskella”- kuvasi. Ei tainnut antaa kovin uskottavaa kuvaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon papistosta.
Huumori on vaikea laji herra Ruttopuiston Rovasti.
Kimmo,
olisko sinulla joskus jotain positiivista kommentoitavaa sen sijaan, että käyt lyömässä oman negatiivisen puumerkkisi vähän sinne sun tänne? Ystävällisesti kysyn.
Salme: ” että käyt lyömässä oman negatiivisen puumerkkisi vähän sinne sun tänne? ”
Jumalattoman kommentit uskovaisten foorumeilla tulkitaan usein negatiivisiksi, koska ne eroavat valtavirran mielipiteistä, vaikka sinänsä olisivatkin ihan asiallisia.
Kiinnitin huomiota tämän blogin alkuperäiseen, Hannu Kiurun kuvituskuvana olleeseen selfieen, jossa herra Ruttopuiston Rovasti itse esiintyi kieli poskella. Erään toisen bloginsa kuvituskuvassa Kiuru esiintyy pannumyssy päässään.
Huumoriako? Esitin vain vaatimattomana mielipiteenäni, että on hyvä kun Kiuru älysi vaihtaa kuvan. Kerroin myös sen tosiasian, että huumori on vaikea laji, jonka viljelemisessä on syytä olla varovainen ettei saattaisi itseään naurun alaiseksi. Eivät kaikki ole Monty Pythoneita tai Pirkka Pekka Peteliuksia vaikka ehkä haluaisivatkin. Tuskin moinen julkinen pelleily kirkon papin uskottavuuttakaan lisää.
* * * * * * * * *
HANNU KIURU jatkaa suoraan tähän, jotta voisin katsella sinua hieman tarkemmin:
Kuva ehti olla paikallaan vain lyhyen tuokion. Koska sinä ehdit nähdä sen, niin eikö se osoita, että luet tekstini aina ensimmäisten joukossa?
Eli kovin kiinnostuneelta vaikutat! Jos vielä joskus kävisi niin, että ottaisit ihan oikeasti ja rakentavasti osaa keskusteluun,
jonka teksteilläni pyrin herättämään. Hyvät keskustelut ovat sellaisia, joissa itsekin pääsen joko hurraamaan Herralle tai ainakin huudahtamaan Heureka!
Sinunkin rakentavat kommenttisi tulisivat ihan tarpeeseen nyt kun kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun.
Olisiko se alkukuva avautunut sinulle paremmin, jos olisit hoksannut, että olin pudonnut tuolilta?
Tuoliltahan tavataan pudota ainakin kolmesta syystä:
1) Tuoli hajoaa
2) Tuolilla keikutaan liikaa
3) On saatu yllättävä ja hämmentävä viesti (aprillipäivänä eli yleisenä fuulauspäivänä)
Kuvan vaihdoin siitä yksinkertaisesta syystä, että tekstistä ei tullutkaan sellaista kuin alunperin kuvittelin. Eli kuva oli jo valmiina ennen tekstiä.
Vielä siunatuksi lopuksi tältä paikalta: Nämä kommenttikeskustelut ovat kuin kotikäyntejä luonani. Eli kun sinä olet vierailulla jonkun luona
hänen kotonaan, niin et kai sinä valita tarjoiluista suureen ääneen: Todella ääliömäinen kattaus! Et kai pahoita isäntäsi mieltä töksäyttelemällä
asiaankuulumattomia ja karkeita kommenttejasi, jotka vievät keskustelun hakoteille? Jos isäntä tahtoo soittaa vierailleen rakastamiaan levyjä,
niin millä ihmeen oikeudella sinä vaadit, että noilla kutsuilla pitää aina soittaa vain sinun mukanasi tuomaa, yhtä ainutta vanhaa, rahisevaa
JUMALAAEIOLEOLEMASSAKAANNAUTITAANSIISELÄMÄSTÄLÄLLÄLLÄÄ!-plattaa…?
Jos isännän vieraanvaraisuus on mielestäsi pelkkää paskaa eikä hänen pärstäkertoimensakaan miellytä, niin mitä varten
sinä enää tuollaisessa paikassa norkoilet? Lähde siitä talosta, pudista tomutkin kengistäsi ja rynnistä viivana parempiin paikkoihin!
Arvon herra Ruttopuiston Rovasti.
HK: Matelua?
Tämä fooruni on ihan julkinen areena, – ei kenenkään koti – jossa jokainen voi ottaa vapaasti kantaa täällä julkaistaviin kirjoituksiin. Jokainen tänne kirjoittava asettuu itse ja vapaaehtoisesti alttiiksi toisten täällä kirjoittavien ihmisten mielipiteille, ovatpa ne sitten oman mielen mukaisia tai eivät. Kenenkään kotirauhaa tai mielenterveyttä ne tuskin pystyvät horjuttamaan.
HK: Vertauskuva kotikäynnistä kuvaa sitä, miten likeinen suhde kirjoittajalle ja kommentoijalle voi parhaimmillaan syntyä. Täältä olen löytänyt monia sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jatkamme keskusteluja esim. Facebookissa. Ei tämä areena ihan julkinen areena ole, onhan tässä maksumuuri välissä. Voidaksesi kommentoida sinäkin olet hankkinut lukuoikeuden tänne.
Olisi tekopyhää ja epärehellistä hurskastelua ottaa yleensä mitään kantaa mihinkään, jos syy siihen olisi pelkästään imarrella kirjoittajaa ja olla hänen kanssaan samaa mieltä asioista, joista ei ole samaa mieltä.
HK: En ole kiitoksen kipeä. Jos olisin, niin sehän näkyisi nimenomaan tyylissä, joka pyrkisi miellyttämään muita. Sellaisella taas ei todellakaan olisi mitään arvoa.Kirjoittaminen on minulle luonteenomaisin tapa ilmaista sitä, mitä elämä on minulle opettanut. Ja kristittynä en suinkaan voi vaijeta Jeesuksesta, josta ja mistä sinä et tunnu perustavan mitään.
Saattaa olla, etten ole ainoa, jonka mielestä et ole aivan niin suuri humoristi kuin ”mukahauskoja” sanakikkailujasi ja pellekuviasi julkaisemalla uskot olevasi. Minä olen vain ainoa, joka sanoo sen julki. Jos lähtee julkisesti vetämään vaikkapa koomikon tai suuren humoristin roolia, on syytä varautua kestämään myös mahdollinen kritiikki – ylistävä tai raateleva.
HK: Voi kuule, ei siinä tarvita mitään erityist humoristin roolia. Tänä päivänä riittää, kun todistaa Jeesuksesta. Johan tulee mm. aggressiivisilta ateisteilta (juu, tiedän, sinä et ole ateisti vaan agnostikko) heti lunta tupaan. Se olisi todella mukava kuulla, miksi sinun tekee mieli häiriköidä tällä sivustolla? Haluatko olla jonkinlainen besserwisser? Onko sinut palkattu nettiin trolliksi? Kyllä vähemmästäkin kiusanteosta herää kysymys, mistä oikein on kysymys.
PS: On selvää, että jommallakummalla meistä ei ole huumorintajua. Mutta lukijoita olen ilmeisesti ihan sattumanvaraisesti onnistunut saamaan aika paljon. Korjaan: Tekstejäni on epähuomiossa klikattu suht paljon. Esim. tätä tämänkertaista bloggausta on tähän mennessä lukenut… ei kun siis käynyt vilkaisemassa 687 klikkaajaa. Vähiten vilkuiltu teksti on saanut parisataa klikkausta, mutta kaikkein silmäillyimmällä tekstillä on klikkauksia tällä hetkellä jo yli 15500 kappaletta. Aika hyvin. On mulla käynyt melkoinen flaksi. Sillä taitoahan tämä tuskin on…?
RR: ”Haluatko olla jonkinlainen besserwisser?”
Yksi riittää mielestäni tällekin areenalle mielestäni varsin mainiosti. Enkä aio sitä iloa sinulta riistää, älä ole huolissasi.
RR: ”Onko sinut palkattu nettiin trolliksi? ”
Joo, suuri, ilkiä, ateistien ja maailmanlaajuinen Russellin Teekannun Veljeskunta – RTV (ei Riihimäen Tapetti ja Väri) maksaa Panama-tililleni joka kuukausi siitä, että kiusaan Kotimaa 24 -sivuston lukijoita ja varsinkin Hannu Kiurua erityisesti ja ahkerasti. Summaa en kerro, koska se ei kuitenkaan kiinnostaisi edes verottajaa, mutta enhän minä tätä rahasta tee. Ihan vaan eläkepäivieni ratoksi ja rakkaudesta lajiin.
RR: ”On selvää, että jommallakummalla meistä ei ole huumorintajua.”
Huumorintajuakin voi olla sekä hyvää että huonoa.
RR: ”mutta kaikkein silmäillyimmällä tekstillä on klikkauksia tällä hetkellä jo yli 15500 kappaletta. Aika hyvin. On mulla käynyt melkoinen flaksi. Sillä taitoahan tämä tuskin on…?”
Ihan kiva, mutta mitä tällä tahdot todistaa? Onhan Seiskallakin 2056 000 sivulatausta viikossa. Tuskin niidenkään kasaan saamisessa liiemmälti taitoa on tarvittu.
Seitsemänkohdan lista vaikuttaa siltä, kuin työtä voitaisiin huomattavasti laajentaa.
Käsittääkseni seurakuntatyö on jo nyt, sen laatuista, ettei sitä voi tehdä tarpeeksi. Aina tulee uusia toiveita ja jopa vaatimuksia toiminnan laajentamisesta. Mitään vanhaa ei saisi lopettaa. Työntekijöitä vähennetään reilusti ja samalla työtä lisätään. Eihän se oikein voi toimia noin.
Ennemmin lopetettaisiin kaikki syntymäpäiväkäynnit, kotikasteet sekä hartauksien pitämiset eri kohteissa. Toiminta keskitettäisiin seurakunnan tiloihin. Siinä säästyisi pitkä penni matkakuluissa. Aikaakin säästyisi, kun ei tarvitsisi ajella ympäri kaupunkia.
Työntekijöiden aika menee aivan liian paljon tietokoneen ääressä istumiseen. Sekä turhan byrokratian pyörittämiseen. Sitäkin voisi karsia yhtä rajusti, kuin työntekijöiden määrää. Keskityttäisiin vain olennaisen ja välttämättömän hoitamiseen hyvin. Eikä yritettäisi tehdä kaikkea, kaikille. Srk- työssä jaoin monen muun kanssa kokemuksen, ettei mitään voinut tehdä niin hyvin kuin olisi halunnut.
Pekka: Kiitos, hyviä pointteja. Jossakin välissä aion vielä blogata aiheesta Uskollisuus hengellisessä työssä. Siinä tulee esiin juuri tuo, että ei ole tarkoitus huidella tuuleen tai nyrkkeillä varjovastustajien kanssa.
Jalkautuminen on ihan oikea periaate, mutta sen tarkoitus on tuoda ihmiset ihan yksitellen ja kädestä pitäen sisälle seurakuntaan ja sen tiloihin, eikö vain?
Helsingissä on maallistuminen edennyt surullisen pitkälle. Jos tahti jatkuu samana vielä pari vuosikymmentä, on aika lähteä opintomatkalle Suomenlahden toiselle rannalle opettelemaan miten seurakunta toimii kun rahaa ei ole juuri lainkaan.
Totta turiset, Yrjö. Meidän ongelmamme kirkossa ei johdu rahasta sillä tavalla, että jos ei ole rahaa, niin Jumalastakaan ei voi puhua. Ihan hyvin voi, vieläpä paremminin kuin ennen, sillä keppikerjäläisinä olisimme samalla tasolla seurakuntalaistemme kanssa.
Kun tulin duuniin, sain keskeltä Helsinkiä virka-asunnokseni kolmion, myöhemmin neljä huonetta ja keittiön. Ei olisi ollut nuorella papinplantulla muuten ollutkaan mitään jakoa päästä asumaan oman seurakuntani ( Vanhankirkon srk) alueelle.
Keskellä Helsinkiä olen aina tehnyt työtä riittävän väljissä tiloissa. Niitä oli suhteessa enemmän kuin laitakaupungin seurakunnilla, sillä ihmisethän tulevat päivisin töihin alueellemme ja iltaisin he tulevat (jäävät) iltarientoihin keskustaan. Tilojemme käyttöaste esim. 80-luvulla oli huomattavasti korkeampi kuin nykyisin.
Lieneekö tarpeellista edes mainita, että kautta aikain muut seurakunnat ovat olleet kateellisia tiloistamme. Aina ei tule heillekään mieleen, minkälaisia lisäpaineita työntekijöille tuovat useat upeat kirkkomme, kun messuajiamme on pyhästä toiseen tarvittu niin Tuomiokirkossa, Vanhassa kirkossa, Johanneksessa, Agricolassa kuin myös Suomenlinnassa.
Oli miten oli: Kun väki vähenee ja tilat hupenevat alta, niin työn määrä on sovitettava noihin uusiin raameihin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että monien työmuotojen olemassaolo täytyy pohtia uudelleen. Ehdotan työala-ajattelusta luopumista läpäisyperiaatteen hyväksi. On vain muutamia tehtäviä, jotka menevät ikään kuin läpi eri ikäryhmien. Kirkon tehtäväksi voidaan taas kaivaa tuttu kolmijako
JULISTUS
PALVELU
YHTEYS (ykseys).
Olen ihmetellyt samaa jo vuosia. Miksi kirkossa ei tosissaan varauduta tulevaan. Vähennetään vain toimintaa varojen vähetessä. Nyt pitäisi jo kiireesti käydä ottamassa oppia toiselta rannalta. Meitä ns. maalikkojakin tulisi alkaa koulimaan ja laittamaan meitä vastuutakin kantamaan. Virkapappeuden ajat on pian ohi.
Raittila kertoo kudelman olevan eri projektiryhmän tuottamasta aineistosta. Ilmankos se on tyypillistä konsulttijargonia joka ei tarkoita mitään tai voi tarkoittaa mitä tahansa. Kertokaa te viisaammat mitä konkreettista tuossa sanottiin mikä ei maksaisi vain lisää.
Teksti vaikuttaa olevan jonkun konsulttiryhmän höpinöitä. Samaa tekstiä voidaan käyttää missä tahansa työyhteisössä vain avainsanoja muuttamalla. Konsultit yleensä jättävät jälkeensä suuren laskun ja tuhotun työyhteisön.