Nyt viimeistään on aika ottaa asia esiin: kirja, jota ei kannata jättää lukematta! Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski sai 21.1. hyvin ansaitun kunniapalkinnon Lauri Jäntin Säätiöltä tietokirjallaan ”Narrien laiva. Matka pieleen menneessä maailmassa.” (HS kirjat, Porvoo 2013). Eero Huovisen saaman huomion rinnalla tämä uutinen saattaa lipsua ohi silmien Kotimaa24:n lukijoilta. Kirjan alaotsikkokin voi nousta kynnykseksi, kun paraikaa korostetaan positiivisen uutisoinnin merkitystä.
Kyseessä on teos, joka voi muuttaa lukijan maailmankuvaa huomattavasti, varsinkin mitä tulee oman maamme lähtökohdista tapahtuneeseen avustustyöhön Euroopan hyvinvoinnin ulkopuolelle jääneissä ”kehitysmaissa”. Kirja on hirtehinen, mutta vahvasti dokumentoitu kertomus mm. siitä, miten esimerkiksi poliittisesti ohjattu ulkomaanapumme sitkeästi purjehti vastoin parempaa ymmärrystä aikamoiselle lietteelle Nicaraguassa aina 1980-luvulta vuoteen 2011 asti. Ydin-lehden ja muut artikkelit kertovat omaa kieltään (Tarja Halonen, Arja Alho; osansa kritiikistä saa myös Kirkon ulkomaanapu. s. 105-108).
Poliittisesti sinisilmäinen siunaus on meiltä sittemmin annettu esimerkiksi Päiväntasaajan Guinean hirmuhallinnolle, jolta on käyty ystävällismielisesti hakemassa tukea maamme pääsylle Yk:n turvaneuvostoon 2012. (Martti Ahtisaari, Pekka Haavisto). Suorastaan parodisen kuvan länsimaisen lähestymistavan naiiviudesta antaa IS:n seurapiiritoimittaja Rita Tainolan matkakuvauksen ”hygieenisyys” Intian Mumbaissa syksyltä 2007. Hän oli suorastaan ollut pakotettu majoittumaan loisteliaaseen Marriott hotelliin ”koska ei halunnut asua matkoillaan huonommin kuin kotona” eikä sieltä postuminenkaan houkuttanut tosi toimiin, koska porttien ulkopuolella ”oli niin likaista”.
”Narrien laiva” on vertauskuva kohtalokkaalle veneilylle samannimisen keskiaikaisen strassbourgilaisen kirjan ja sen kansikuvan (mahd. A. Dürer) suuntaamana. Kirjoittajatoimittajan retki alkuteoksen juurille antaa lähes kaunokirjallisesti kiehtovan ja mukaansatempaavan kehyskertomuksen poliittisesti paljastaville tutkimusmatkoille maailman kolkkiin, joissa on kuohunut ja kuohuu edelleen. Itse ”venematkat” noudattavat luku luvulta keskiaikaisen käsityksen mukaan kuolemansyntejä.
Heti alkuun mennään vauhdilla Pekka Haaviston seurassa Somaliaan. Meillä somalikysymys koskettaa mieltä lähinnä suhtautumisessa maahanmuuttajiimme. Mogadishun tuore näköala karmaisee. Tästäkö oikein on kysymys!? Toimittajakirjailija antaa luvun otkikoksi kuolemansynneistä katkeran. Somalia on kertomus Vihasta. – Voisi Halla-ahokin lukaista Aittokosken Narrien laivan saadakseen perspektiiviä asenteilleen. Ja me muutkin tavalliset hyvinvointivaltion kansalaiset, jotka voimme pahoin sisäpoliittisessa pikkupurtilossamme.
Jatkossa läpikäydään Ahneuden syntiä ”ruskeiden kirjekuorten maassa” Ukrainassa, joka antaa lukijalle suorastaan suurennuslasin ymmärtää tämän päiväisiä mellakoita maan pääkaupungissa. Ylpeys on Nicaragua-luvun pääotsikko. Yhtä hyvin se voisi olla Ahneus tai Kateus. Tuntuu siltä, että kuolemansynnit täyttyvät koko skaalassa kaikissa kuvatuissa matkakohteissa, vaikka jokaisella onkin oma erityiskohteensa. Näitä ovat Bagladesh halpatyövoiman tehtaiden tulipalojen maana, moniongelmainen Afganistan, mielipuolisen rosvouksen diktatuuri Päiväntasaajan Guinea. Lukujen sisällä harpotaan vertauskohtiin Kiinassa, Saudi-Arabiassa, Israelissa jne.
Ainoan maantieteellisesti läheisen kohteen Aittokoski on löytänyt länsimaisen ökyrikkauden pesästä, Brittein saarten Lontoosta. Se on oligarkkien onnela ja siinä elitistisen Euroopan maamerkki – jonne kaiken maailmanrahakas vallanpitäjien matkailu on täynnä keskinäistä kateutta ja kilpailua. Taidehuutokaupat tarjoavat siitä toimittajalle kulttuuris-poliittisen suurennuslasin.
Kirja on reippaasti kantaa-ottava, muttei saarnaa. Se kaataa kulisseja tai menee niiden taa joskus toimittajan ja satunnaisen matkakumppanin (Haavisto) hengenkin kaupalla. Autenttiset puhelainat, lehtikirjoitusten sitaatit ym. dokumenttiaineisto ovat joskus surkuhupaisia, enimmäkseen valaisevia ja lopulta puistattavia. Teos toimii jännityskirjan imulla.
En tiedä, mikä aiemmin olin. Narrien laivaan astuttuani maailmankuvani varmasti avartui suuntaan jos toiseen. Kleptokratia, varkaiden hallinto, on ainakin termi, jota en ole aiemmin maailmanpolitiikassa huomannut käyttää. On monta muutakin kärjistystä, jotka ”pistävät” silmiin. Niistä kirjoittajatoimittaja kantaa ”silminnäkijän globaalia vastuuta” (Haaviston termi). Omaa moraaliaan ”sotaturistina”, ”tirkistelijänä” hän myös pohtii. Suurten totuuksien sijasta hän on koonnut pieniä, läheltä nähtyjä todellisia havaintoja, totuuksia. Ne ovat hänelle myös velvoitteita toimintaan, vaikka vain pienin teoin (s. 51).
Kirjan kirjoittaminen maailman parantamiseksi ei ole pieni teko, vaikka maailmanparannusohjelmaa se ei lankea tavoittelemaankaan. Teko on arvokas, koska se puhuttaa ja haastaa (sanan varsinaisessa merkityksessä). Mihin? Lukijalle jää vastauksen vastuu ja velvoite. Tällä hetkellä kuohuu taas Ukrainassa. Kansanmurha riehuu Keski-Afrikassa, Syyrian hätä on jo jatkunut karmivana eikä eilisen uutisoinnin mukaan Genevessä päästy neuvottelujen alkuunkaan ilman tuloksetonta riitelyä. Etelä-Sudan on puolen miljoonan pakolaisensa kanssaYK:n ja Kirkon ulkomaanavun tämän päivän uutisissa kriittinen kohde. Thaimaassa yritetään vallankumousta korruptoitunutta hallitusta ja sellaisena pidettyä pääministeriä vastaan. Tavoitteet menevät ohi kansalaisten hengen ja terveyden…
Aittokoski voisi kirjoittaa kaikesta tästä jatko-osan kirjalleen. Epäilemättä kirjasarjaa voisi jatkaa hamaan tulevaisuuteen, sillä maailman kärsimysten historiaan tuskin tulee äkillistä loppua. Pieniä loppuja köyhyyteen, epätoivoon, pakolaisuuteen, piittaamattomuuteen , rikollisuuteen, pahuuteen voimme ehkä auttaa toteutumaan, vaikka keinot ovatkin ”halvatun monimutkainen” kysymys. ”Moraalinen velvoite” on kuitenkin etsiä niitä, käyttää, korjata virheitä, pysyä valppaana. Osallistua kukin nykyajan kehitysapuun ja humanitaariseen toimintaanvaikkapa viimeisellä ”lesken rovollaan”.
Mainio kirjoitus Martti Pentiltä. Vahinko , että Manu Ryösö ei anna kommentoida omia kirjoituksiaan omassa blogissaan . Ei synny tarpeellista dialogia.
Olen asunut vuosikymmeniä ulkomailla ja oppinut arvostamaan kunkin maan isänmaallisuutta. Sillä on monia muotoja, eikä välttämättä rajojen sulkeminen tai lähimmäisten auttaminen yli rajojen heikennä sitä, päinvastoin. Vaikka Suomi ja ennen kaikkea Töölön torin ympäristö onkin universumin keskipiste minulle, niin olen ymmärtänyt ja kunnioitan sitä, että kaikkialla ja kaikille kaikissa maissa on sama kotipaikantunto josta on hyvä pitää kiinni vaikka maailmalla seikkailisikin.
Muualla asuminen on kehittänyt isänmaan arvostusta kansainvälisyyden rinnalla. Tuntisin elämäni köyhemmäksi jollei maailma olisi avautunut minulle.
On olemassa suomalaista, aivan erityistä kristillisyyttä, joka on osa suomalaista dna ta , mutta on hyvä ymmärtää että näin on muuallakin maailmassa. Suomalaisilla isänmaallisilla ei ole mitään monopoolia kristillisyyteen ja kristillisyys ei ole yhtä kun suomalainen isänmaallisuus.
Totta kai maata on puolustettava mutta sitä ei tule motivoida kristillisyydellä.
Muuten luulen että Ryösön analyysi tulevaisuudesta on täysin väärä. Se että n 20 % on aina patakonservatiivinen ja kaikissa maissa,ei tee tyhjäksi viime vuosisadan sosiaalivallankumousta joka loi demokratiat ja naisten tasa-arvoisuuden niin monella alalla että kukaan ei voi sitä kehitystä kaataa. .
Korjaus. Pitää olla: … eikä rajojen aukipitäminen tai lähimmäisten auttaminen yli rajojen heikennä sitä .
”Olen asunut vuosikymmeniä ulkomailla ja oppinut arvostamaan kunkin maan isänmaallisuutta.” Isänmaallisuden eri sävyistä sain vihiä taannoisella matkalla Britanniaan. Skotlannissa se ilmeni eräänlaisena uhittelevana englantilaisuuden vastaisuutena: ”Nemo me impune lacessit [minua ei rankaisematta ärsytetä].” Walesissa se ilmeni luonnonrakkautena sekä oman kielen ja kulttuurin vaalimisena. Minulle on tuttua myös namibialainen isänmaallisuus, joka on nuoren, monikansallisen valtion tukeutumista vapaustaistelun ns sankarillisuuteen.
Vaikuttaa siltä, että usein kristityt ja Jumalaan luottavat ihmiset uskovat, että heidän tärkeimmät arvonsa kumpuavat juuri uskosta ja Raamatusta. Todennäköisempää on kuitenkin, että arvot ja tavat opitaan ensisijaisesti muualta, omilta vanhemmilta ja muilta perheenjäseniltä, koulujen ja muiden tahojen opettajilta, ystäväpiiriltä. Sitten nämä arvot lyödään yhteen kristillisen vakaumuksen kanssa, jos se luontevasti onnistuu. En sano, että asia on yksioikoinen, mutta moni haluaisi varmasti nähdä niin, että omat konservatiiviset tai liberaalitkin arvot nousevat ensisijaisesti kullekkin rakkaasta kristinuskosta. Mutta jos näin todella olisi, kristittyjen kenttä olisi varmaankin nykyistä homogeenisempi. Jotakin luovuttamatonta, yhteistä, meillä varmasti kuitenkin on?
Manu Ryösö kirjoittaa ja pohtii. Voimme olla montaa mieltä hänen näkökulmistaan. Niissä on paljon pohtimisen aihetta. Hyvä, että kirjoittaa. Itse en lähde tuohon teilaamisen rukinpyörään paloittelemaan ja sanoutumaan irti, luokkaantumaan ja keulimaan hänen kirjoituksillaan. Se on valkokauluspesua.
Jeesus arvosti perinteitä, mutta ei juutalaista tradition tulkintaa. Ja niitähän löytyi. ” Miten seksuaalisuus ylipäätään liittyy kristillisyyteen? ” Jumala nyt vai sattui luomaan seksuaalisuuden. Kristityille jokainen oma maa on isänmaa ja jokainen isänmaa on heille vieras, sillä heillä on yhdyskuntansa taivaassa.
Näyttää siis, että seksuaalisuus, isänmaallisuus ja Manu Ryösön kirjoitukset liittyvät kristinuskoon.
”Jumala nyt vai sattui luomaan seksuaalisuuden.” Jumala ’sattui luomaan’ ihan kaiken. Se, mikä erottaa kristillisyyden muusta uskosta Luojaan, on olennaista. Näkökulma on toinen: ”Te kuljette eksyksissä, koska ette tunne pyhiä kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi.”
Kristus ”ei taida perinteitä arvostaa”. Miten tuon nyt ottaa, kun laista ei katoa pieninkään piirto. Nyt olisi mielenkiintoista tietää, onko perinteinen / konservatiivinen tulkittavissa tässä tapauksessa vertaamalla sitä fariseusten ja kirjanoppineiden perinnäissääntöihin. Mikäli näin on, niin onko vanhan säilyttäminen tehnyt Jumalan sanan tyhjäksi ja millä tavalla se on sen tehnyt? Puolustamalla luomisjärjestystä on jäänyt huomaamatta siis se, että tuo järjestys kaipaa uudistamista. Epäilen kuitenkin, ettei tässä yhteydessä voida todeta: ”Uudeksi minä teen kaiken,” sillä se viittaa ”tuonpuoleiseen”, eikä vielä taideta olla aivan niin pitkällä.
Entä onko ihmisen määritteleminen uskon näkökulmasta sukupuolen kautta sama asia kuin määritellä se yhteiskunnallisen aseman kautta. Eikö yhteiskunnallinen asema (oli se sitten väärin tai ei) ole määriteltävissä pikemmin sukupuolesta riippumatta ja kaiketi ilman uskoa. Ei liene myöskään uskon asia, vaan pikemmin silmien, mikäli ihminen halutaan määritellä hänen sukupuolensa kautta, on hän sitten orja tai vapaa, mies tai nainen. Nyt kun emme ole vielä ylösnousemuksessa asia määräytyy miehen ja naisen kesken ainakin kirjoitusten mukaan.
”Epäilen kuitenkin, ettei tässä yhteydessä voida todeta: ’Uudeksi minä teen kaiken’, sillä se viittaa ’tuonpuoleiseen’, eikä vielä taideta olla aivan niin pitkällä.” Eikö kristillisyyteen kuulu sekin ajatus, että ’tuonpuoleinen’ tuli Kristuksessa ihmisten keskelle. ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!”
Ymmärsinköhän oikein Manun kirjoituksen? Eikö siinä kutsuttu kristittyjä olemaan vastuullisia myös siinä tilanteessa, jos tämän maan vihervasemmistolainen hallinto kääntyykin jonnekin oikeistolaisen ja äärioikeistolaisen välimaastoon? Kristitty ei tue kumpaankaan ääreen menevää politiikkaa vaan pysyy Kristukselle uskollisena heikkojen puolustajana olosuhteista riippumatta. Jotenkin näin sen ymmärsin…
”Kristitty ei tue kumpaankaan ääreen menevää politiikkaa.” Onko Manu Ryösön viesti mielestäsi siis se, että vastuullisen kristityn tulisi välttää ottamasta kantaa puoluepolitiikkaan? Niin oikeassa kuin vasemmassakin laidassa uhkaavat ääri-ilmiöt , kenties keskustassakin vihreyden korostuessa. Ajaisiko Manu Ryösö jonkinlaista ’Kristukselle uskollisten heikkojen puolustajien’ kansanliikettä?
Martti,
Tulkitsin itse vähän lisää, kun en ihan saanut kiinni Manun ajatuksista. En tarkoittanut, että pitäisi kokonaan pitäytyä puoluepolitiikasta. Jostain asiasta hyvin innostuneilla ihmisillä on vain joskus taipumus mennä äärimmäisyyksiin ajamassaan asiassa ja näitä äärimmäisyyksiä mielestäni pitäisi välttää ettei mennä siitä kuuluisasta ojasta allikkoon. Olisi tietysti mukavaa, jos Manu suvaitsisi hieman tarkemmin selventää ajatustaan.
Erilaiset kulttuurimurrokset ovat tosiasioita. Manu nosti esiin monia tärkeitä huomioita, vaikka kärjistykset kääntyvät taas itseään vastaan.
Minun on ihan oikeasti vaikea ymmärtää, onko kristittyjen jotenkin suotavampaa toimia ns. vihervasemmiston agendan mukaan kuin vaikkapa kansallis-konservatiivisen agendan mukaan. Kun otetaan selvä etäisyys niihin ajatuksiin, jotka myös Manu nostaa esille vastustettavina. Sekä Elias Simojoen ja Kalervo Kurkialan linjoilla oleva että Kai Sadinmaan sekä sateenkaaripappien toiminta ovat mielestäni ongelmalliaia: tosin hyvin eri syistä.
”Minun on ihan oikeasti vaikea ymmärtää, onko kristittyjen jotenkin suotavampaa toimia…” Minun on vaikea ymmärtää, että joku taho määrittelisi, miten kristityn olisi jotenkin suotavampaa toimia. On eri asia kwrtoa, millaisia valintoja tekee kristillisen uskonsa pohjalta, kuin esittää, että ne valinnat ovat ainoita kristitylle sopivia.
Jatkoa: Haaste on ihan yleisellä tasolla se, tulisiko pappien tosiaan luopua kaikesta kunnallis- ja valtakunnanpolitiikasta. Sekä pyrkiäkseen tasapuoliseen epäpoliittisuuteen että voidakseen palvella kaikkia seurakuntalaisia. Samalla on kuitenkin selvää, että tällainen ratkaisu johtaisi nykytilanteessa umpikujaan. Samalla se olisi todella radikaali murros suomalaiseen perinteeseen. Ja jättäisi temmellyskentän vapaaksi mitä erilaisimmille versioille ”kristillisestä politiikasta” ja arvoista sekä ohentaisi entisestäänkin kristinuskon tuntemusta politiikan piirissä.
Martti Pentti. Jos lähdetään siitä, että Raamattu yksin on kirkon uskon ja elämän ylin normi ja kristitty haluaa soveltaa sitä omassa elämässään, voidaan kyllä lähteä siitä, että jotkin asiat ovat kristityille annettuja ja suotavia. Ja toiset vastaavasti vältettäviä. Tämä on nähty ja näkyy tunnetuissa kysymyksissä (esimerkiksi sikiön oikeus elämään, kuuliaisuus esivallalle, spn-avioliitto, rasismi, eutanasia, kansanmurhat). Tällä en tietenkään tarkoita, että oikea ja väärä olisivat aina suoraan luettavissa jostakin raamatunjakeesta. (Klassinen esimerkki: Israel-problematiikka).
”Jos lähdetään siitä, että Raamattu yksin on kirkon uskon ja elämän ylin normi ja kristitty haluaa soveltaa sitä omassa elämässään, voidaan kyllä lähteä siitä, että jotkin asiat ovat kristityille annettuja ja suotavia.” Kun Raamattua pidetään ylimpänä ohjeena, on myös nähtävä, mikä on Raamatun ’ylin ohje’. Sen löytämisen ei luulisi olevan vaikeaa, sanoohan Jeesus selvästi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” Tältä pohjalta meidän on mietittävä, mikä on suotavaa ja mikä vältettävää. Ulkonainen siveellisyys, jonka tarkoituksena on näyttää hyveelliseltä ihmisten ja kenties Jumalankin silmissä, ei ole kristillistä.
Martti Pentti. Esität hyvin vahvan väitteen siitä, miltä pohjalta ”meidän” on mietittävä, mikä on suotavaa ja mikä vältettävää. Olen samaa mieltä itse peruslähtökohdasta. Samalla on kuitenkin ratkaistava, onko rakkauden kaksoiskäsky ymmärrettävä Raamatun muiden kohtien yhteenvedoksi vai niiden erottelu- ja karsintaperiaatteeksi. Onko siis esimerkiksi rakkauden mukaista ajaa jotakin sellaista, minkä Raamattu kieltää vai se, että ymmärretään oman aikamme arvojen kanssa ristiriidassa olevat Raamatun näkemykset rakkauden mukaiseksi, vaikka ne tuntuvat omana aikanamme kohtuuttomilta. Tietenkin tällöin pitää myös seurata eri periaatteita ja punnita niitä. Esimerkiksi käy tuo kysymys sikiön oikeudesta elämään vs äidin oikeus sikiön elämän lopettamiseen.
”Esimerkiksi käy tuo kysymys sikiön oikeudesta elämään vs äidin oikeus sikiön elämän lopettamiseen.” Käykö tämä esimerkiksi sellaisesta, mikä kielletään Raamatussa? Ensiksi huomautan, että ennen sikiövaihetta on parin raskauskuukauden ajan kysymys alkiosta. Se raja, milloin sikiötä voi pitää elinkelpoisena vauvana, siirtyy keskosten hoidon kehittyessä. Kehittymättömän keskosen hoito vaatii työtä, taitoa ja kehittynyttä välineistöä. Mahdollisuuksia tähän ei suinkaan ole kaikilla. Nämä kaikki kysymykset ovat sellaisia, joita ei Raamatussa ymmärrettävästi lainkaan käsitellä. Toki sieltä voidaan lukea psalminkirjoittajan ihmettely: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.”
Elämän ehdotonta kunnioitusta korostavien olisi ehkä muistettava, että Raamatussa on toisenlaisiakin viestejä: ”Mene siis nyt ja kukista amalekilaiset. Julista heidät ja heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi. Älä sääli heitä vaan tapa kaikki, miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, härät ja lampaat, kamelit ja aasit.” Tätäkin tulee varmaan lukea mielessään rakkauden kaksoiskäsky.
Martti Pentti. Vanhan testamentin Israelin varhaiseen historiaan liittyvät lausumat pyhästä sodasta eivät velvoita kristittyjä. Keskosten hoito on elämän suojelua. Sikiöiden lähdettäminen on heidän elämänsä suojelun vastakohta. Selkokielellä heidän tappamistaan. Rajatapauksia on aina.
Selvennän sen verran, että ns. pro life-toiminta vaatii aina myös odottavien äitien ja tulevien isien monialaista tukemista. En ole koskaan pitänyt aihepiiristä innostuneiden fanatismia ja moralismia kristillisen rakkauden mukaisina. Seuraukset kun kohdistuvat tyypillisimmin heikossa asemassa oleviin äiteihin ja yksipuolisesti. Voi myös hyvin olla niin, että toimiva yhteiskunta tarvitsee tarkasti säädellyn systeemin vielä pahempien seurausten vuoksi. Vähän niin kuin armeija on välttämätön kansakunnan henkivakuutus tässä langenneessa maailmassa.
Keskeisin ongelma on mielestäni se, jos viestitetään kristillisen uskon velvoittavan johonkin tiettyyn poliittiseen ideologiaan. On se mikä tahansa. Minusta Manun blogi nostaa esille yksinkertaisen aatehistoriassa useita kertoja toistuneen ilmiön: mikä tahansa ideologia tapaa korvautua uudella. Ja sekä tällä hetkellä muodissa oleva ideologia että sen haastaja(t) ammentavat menneisyydestä ja kierrättävät sen ratkaisuja sykleinä. Kristityn on hyvä muistaa tämä eikä sitoutua liiaksi johonkin.
”Vanhan testamentin Israelin varhaiseen historiaan liittyvät lausumat pyhästä sodasta eivät velvoita kristittyjä.” Niinpä. Kristityn tulee siis arvioida Raamattua lukiessaan, mikä velvoittaa häntä ja mikä todellakaan ei. Jokainen Raamatun jae ei ole Jumalan sanaa nykyajan kristitylle.
Martti Pentti. Kaksi huomiota. Ensiksikin koko Raamattu on Jumalan sanaa myös nykyajan kristityille, koska siinä on kysymys Jumalan ilmoituksesta ja sanasta, jonka välityksellä hän synnyttää ja vahvistaa uskoa. Tästä ei tietenkään seuraa, että jokaikinen sana tai kertomus olisi yhtä ajankohtainen kaikkina aikoina. Myös sellaiset tekstit, jotka on jo Uudessa testamentissa todettu ”lakkautetuiksi” kuten Mooseksen lain ruokasäädökset ovat sinänsä tarpeellisia tuntea. Jopa meidän aikanamme on tapahtunut, että joku on tullut Jumalan kohtaamaksi ja johdatetuksi kristilliseen uskoon meidän mielestämme täysin epäajankohtaisten tekstien välityksellä.
Toiseksi. Meidän tehtävämme ei tosiaankaan ole arvioida oman päämme mukaisesti, minkä arvioimme meitä velvoittavaksi ja ei-velvoittavaksi. Tähän tarkoitukseen kristillisessä kirkossa on käytetty tulkintasääntöjä, jotka sitä paitsi palautuvat Raamattuun itseensä. Tästähän on kysymys esimerkiksi rakkauden kaksoiskäskyssä, kymmenessä käskyssä, uskon ja tekojen välistä suhdetta määrittelevissä laissa ja evankeliumissa, kuten tunnustuskirjat toteavat, sekä uskontunnustuksen valossa tapahtuvassa Raamatun ymmärtämisessä.
Palaan vielä kysymykseen konservatiivisuudesta. Minun käsittääkseni Raamattu tukee enemmän poliittista konservatismia kuin radikalismia kun puhutaan meidän länsimaisesta tilanteestamme. Koska kysymys on nimenomaan Jumalalähtöisestä ”ylhäältä alas” -viestinnästä, joka jollakin tasolla on aina meitä loukkaavaa. Samalla sen sanomassa on sellaista, mikä on hyvinkin radikaalia vaikkapa islamilaisen kulttuuripiiriin kannalta. Sen enempää konservatismi, liberalismi tai sosialismi eivät ole sinänsä Raamatun mukaisia kuin sen vastaisiakaan. Mutta niissä kaikissa on eriasteisesti mukana sellaista, minkä Raamattu haastaa ja torjuu. Meidän on siksi syytä kristittyinä tiedostaa tämä, vaikka olisimmekin mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa.
”Meidän tehtävämme ei tosiaankaan ole arvioida oman päämme mukaisesti, minkä arvioimme meitä velvoittavaksi ja ei-velvoittavaksi.” Pidänkin sydäntä tärkeämpänä kuin päätä.
Onko ’jumalalähtöinen viestintä’ luonteeltaan ylhäältä alas tulevaa? Matt. 25:31-46 painottaa, että toimimme Jumalan tahdon mukaan silloin, kun olemme tietoisia vähimpien veljiemme elämäntilanteista ja toimimme sen mukaan.