Ismo Leikolasta se tuli. Siis eräänlainen maailmanmestari. Onnittelut Ismolle. Kyseessähän on eräänlainen urheilusuoritus, josta me suomalaiset voimme olla ylpeitä ja nakertaa siitä itse kukin palasen kaappimme päälle. Likimain vuoden urheiluteko, haastamaan Niskasen ja Jauhojärven sprinttiviestin kultamitalin.
Ismolle kannattaisi lahjoittaa jotain. Kenties perinteinen omakotitalon tontti? Tai rantasauna, jonka lauteilla on hyvä miettiä uusia tarinoita. Ehkä patsas arvoisalleen paikalle. Siihen tuttuun, vähän käpertyneeseen asentoon, mikrofoni alaleukaan.
Stand up on päivän sana. Alan parhaat saarnamiehet ovat täysverisiä ammattilaisia ja panevat likoon koko persoonansa saadakseen kansan nauramaan. Nauramista helpottavat toki olosuhteet: myöhäinen ilta ravintolassa, vapautuneissa tunnelmissa.
Seuraan näitä jutun iskijöitä jotenkin kaksijakoisissa tunnelmissa. Parhaat erottaa vähän huonommista se, että hyvien ei tarvitse turvautua niin paljon tuohon takuuvarmaan alapäähuumoriin. Silti, välillä tulee tunne että onkohan tälle pakko nauraa? Otetaan esimerkki. Stand up -koomikko huutaa lavalla: ”Montako suomalaista tarvitaan pysäyttämään miljoona venäläistä? Ei yhtään. Yksi ruotsalainen homo riittää.” Minua tuo ei naurattanut, vaikka porukka ympärillä käkätti mahaansa pidellen.
Usein huomaan kuuntelevani jopa täysin haudan vakavana jotain Leikolaa. Hyvissä tarinan iskijöissä on aina nimittäin jotain traagista. Komedian ja tragedian välillä on veteen piirretty viiva ja todellinen mestari on se, joka sitä pitkin kulkee. Kuten Ismo Leikola.
Eräs tarina kertoo miehestä, jonka vaimo oli reissussa. Mies yritti ikävissään joten kuten pysytellä hengissä. Valvoi myöhään töllöttimen ääressä, tiskivuori kasvoi. Ei vaihtanut sukkia, makasi vain kuin kuollut hylje ja haisi.
Kun vaimo ilmoitti olevansa paluumatkalla kotiin, mies heräsi hätkähtäen todellisuuteen. Hän ryhtyi epätoivon vimmalla siivoamaan. Tarttui imuriin, meni mahalleen ja ryömi sängyn alle villakoiria metsästämään. Väsynyt, päiväkausia valvonut mies. Hän nukahti imurin tasaiseen hyrinään – ja heräsi, kun joku potki häntä jalkapohjiin. Vaimo oli tullut kotiin ja tuijotti typertyneenä sängyn alta kömpivää miestään.
Onko tarina mielestäsi hauska? Tai surullinen? Minua se jotenkin oudosti puhuttelee – ehkä siksi, että voin täysin samaistua tuohon miespoloiseen. Näin on myös elävässä elämässä, sanoi saarnamies.
Tavoittava komiikka pohjaa kyllä varmaan jollain tavalla traagisuuteen. Kurt Vonnegut taisi sanoa jotenkin niin, että nauru ja itku molemmat lähtevät suuresta turhautumisen tunteesta, mutta asetti etusijalle naurun, koska silloin on vähemmän nenäliinalla söhräämistä.
Mitä menit tekemään, Leikola! Tuhosit suomalaisten maabrändin synkkämielisinä nurkassa jurnottajina. Nyt kuka tahansa ulkomaalainen saattaa odottaa meiltä näppärää kommentointia in Bad English.