Poika kyyhöttää pöydän alla eikä suostu tulemaan sieltä pois. Ei sinänsä kenellekään äidille mikään outo tilanne. Uutisten mukaan kouluissa tätä tapahtuu nykyään eri luokka-asteilla. Tämä poika opiskelee ammattioppilaitoksessa.
Hän ei suostu sanomaan mitään eikä tekemään mitään. Hän ei ole uhmakas vaan pelokas. Hän on pieni poika pienen pöydän alla pienessä turvassa. Tunnin loppuun asti. Kun muut ovat poistuneet luokasta hän tulee varovasti pois ja juoksee käytävään. Olisikohan tällä pojalla enemmän toivoa pelkonsa voittamiseen kuin niillä, jotka jossain koulussa pöydän alta lähtevät ja lukitsevat itsensä kaappiin. Tai niillä, jotka viiltelevät tunnilla itseään.
Mitä niin isoa ja pelottavaa on hänelle tapahtunut, että tuntemattomalta pitää suojautua vielä tuossa iässä. Missä ovat olleet rakastavat kädet ja hoitavat sylit? Missä joku, joka olisi huomannut lapsen, kun hänellä oli hätä? Miksi vain pieni pöytä tai terävät esineet ovat jääneet elämän eväiksi?
Mikä meitä aikuisia vaivaa? Miten lapset evästetään uusiksi aikuisiksi? Diakoniatyön sarka ei tule kevenemään, jollemme me kaikki ota omaa osaamme ja tee jotain. Rukoillaan edes. Ja mieluummin jo tänään.
Niin, miksi poika lähtee kotoa kouluun vain mennäkseen pöydän alle? Tai lukitakseen itsensä kaappiin? Tai viillelläksen itseään tunnilla?
(Poika- sanan tilalle voi vaihtaa vastakkaista sukupuolta tai sukupuolineutraalia yksilöä tarkoittavan sanan, mutta jatkoin teeman kehittelyä)
Sirkku
Kiitos kirjoituksestasi. Valitettavasti keskuudessamme on juuri kuvaamasi tapaisia nuoria. On helppoa sanoa, että apua tarvitaan, mutta miten se saadaan perille onkin jo toinen kysymys.
Tosi tarina :olipa kerran perhe, joka ei puhunut suomea. Heillä oli pieni poika, joka ohjattiin esikouluun päiväkotiin, jossa ei puhuttu muuta kuin suomea. Kukaan ei halunnut ottaa poikaa mukaan peleihin ja leikkeihin, koska hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Kun esikoululaiset eivät keksineet parempaa keinoa, he alkoivat yhdessä opetella puhumaan ”hoono soomi”, kun uskoivat että kaveri sitten ymmärtäisi. ”Hoonon soomen” opiskelijoiden vanhemmat huolestuivat, kun eihän esikoulussa sitä pitänyt oppia, mutta suomea osaamaton poika ystävystyi heidän kanssaan.
Kun ala-aste alkoi, poika joutui eri luokalle kuin hänen kanssaan ystävystyneet. Muutaman kouluviikon jälkeen kuultiin, että hän oli saanut raivokohtauksen, rikkonut luokan tietokoneen ja hyökännyt opettajan kimppuun, jonka jälkeen hänet siirrettiin sellaiseen kouluun, jossa maahanmuuttajalapsilla oli oma luokka.
Omakohtaista:
Ekalla luokalla minulta leikattiin nielurisat. Opettaja halusi rohkaista minua ja toivottaa tervetulleeksi takaisin luokkaan panemalla minut lukemaan ääneen. Olin juuri siinä kehitysvaiheessa, että pitkällä ponnistuksella osasin tavata mutta en lukea sujuvasti. Purskahdin itkuun häpeästä kun en osannut lukea ja opettaja lähetti minut istumaan paikalleni takaisin.
Tämä ajoi minut jatkossa ”pöydän alle” eli vetäydyin menttaalisesti sisäänpäin suomen tunneilla ja pysyin siellä kolmannelle luokalle asti, jolloin apuopetuksen ansiosta opin sitten sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ilmestyin pöydän alta yhteiseen luokaan takaisin.
Miettikääpä tilannetta, jossa yksi oppilaista kyhjöttää kaapissa. Kaikkien huomio luokassa keskittyy pelkästään siihen kyhjöttäjään. Ei siinä tilanteessa voi edes oikeasti opettaa mitään.
Ammattioppilaitosten opiskelijat ovat yleensä n. 15-19-vuotiaita. Jos tämän ikäinen nuori piiloutuu pöydän alle oppitunnilla, on selvästikin kysymys niin vakavasta psyykkisestä häiriöstä, että hänen paikkansa ei ole koulussa, vaan sairaalassa tai vähintäänkin erityisopetuksessa ja avohuoltona annettavassa terapiassa/lääkityksessä.
Tosiaankin. Miksi ihmeessä hän ei ole päässyt hoitoon?