Kirkolliskokousedustaja Kirsi Hiilamo käytti tarpeellisen puheenvuoron helatorstain Helsingin Sanomien vieraskynässä (HS 9.5 Kirkon johtamistavasta on tulossa yhä itsevaltaisempi) luterilaisen kirkon hallintouudistuksesta. Yhteiskunta on nopeassa muutoksessa, kirkon jäsenmäärä selkeässä laskussa ja vaarassa on, että kun kirkon tulisi päästä toiminnassaan lähemmäksi ihmisiä, se saattaa pikemminkin hallinnollisissa ratkaisuilla etääntyä jäsenistöstään.
Hallinto-uudistuksen yhteydessä olisikin syytä ottaa Hiilamon ehdottama askel ja siirtää seurakuntaneuvostojen puheenjohtajuudet maallikoille. Nykyinen käytäntö merkitsee sekä päätösvallan että toimeenpanonvallan keskittymistä pitkälti samalle taholle. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että jos sama käytäntö olisi voimassa kunnallishallinnossa, kunnanhallituksen puheenjohtaja ei olisi luottamushenkilö vaan kunnanjohtaja. Seurakunnassa muutos merkitsisi jäsenten roolin vahvistamista, vaikka viranhaltijoilla säilyisi neuvoston osalta esittelijän rooli sekä läsnäolo- ja puhe-oikeus.
Nykyisin luterilainen seurakunta näyttäytyy hieman liiaksi uskonnollisia palveluita järjestävänä ammatti organisaationa. Painopiste olisi hyvä syytä saada enemmän siihen, että jäsenet ovat mukana palkattujen työntekijöiden kanssa toiminnan järjestämisessä, sen sijaan, että ovat sen yleisönä. Tämän päämäärä olisi näyttävä myös hallinnon järjestämisessä.
Kirsi Hiilamo on pappi, mutta kirjoittaa kuin tällainen kirkosta erakoitumaan pyrkivä maallikko, täällä. Jo se on perin outoa, että samaa perhekuntaa edustaa KK:ssa kaksi henkilöä, joista toinen edustaa kirkon virkateologisen käsityksen mukaan erityistä virkaa ja toinen yhteistä pappeutta eli maallikkuutta. Nyt on hyväksi havaittavaa, että tällaisessa koalitiossa voi kirkolliskokoukselle olla tarjolla hioutunut ja valaistunut ymmärrys myös siitä, mitä varten kirkkoherran virka lopulta on olemassa ja miten tuon viran identiteetti tässä ajassa voitaisiin ilman puheenjohtajuutta turvata. Olisivatkohan tällöin haasteet työyhteisöjen johtamisessa, kirkon jättämistä miettivien kohtaamisessa tai toiminnan kehittämisissä riittäviä.
Kunnan- ja kaupunginjohtajat eivät ole olleet vuosikymmeniin puheenjohtajina kunnan – ja kaupunginhallituksissa. Kirkon muutoksille konservatiivisen luonteenkin huomioiden taitaisi vihdoin nyt olla sopiva aika kirkkoherrojen siirtyä pois samanaikaisesta valmistelijan, esittelijän, päättäjän, toimeenpanijan ja toimeenpanon valvojan tehtävistä. Eri roolien väliset ristiriidat ovat erittäin ilmeiset.
Kirsi Hiilamon erinomainen kirjoitus tänään Helsingin Sanomissa liittyy samaan aiheeseen kuin täällä aikaisemmin julkaistu blogi ”Kannanotto seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjoista”. Molemmat kirjoitukset ovat hyvin tärkeitä puheenvuoroja – kiitos niistä! Kiitos myös Villelle tästä blogista!
Kirkon muuttuminen hallinnoltaan entistä harvainvaltaisemmaksi ja epädemokraattisemmaksi on kovin huono kehityskulku. Sitä on ehdottomasti syytä vastustaa.
Kirsi Hiilamon kirjoitus oli tärkeä puheenvuoro ja kannatan hänen tekemiään ehdotuksia. Samloin Ville Jalovaara on pitänyt esillä jäsenten aseman vahvistamista.
Kirkolliskokous jatkaa ensi viikolla hallinnon kehittämishankkeen käsittelyä KK:n hallintovaliokunnan mietinnön pohjalta. Siinä on kirkkohallituksen esityksestä poikkeavalla tavalla käännetty nimitysvalta nykykäytäntöön nähden toisin päin: seurakuntaneuvosto valitsisi puheenjohtajakseen jonkun vaaleilla valitun jäsenen, siis ei kirkkoherraa. Samoin yhtymän johdon valitsisi kirkkovaltuusto, ei tuomiokapituli. Toivottavasti kirkolliskokous yhtyy näihin linjauksiin. Toki uudistuksessa on monta muuta tärkeätä ykstyiskohtaa. Ja tärkeintä on viedä kokonaisuudistusta eteenpäin, ja ettei hallinnon järjestäminen ota liian suurta osaa kirkossa.
Maallikkojen eli seurakuntalaisten roolin vahvistamista seurakunnan idean toteuttamisessa pitää vahvistaa erityisesti toiminnassa ja varmaan myös hallinnossa. Sitä en ymmärrä, että joidenkin asioiden myötä kirkossa mentäisiin entistä ”harvainvaltaisempaan” suuntaan asioiden hoidossa ja päätöksenteossa. Päättäjillä on kovastikin valtaa, jos haluavat sitä käyttää. Toisaalta valmistelijoiden ja esittelijöiden on oltava viisaita, koske päätöksenteko perustuu valmisteluihin esityksiin ja niiden jatkuva kyseenalaistaminen tai niistä usein toisin päättäminen johtaa hallinnon ja päätöksenteon puuroutumiseen. Lisäksi päättäjillä pitäisi olla valmiutta löytää yhteisiä näkemyksiä toistensa kanssa eikä blokkiutua kovin toisiaan vastustaviin ryhmiin sekä valmiutta tutkia päätösten taustoja. Kysymys on hyvin monitahoinen.
Pitääkö kirkollisen päätöksen teon aina ja iankaiken perustua valmisteltuihin esityksiin ja onko aina esittelijän/valmistelijan tavoite saada vain aamen hänen itse tekemälleen ehdotukselle? Eikö joskus voisi antaa asiaa avoimeen käsittelyyn?
Avoimuus ei jotenkin välity kirkollisen päätöksenteon tavoitteista…
Toivo Loikkasen kanssa erittäin samaa mieltä. Mikää rakenne tai säädös ei luo tai estä yhteistyötä, jota kaikkein eniten tarvitaan. Yhteistyötä ja – henkeä seurakuntalaisten, heidän edustajiensa (=luottamushenkilöt muun muassa), pappien ja muiden seurakuntien työntekijöiden kesken. Halliintouudistusta tehtäessä on suuri riski, että valtasuhteet korostuvat.
Toivo puhuu maallikkuudesta seurakunnan idean toteuttajina ja saakin puhua. Nyt kuitenkin kysymyksessä on seurakuntavastuun jakaminen seurakuntahallinnossa. Kirkkoherralla on ja hän saa jatkossa entistä vahvemmin paneutua valmistelussaan noiden ideoiden kartoittamiseen ja toteuttamiseen. Nyt kuitenkin alkaa olla käsillä viimeiset ajat saada nuo blogistin tavoittelemat uudistukset kirkossa aikaan – samalla nyt tulisi uskottavuuden nimissä välttää tarpeettomasti niiden hengellistämistä tai rakentamasta niistä autuuden kysymyksiä. Vain tämä on tie, joka voi pitää kansankirkon pystyssä.
”Vain tämä on tie, joka voi pitää kansankirkon pystyssä.”
Toisaalta tämä voi olla tie, jolla kansakirkon politisoituminen lisääntyy.
Itse en näe puheenjohtajuusasiaa (khra kn puheenjohtajana) valtakysymyksenä enkä hengellisenä tai opillisena kysymyksenä. Pitkään kirkkoherrana toimineena (tämän vuoden alusta virka meni ”alta” srk-liitoksen myötä) olen ollut silllä kannalla, ettei kirkkoherran puheenjohtajuuteen liity välttämättä suuria ongelmia. Itse olen valmis myös näkemään muutoksen eli sen, että puheenjohtajuus siirtyisi maallikolle. Sama tosiasia tulee kuitenkin hallinnossa säilymään: Päätöksenteko julkisoikeudellisessa ja nykyistä hallintosysteemiä noudattavassa kirkossa ja seurakunnassa perustuu jatkossakin monissa asioissa hyvin pitkälle menevään valmisteluun, jossa tulee pääsääntöisesti aina olla yksi päätösesitys. Maallikon toimiminen puheenjohtajana ei ratkaisevasti lisää seurakuntalaisten valtaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksiin. Nuo asiat liittyvät päättäjien keskinäiseen yhteistyöhön ja asioihin perehtymiseen ja toisaalta päättäjien ja viranhaltijoiden yhteistyöhön kuten Markku Jalava edellä kommentoi. Rakennemallimietinnön esitys yhtymärovastista nousee kirkon idean ja perustehtävän pohjalta: Kirkon erityisen viran asema tulee olla keskeinen kirkon tehtävän toteuttamisen johtamisessa. Tästä tuonnempana lisää, mahdollisesti omassa blogijutussa.