Kirkossa on muodostunut kolme kantaa avioliittolain muutoksen seurauksena. Ensiksikin ovat ne, jotka vastustavat kahden miehen tai kahden naisen liittoa yleensä tai ainakin sen kutsumista avioliitoksi. Heillä on mahdollisesti enemmistö, mutta ainakin reilusti määrävähemmistö kirkolliskokouksessa. Sitten ovat ne, jotka kannattavat kirkollisen vihkimisen laajentamista koskemaan myös mies- ja naispareja, mutta haluavat edetä kirkolliskokouksen päätöksen kautta. Ja sitten on niitä, joiden mielestä nykyinen Kirkkolaki, Kirkkojärjestys ja voimaan astuva Avioliittolaki mahdollistavat kirkollisen vihkimisen ja avioliiton siunaamisen 1.3.2017 alkaen; ja he aikovat myös toimia sen mukaan. Myös heillä lienee määrävähemmistö kirkolliskokouksessa.
Määräenemmistösäädös estänee Kirkkojärjestyksen muuttamisen niin, että avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen rajoitetaan vain miesnaispareihin. Kirkolliskokouksessa ei näillä näkymin ole myöskään enemmistöä, määräenemmistöstä puhumattakaan, joka hyväksyisi Kirkollisten toimitusten kirjaan muutoksen, joka minimissään kuuluisi: ’Kahta miestä tai kahta naista vihittäessä käytetään tätä kaavaa soveltaen.’
Kirkkoa ja sen yksittäistä viranhaltijaa on hyvin vaikea vaatia vihkimään, koska silloin, kun kirkollisen vihkimisen ehdoista säädettiin, avioliitto tarkoitti miehen ja naisen liittoa. Määräenemmistösäädös estänee tämän asiantilan muuttamisen vielä pitkään ja siten turvaa niiden asemaa, jotka eivät muutosta halua.
Toisaalta kirkolla ei ole ollut omaa, yhteiskunnasta poikkeavaa avioliittokäsitystä. Myös sen luomiseen tarvitaan kolmen neljäsosan enemmistö. Pappi, joka vihkii tai siunaa, toimii Kirkkojärjestyksen kirjaimen mukaan; toki hän joutuu soveltamaan kirkkokäsikirjan kaavaa. Siksi on hyvin mahdollista, että myöskään vihkivää pappia ei voisi rangaista. Määräenemmistösäädös turvannee myös näin ajattelevien asemaa.
Näin on syntymässä tilanne, jossa kirkossa on useita erilaisia tapoja toimia avioliittolain muututtua eikä mikään niistä ole itsestäänselvästi väärä. Tilanne on kirkossa uusi ja kirkon johdolle haastava. Ei saada yhtä selkeää linjaa, miten toimia. Siinä mielessä asia on hyvällä tolalla, että määräenemmistösäädökset toimivat juuri niin kuin niiden pitääkin: ne estävät mitään ryhmää sanelemasta kirkolle omaa kantaansa. Toisaalta kirkossa on paine päivittää säädökset, joten on vaikea kuvitella, että tilanne jatkuisi vuosikymmeniä.
Ymmärtänet että väite siitä että kyseessä on sama kirjoitus, on tahallisen kärjistävä. Tarkoitin sanoa että sisältö on aivan sama kuin aina ennenkin. Mitkä siinä ovat ne uudet oivallukset? Minä en ainakaan huomaa mitään.
Heikki Leppä: ”Määräenemmistösäädös estänee Kirkkojärjestyksen muuttamisen niin, että avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen rajoitetaan vain miesnaispareihin.”
Miksi ihmeessä kirkkojärjestystä pitäisi mitenkään muuttaa uuden (valtiollisen) avioliittolain myötä? Kyllä kirkkojärjestyksen avioliittopykälä on täysin selvä, keitä siinä tarkoitetaan ”vihittävillä”. Jos et minua usko, katso kirkkokäsikirjan vihkikaavasta.
Ei tässä tarvita mitään muuta kuin piispojen selkeä ääni ja ohjeistus teille hötkyilijöille. Paikallisseurakunnassa riittää, että oma esimiehesi (kirkkoherra) on selvillä tehtävistään ja pitää huolen siitä, että papisto ei lähde Luther-säätiön tavoin omille kirkkojärjestyksen tulkinnan teilleen.
Vanhan opiskelukaverin kysymys Heikille: kannattaako riskeerata omaa pitkää pappisuraansa tekemällä irtiottoja kirkon yhteisestä linjasta? Vai meinaatko perustaa ihan oman ”oikeauskoisten” kirkon?
Yhteys-liikkeen fanaatikolle asia on tärkeämpi kuin oma ura. Fanaatikko on valmis vaikka virkansa menettämään jos hän voi sen jälkeen tuntea itsensä marttyyrikuoleman.
Jouni,
jos kirkolla on eri sääntö kuin yhteiskunnalla, kyllä se pitäisi selvästi ilmaista Kirkkojärjestyksen tasolla. (Täysin riippumatta siitä, ruvetaanko vihkimään vai ei).
Mitä heikki ajattelet siitä, mitä Jukka kirjoitti : Sitoutuminen kirkon tunnustukseen.
Eikä ehkä ole aivan yksiselitteinen sekään ajatuksemnjuoksusi, että jos kirkolla on kanta avioliittoon ja vihkimiseen niin sen pitäisi uudestaan päättää että se ei ole muuttanut kantaansa vaikka yhteiskunnassa tehdään muutoksia
Nythän mä vasta hokasin, että Heikki tukeutuu Vesa Hirvosen Teologisessa aikakauskirjassa julkaistuun artikkeliin, jossa Hirvonen pyrkii osoittamaan, että kirkolla ei ole mitään omaa avioliittoteologiaa, vaan kirkon käsitys avioliitosta on aina sama kuin kulloisenkin yhteiskunnan käsitys. Silloin Raamatun tai tunnustuskirjojen lausumat ovat aikaansa sidottuja ja niillä ei ole mitään painoarvoa nykyisessä tilanteessa.
Kyllä hyvään lainsäädäntöön kuuluu, että se vastaa todellista tilannetta. Jos tilanne muuttuu, tulee myös lainsäädännön muuttua. Kirkollisessa lainsäädännössä Kirkkojärjestys on se paikka, jossa määritellään kirkollisen avioliittoon vihkimisen ne ehdot, jotka poikkeavat valtion ehdoista. Periaatteessa kysymys EI olisi uuden päätöksen tekemisestä, vaan kirkollisen lainsäädännön saattamisesta vastaamaan vallitsevaa tilannetta.
Toinen asia. Tunnustuskirjojen kannasta on kaksi aika hyvin perusteltua tulkintaa.
Heikki Lepän (Vesa Hirvosen?) ehdotus, että kirkon pitää muuttaa käsityksiään sen mukaan miten käsitykset muuttuvat kulloisessakin yhteiskunnassa, on hyvin erikoinen. Jos näin olisi toimittu 2000 vuoden ajan eli aina kristinuskon syntymisen jälkeen, niin tuskin alkuperäisestä krisinuskosta olisi jäljellä juuri mitään. Ehdotus on mielestäni erikoisen hämmentävä siksi, että se tulee papin suosituksena.
Salme: Aika monet asiat ovat kirkossa ja raamatuntulkinnassa muuttuneet aikojen saatossa. Ajattele esim. orjuutta, naisten asemaa tai avioliittoa. Silti uskomme ydin – Kristus ja hänen pelastustyönsä – on pysynyt muuttumattomana. Tämä on hyvä pitää mielessä, ettei mene puurot ja vellit sekaisin.
Homoseksuaalisuuden huuma on niin iso identtiteettiin sidottu asia, että on aivan sama miten naisen ja miehen avioliittoa perustellaan. Järkiperustelilla on kovin vähän käyttöä. Päämäärä täytyy saavuttaa, se on aivan sama miten, kaikki keinot ovat sallittuja. Tämä on ollut näkyvissä jo kauan. On hyvä ymmärtää tämä, homoseksuaalisuudesta puhuttaessa.
Pätee myös osaan vastustavaa leiriä.
Voisi jopa ajatella että avioliittolain muutoksesta ei kirjoitettaisi täällä mitään. Eihän sen kirkkoa pitäisi mitenkään koskea.
Kaksi faktaa:
1: Kirkkomme Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen perustuva avioliittokäsitys on vanhempi kuin yhteiskunnan avioliittokäsitys. Ensi vuonna vietämme reformaation 500 juhlavuotta. Ruotsin lain naimakaari säädettiin vuonna 1734, maamme nykyinen avioliittolaki kumosi sen vuonna 1929. Naimakaari edellytti avioliiton uskonnollista vihkimistä. siviilivihkiminen tuli lailliseksi 1917 .
2. Muuttaessaan avioliittolakia vuonna 2014 eduskunta nimenomaisesti tahtonaan ilmaisi, ettei lakimuutoksella ole tarkoitus vaikuttaa yksilöiden tai uskonnollisten yhteisöjen avioliittokäsitykseen taikka siihen, keitä uskonnolliset yhdyskunnat vihkivät avioliittoon. Eduskunnan päätös ei sisällä oletusta, että kirkko harmonisoisi omat säädöksensä muuttuneeseen lakiin.
”Jos kirkolla on eri sääntö kuin yhteiskunnalla, se ilmaista.” Tällä lausahduksella Heikki Leppä osoittaa että hän ei käsitä mistä on kysymys. Väite ei perustu mihinkäön. Jukka Kivimäki selostaa tuonnempana asian hyvin.