Maalle unohtunut periaate

Luterilaisen uskon yksi pohjavire on yhteisöllisyyden periaatteessa. Sen periaatteen mukaan; seurakunta on yhdessä toimimassa ja päättämässä asioista. Kirkon johtajilla ei ole viimeistä sanaa päätöksiä tehtäessä. Jokaisen jäsenen ääni ja innovaatio on mahdollista kuulla ja toteuttaa. Siinä on monen huippufirmankin menestymisen salaisuus. Yhteisö, joka toimii tuon periaatteen mukaan, on energinen ja kehittyvä.
Ideoita otetaan vastaan ja niitä rohkaistaan tuomaan esiin. Kukin jäsen seurakunnassa on saman arvoinen riippumatta tämän asemasta, tai tehtävistä. Nämä periaatteet nousevat suoraan Luterilaisesta opetuksesta.

Tuollaisen joukossa on hienoa nähdä miten joku, tavallisesti syrjään jäävä henkilö, aivan kuin puhkeaa kukkaan. Oivaltaessaan oman osallistumisensa suuren merkityksen koko yhteisön kannalta. Innostus leviää ja tarttuu toisiin. Sellaisessa joukkoon haluaa kuulua ja se siihen syntyy imua. Kirkko on oivallinen paikka toteuttaa tuota periaatetta. Sen rakenteet on siellä valmiina. Ikään kuin rakennustelineinä.

Kaupungistuvassa kirkossa, tuo perusperiaate on suurelta osalta jätetty huomiotta.
Maaseudulla yhteisöllisyys on itsestäänselvyys, eikä sen eteen tarvitse kovin paljoa tehdä. Siellä se toimii. Kunhan sitä vain osataan hyödyntää.

Väki on nyt muuttanut kaupunkeihin ja kirkolta on jäänyt huomaamatta, etteivät he tuoneetkaan yhteisöllisyyttä mukanaan, vaan se jäi maalle. Nyt monissa kaupunkiseurakunnissa jatketaan toimintaa, ikään kuin yhteisöllisyys olisi yhä mukana. Samalla ihmetellään ; miksi niin monet vieraantuvat kirkosta.

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Vaimon kanssa yhtä matkaa on saatu olla lähes 50v. ja tyttö ja poika. Molemmilla on 2 poikaa ja yksi tyttö. Joten meidän suurena ilona on 6 lastenlasta. Virastomestarina verotoimistossa olin pitkään ja kirkossa olin jonkin aikaa nuoriso-ja lähetystyöasioita hoitamassa. Lapsuudessani ei tunnistettu lukihäiriötä, joten mitään kielitaitoa ei ole, joka rajoittaa nyt paljon elämää. Kirjoittamien sujuu hyvin, kunhan kone muistaa näyttää virheet. Teologiseen pyrin kun sain erivapauden osallistua pääsykokeeseen ilman ylioppilastutkintoa. Eikä sekään siinä auttanut. Tärkeitä sanoja jäi pois vastauksistani. Nyt rukoustyöhön keskittymisestä on tullut pääasiallinen toimenkuvani.