Kirkolliskokousedustaja Kirsi Hiilamo käytti tarpeellisen puheenvuoron helatorstain Helsingin Sanomien vieraskynässä (HS 9.5 Kirkon johtamistavasta on tulossa yhä itsevaltaisempi) luterilaisen kirkon hallintouudistuksesta. Yhteiskunta on nopeassa muutoksessa, kirkon jäsenmäärä selkeässä laskussa ja vaarassa on, että kun kirkon tulisi päästä toiminnassaan lähemmäksi ihmisiä, se saattaa pikemminkin hallinnollisissa ratkaisuilla etääntyä jäsenistöstään.
Hallinto-uudistuksen yhteydessä olisikin syytä ottaa Hiilamon ehdottama askel ja siirtää seurakuntaneuvostojen puheenjohtajuudet maallikoille. Nykyinen käytäntö merkitsee sekä päätösvallan että toimeenpanonvallan keskittymistä pitkälti samalle taholle. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että jos sama käytäntö olisi voimassa kunnallishallinnossa, kunnanhallituksen puheenjohtaja ei olisi luottamushenkilö vaan kunnanjohtaja. Seurakunnassa muutos merkitsisi jäsenten roolin vahvistamista, vaikka viranhaltijoilla säilyisi neuvoston osalta esittelijän rooli sekä läsnäolo- ja puhe-oikeus.
Nykyisin luterilainen seurakunta näyttäytyy hieman liiaksi uskonnollisia palveluita järjestävänä ammatti organisaationa. Painopiste olisi hyvä syytä saada enemmän siihen, että jäsenet ovat mukana palkattujen työntekijöiden kanssa toiminnan järjestämisessä, sen sijaan, että ovat sen yleisönä. Tämän päämäärä olisi näyttävä myös hallinnon järjestämisessä.
Ville Jalovaara kirjoitti (ja mm. Laaksonen komppasi): ”Hallinto-uudistuksen yhteydessä olisikin syytä ottaa Hiilamon ehdottama askel ja siirtää seurakuntaneuvostojen puheenjohtajuudet maallikoille. Nykyinen käytäntö merkitsee sekä päätösvallan että toimeenpanonvallan keskittymistä pitkälti samalle taholle.”
Hiilamo ja Jalovaara ovat ehdotuksineen myöhässä. Jo nykyinen kirkkojärjestys mahdollistaa maallikkopuheenjohtajuuden seurakunta- / kirkkoneuvostossa. Meillä Espoonlahdessa on sellainen käytäntö. Minä toimin esittelijänä, maallikko (varapj) jakaa puheenvuoroja, seuraa asialistaa ja kirjauttaa päätökset. Toimii.
Ville unohti kommentissaan sen, että kirkkoherrakin on kansan valitsema luottamushenkilö, siis seurakunta- /kirkkoneuvoston jäsen. Koska hänellä ei ole määräaikaa – vaikka mielestäni voisi olla – ja hän on neuvoston pysyvä teologinen asiantuntija, hänelle on perinteisesti annettu myös puheenjohtajan tehtävä.
Kirkkoa on aina johdettu ja tulee johtaa teologialla. Muuten menee homma puolue- ja kirkkopoliittiseksi päsmäröinniksi.
Jouni Turtiainen sanoo (yllä), että hänen seurakunnassaan maallikko toimii jo nyt puheenjohtajana. Jostain syystä hän kuitenkin käyttää tästä maallikkopuheenjohtajasta nimitystä varapj..
Ilmeisesti Turtiaisen seurakunnassa maallikkovarapuheenjohtaja toimittaa jossain määrin puheenjohtajalle kuuluvia tehtäviä, mutta ilmeisesti vain kirkkoherran (Turtiaisen) suostumuksella. Koska Turtiainen on kuitenkin virallisesti puheenjohtaja, hän voi halutessaan siirtää nämä tehtävät itselleen koska tahansa.
Nykyinen käytäntö ilmeisesti kuitenkin mahdollistaa maallikkopuheenjohtajuuden – mutta vain jos kirkkoherra itse suostuu siihen. Vaikka jonkin seurakunnan srk-kuntaneuvoston kaikki maallikkojäsenet haluaisivat maallikon puheenjohtajaksi (ja asiasta äänestettäisiin srk-neuvoston kokouksessa), kirkkoherra jatkaa tästä huolimatta puheenjohtajana, jos hän itse niin haluaa.
Kirkkoherra on toki kansan valitsema (kirkkoherranvaalissa) kuten Turtiainen sanoo. Luottamushenkilö hän ei kuitenkaan ole koska hänen nauttimaansa luottamusta ei mitata seuraavissa vaaleissa. Kirkkoherra ei ole vastuussa sille kansalle joka hänet on valinnut. Kerran valittuna hän istuu vakituisessa eläkevirassa luotettiinpa häneen tai ei.
Turtiainen sanoo, että kirkkoherra on neuvoston pysyvä teologinen asiantuntija ja tämä on yksi syy sille miksi kirkkoherra on seurakuntaneuvoston puheenjohtaja. Teologisena asiantuntijana hän on varsin ongelmallisesti asiantuntija myös koskien omaa itseään ja omaa hallinnointiaan. Seurakuntaneuvoston tehtävänähän on arvioida ja kontrolloida sitä miten seurakuntaa johdetaan ja sen asioita hoidetaan.
Kuten Kirsi Hiilamo sanoo Helsingin Sanomien kirjoituksessaan: Seurakuntaneuvoston on vaikea puuttua kirkkoherrasta johtuviin tai häneen kytköksissä oleviin johtamisongelmiin – kirkkoherran toimiessa itse seurakuntaneuvoston puheenjohtajana.
Kirkkoherra on varmastikin teologian asiantuntija. Teologia on sekin kuitenkin alue jossa ollaan kovastikin eri mieltä asioista: on Raamattua enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti tulkitsevia, naispappeuden ja homosuhteiden hyväksyjiä ja vastustajia jne. Asiantuntijatkin ovat aina samalla myös ”poliittisia toimijoita”. Heillä on omia intressejään ja henkilökohtaisia teologis-ideologisia kantoja kiistanalaisista asioista. Se, että vakituisessa virassa istuva kirkkoherra johtaa seurakuntaneuvostoa ei mitenkään poista tai vähennä ”kirkkopoliittista vallankäyttöä” seurakuntaneuvostoista. Se tekee kirkkopoliittisesta vallankäytöstä ainoastaan yksinvaltaisempaa.
Minun ymmärtääkseni myös tämä maallikkopuheenjohtajuus on vain vapaaehtoisena mahdollista ja harvinainen käytäntö. Monissa paikoissa varapj:n rooli on varsin marginaalinen. Johtaa neuvostoa, jos kirkkoherra sairaana. Kunnallishallinnossa esittelijän valta on hyvin merkittävä ja niin se olisi myös kirkossa, jos tämä uudistus tehtäisiin. Näkemykseni on, että kirkon tulisi eri tavoin ottaa askelia sen suuntaan, että seurakuntalaisten rooli vahvistuisi muussa tapauksessa kirkosta vieraantuminen vain jatkuu. Seurakunta on nähtävä enemmän alueen kristittyjen yhteisönä, jossa seurakuntalaiset voivat osallistua toiminnan järjestämiseen yhdessä työntekijöiden kanssa.
Pitääkö kunnassa ja seurakunnassa olla samantyyppinen hallintomalli?
Siitä on tehty tutkielmakin.
http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/ep/tiedostot/Valta_dualistisessa_johtamisessa.pdf
Seurakunnissa on paljon teologisia osa-alueita hengellisen elämän kentällä. Jostain kumman syystä näilläkin sivuilla saa usein vaikutelman, että on vain kaksi kysymystä: naispappeus ja homot.
Jos seurakunnissa halutaan toteuttaa lähetyskäskyä eli saattaa ihmisiä iankaikkisuuteen johtavalle elämän tielle, niin nuo kaksi mainittua aluetta eivät ole ensisijaisia kysymyksiä pelastumisen tiellä. Siksi on tärkeää, että johdossa on teologisen tiedon omaavia henkilöitä, joilla on hengelliset prioriteetit oikeassa järjestyksessä ja jotka voivat toimia niin että seurakuntalaiset voivat osallistua toiminnan järjestämiseen yhdessä työntekijöiden kanssa, kuten Ville asian ilmaisi.
On hyvä, että maallikkoedustajien luottamus ja kelpoisuus punnitaan muutaman vuoden välein.
Maallikoille valta kirkossa! Olkaamme me papit vain työläisiä, jotka kutsusta teemme kirkollisia toimituksia, jos joku vielä sellaisia haluaa. Ei taida kovin moni enää halutakaan. Ehkä kohtuullinen korvaus kuitenkin niistä suotaneen. Seurakunnan omaisuus voitaneen kunnallistaa, kun kirkollisia toimituksia ja jumalanpalveluksia ei enää pidetä tärkeinä. Eläkkeetkinhän meille jo tulevat kunnallista tietä. Kiitos kaikille, joita turhaan olemme yrittäneet Jumalan sanalla palvella! Kiitos ennen kaikkea kotikunnillemme, jotka ovat siinä sivussa jotenkin seurakunnankin touhut hyväksyneet.
Sari R-L: ”Luottamushenkilö hän (kirkkoherra) ei kuitenkaan ole koska hänen nauttimaansa luottamusta ei mitata seuraavissa vaaleissa. Kirkkoherra ei ole vastuussa sille kansalle joka hänet on valinnut. Kerran valittuna hän istuu vakituisessa eläkevirassa luotettiinpa häneen tai ei.”
Tottakai kirkkoherra on vastuussa sille joukolle, joka on hänet virkaansa valinnutkin. Tosin valituksi tultuaan kirkkoherran pitää olla kaikkien seurakuntalaisten kirkkoherra eikä hän saa olla kenenkään (omittavissa oleva) kirkkoherra.
Pidän toki itsekin parempana vaihtoehtona sitä, että kirkkoherran virat olisivat määräaikaisia. Vaalit voisivat olla srk-vaalien tapaan joka neljäs vuosi – tai presidentin viran tavoin joka kuudes vuosi. Monissa luterilaisissa sisarkirkoissa on näin: johtavan pastorin (kirkkoherran) ja piispankin virat ovat määräaikaisia.
Kirkkoherrakin voidaan toki erottaa virastaan, vaikka nykyjärjestelmässä se on hankalaa. Mutta kesäkuun alusta lukien astuu voimaan uusi virkamieslaki, joka tekee mahdolliseksi erottaa papin (myös kirkkoherran) persoonastakin johtuvista syistä.
Hankalista tai persoonaltaan narsistisista johtajista on siis jatkossa mahdollista päästä eroon nykyistä paljon helpommin. Ortodoksisessa kirkossa on jo uusi virkamiesjärjestelmä käytössä ja kovasti ovat sitä kehuneet…
Ihmettelen, miksi khra ei antaisi maallikon johtaa srk- / kkoneuvoston kokouksia, jos koko muu neuvosto sitä haluaa? Silläkö sitä luottamusta lisätään, että itse pitää myös kokouksia johtaa? Kyllä sitä voi esittelijänäkin asioihin vaikuttaa, jos perusteet ovat enemmistölle käyvät.
Se, että nykyinen järjestelmäkin mahdollistaa ”vapaaehtoisen” maallikkovetoisen neuvostotyöskentelyn, ei mitenkään tee tyhjäksi sitä, että seurakuntalaisten vaikutusmahdollisuus on jo nykyisen kirkkojärjestyksen perusteella olemassa.
Kirkkojärjestyksen 9 luku (1§) sanoo näin: ”Varapuheenjohtaja toimii puheenjohtajana kirkkoneuvoston kokouksessa
1) kirkkoherran ollessa estynyt tai esteellinen; sekä
2) muutoinkin kirkkoherran ja kirkkoneuvoston yhteisellä päätöksellä varapuheenjohtajan annettua siihen suostumuksensa. Päätös voidaan tehdä myös määräajaksi, kuitenkin enintään kirkkoneuvoston toimikaudeksi tai siihen saakka, kun kirkkoherra taikka varapuheenjohtaja vaihtuu.”
Minustä tämä on hyvä pykälä. Suosittelen sen käyttämistä muuallakin kuin Espoonlahdessa (ja edellisessä seurakunnassani Lauritsalassa). Kyllä sitä poliittista- ja kirkkopoliittista vääntöä silti riittää. Ja isommat (teologiset ja papinvirkoihin sekä kirkon tilojen käyttöön liityvät) asiathan on jo nyt alistettu tuomiokapituleiden vahvistettavaksi.
Jospa vielä rahanjaossakin löytyisi se ylin teologinen auktoriteetti, joka ratkaisisi esittelijän ja luottamushenkilöiden ristiriidat..
Maallikkovastuun lisääminen kirkossa on hyvä asia ja itse kannatan esim. suoria kirkolliskokousvaaleja. Siltikin kirkolliskokouksessa on oltava vahva miehitys papeilla ja piispoilla, esimerkiksi nykyvahvuus on hyvästä. Papistolla oma vaalinsa 1/3 kirkolliskokouksen edustajista ja piispat ilman muuta itseoikeutettuja jäseniä. Demokratia on hyvä toimintatapa, mutta kirkossa ei kuitenkaan voida käyttää samanlaista demokratiatapaa kuin yhteiskunnassa. Tämä on uskonnollinen yhteisö, jossa hengellisellä auktoriteetilla ja sen edustajilla on oma tärkeä paikkansa.
Liiallinen demokratiaintoilu voi tehdä monista kirkon asioista, hengellisistäkin, hallinnollisia kysymyksiä, ja pelkällä hallinnolla asioita ratkaistaan säädösten ja pykälien mukaan. Teologinen näkökulma ikään kuin jää kuulumattomiin ja hallinto voi sulkea jäsenistöä kirkkonsa ulkopuolelle. Pelkään tätä.