Kirkossa on muodostunut kolme kantaa avioliittolain muutoksen seurauksena. Ensiksikin ovat ne, jotka vastustavat kahden miehen tai kahden naisen liittoa yleensä tai ainakin sen kutsumista avioliitoksi. Heillä on mahdollisesti enemmistö, mutta ainakin reilusti määrävähemmistö kirkolliskokouksessa. Sitten ovat ne, jotka kannattavat kirkollisen vihkimisen laajentamista koskemaan myös mies- ja naispareja, mutta haluavat edetä kirkolliskokouksen päätöksen kautta. Ja sitten on niitä, joiden mielestä nykyinen Kirkkolaki, Kirkkojärjestys ja voimaan astuva Avioliittolaki mahdollistavat kirkollisen vihkimisen ja avioliiton siunaamisen 1.3.2017 alkaen; ja he aikovat myös toimia sen mukaan. Myös heillä lienee määrävähemmistö kirkolliskokouksessa.
Määräenemmistösäädös estänee Kirkkojärjestyksen muuttamisen niin, että avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen rajoitetaan vain miesnaispareihin. Kirkolliskokouksessa ei näillä näkymin ole myöskään enemmistöä, määräenemmistöstä puhumattakaan, joka hyväksyisi Kirkollisten toimitusten kirjaan muutoksen, joka minimissään kuuluisi: ’Kahta miestä tai kahta naista vihittäessä käytetään tätä kaavaa soveltaen.’
Kirkkoa ja sen yksittäistä viranhaltijaa on hyvin vaikea vaatia vihkimään, koska silloin, kun kirkollisen vihkimisen ehdoista säädettiin, avioliitto tarkoitti miehen ja naisen liittoa. Määräenemmistösäädös estänee tämän asiantilan muuttamisen vielä pitkään ja siten turvaa niiden asemaa, jotka eivät muutosta halua.
Toisaalta kirkolla ei ole ollut omaa, yhteiskunnasta poikkeavaa avioliittokäsitystä. Myös sen luomiseen tarvitaan kolmen neljäsosan enemmistö. Pappi, joka vihkii tai siunaa, toimii Kirkkojärjestyksen kirjaimen mukaan; toki hän joutuu soveltamaan kirkkokäsikirjan kaavaa. Siksi on hyvin mahdollista, että myöskään vihkivää pappia ei voisi rangaista. Määräenemmistösäädös turvannee myös näin ajattelevien asemaa.
Näin on syntymässä tilanne, jossa kirkossa on useita erilaisia tapoja toimia avioliittolain muututtua eikä mikään niistä ole itsestäänselvästi väärä. Tilanne on kirkossa uusi ja kirkon johdolle haastava. Ei saada yhtä selkeää linjaa, miten toimia. Siinä mielessä asia on hyvällä tolalla, että määräenemmistösäädökset toimivat juuri niin kuin niiden pitääkin: ne estävät mitään ryhmää sanelemasta kirkolle omaa kantaansa. Toisaalta kirkossa on paine päivittää säädökset, joten on vaikea kuvitella, että tilanne jatkuisi vuosikymmeniä.
Käytännössä oppia koskevissa näkemyseroissa toimitaan niin, että eri mieltä olevat erotetaan piispan ja tuomiokapitulin päätöksellä.
Näin on toimittu yli 10 vuotta koskien pappisvirkaa.
Vakavasti pitäisi myös puolustaa ajatusta kysymyksestä onko Jumalanpalvelus kirkollisen työn keskipiste ja miksi vai onko Jumalanpalveluskeskusajatus ainoastaan puhetta puheen vuoksi, että jotakin ajatusta pitää kannattaa ja puolustaa kuitenkaan enempää ajattelematta onko asialla järkevää ja todellista perustetta. Kirkolla vapautuisi paljon resurssia ja rahaa todelliseen auttamiseen jos Jumalanpalvelushösötys saisi vähemmän puhetta ja koreita tekstiilejä muusta rekvisiitasta puhumattakaan. Yhden Messun toimittaminen vaatii lisäksi usein uskomattoman monta pappia, jotta asia saadaan hoidetuksi. Asia voi olla kipeä pohtia, mutta teen sen tieten.
Kirkko on ytimeltään jumalanpalvelusyhteisö. Ilman säännöllistä jumalanpalveluselämää ei ole kirkkoakaan. Olosuhteiden salliessa kirkko toki on velvollinen harjoittamaan myös laupeudentyötä. Suomessa se, Jumalalle kiitos, on mahdollista. Mutta sekä historiasta että nykyajastakin on esimerkkejä siitä, että kirkko voi joutua niin ahtaalle yhteiskunnassa, että se joutuu jumalanpalvelustakin viettämään ”maanalaisesti”. Tällöin ei mitään muuta enää voida tehdä, mutta niin kauan kuin jumalanpalvelus elää niin kirkkokin elää.
Piispa Simo Peura viittaa vuonna 2009 tehtyyn tahdonilmaisuun ja kertoo että tässä tahdonilmaisussa viitoitettiin käytäntö, jota seurakunnissa tulisi noudattaa.
Kyseinen tahdonilmaisu tehtiin piispojen ja vanhalla virkakannalla olevien, eli naispappeuden torjuvien herätysliikejohtajien kesken. Sitä kritisoitiin heti alkuunsa muun muassa siitä, että tahdonilmaisussa ei ollut mukana yhtään naista eikä yhtään naispappia. Kaikki piispat olivat silloin miehiä ja kaikki naispappeuden torjuvat herätysliikejohtajat olivat myös miehiä.
”Yhteinen tahdonilmaisu” josta kaikki naiset ja naispapit olivat kokonaan ulkona herätti hyvin oikeutetusti kritiikkiä. Tätä kritiikkiä ja hämmästelyjä esittivät mm. naispapit ja muutkin.
Vaikka olen sillä kannalla, että kaikki laillisesti vihityt papit ovat oikeita pappeja, olivatpa naisia tai miehiä haluan huomauttaa että ne, jotka pitävät virheellisenä kirkolliskokouksen vuoden 1986 ratkaisua, eivät ole harhaoppisia. Siksi heitä ei voi eikä saa sulkea kristittyjen yhteyden ulkopuolelle.Monille tämä kysymys näyttää olevan omantunnon asia. Omientuntojen pakottaminen pakkotoimin tuottaa vain turhaa katkeroitumista. Tärkeämpääkin tekemistä kirkomme piirissä riittää.
Yrjö,
se että naispappeuden torjuva kanta ei ole ”harhaoppi” ei kerro vielä mitään sen eettisistä ongelmista. Kirkollisessa kielessä oppi ja etiikka irrotetaan toisistaan.
Esim. piispojen tiedoksianto seurakunnille eri virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamisesta (v.2006) kertoo siitä, että naispappeuden torjuvan kannan soveltaminen käytännössä (väistämiset jne.) on eettisesti ongelmallista ja syrjintää.
Ero harhaoppisuuteen ja ei-harhaoppisuuteen liittyy käsittääkseni pelastukseen eikä niinkään etiikkaan.
Sari Roman-Lagerspetz. Vuonna 2006 piispat päättivät, siis kaikki miespiispat, että virkakäsitykseen perustuen ei saa enää tehdä työvuorojärjestelyjä. Sitä ennen n. 2000 vuotta asioista ovatmpäättäneet miehet. Missä menee raja jonka jälkeen miespiispojen yhdessä, tekemiä päätöksiä voi sivuuttaa olankohautuksella. Yhteinen tahdonilmaus ei ole käsittääkseni hajottanut kirkkoa siinä määrin kuin piispojen vuoden 2006 tahdonilmaus. Lisäksi opin ja etiikan toisistaan erottaminen on määritelmällisesti opillinen asia. Missä on se piispainkokouksen mietintö jossa näin sanotaan? Asiallisestihan se ei ole mikään uusi positio. Implisiittisesti tähän tukeutuivat jo antinomistit, jotka kyllä dissataan tunnustuskirjoissa. Käsitystä opin ja etiikan erosta voi tarkastella osittain vaikka erityisen ja yleisen ilmoituksen käsitteen kautta. Omgelmaksi tuntuu muodostuvan se, että yleensä yleinen ilmoitus tunkeutuu erityisen ilmoituksen alueelle. Tämä näkyy erityisen kristillisen position karttamisena jopa kristillisessä puheessa. Sama pätee tietenkin etiikkaan. Opin ja etiikan erottaminen on kristinuskon historiassa anomalia.
Sari Roman-Lagerspetz on aivan oikeassa siinä, että kysymys papin sukupuolesta ei ole opillinen. Sitä juuri yritin kommentissani korostaa, sillä ainoa peruste osoittaa ovea kirkosta ulos on juuri väärän opin opettaminen (koskee siis vain uskontunnustuksen sisältöä). Itse en kyllä pidä kysymystä papin sukupuolesta edes eettisenä, vaan ainoastaan kirkkojärjestystä koskevana erimielisyytenä, enkä todellakaan hyväksy mitään väistämiskäytäntöjä, saati erillisvihkimyksiä. Messussa käyminen perustuu vapaaehtoisuuteen, Tiedän, että on olemassa sellaisia kristittyjä, jotka pysyvät poissa naisen toimittamasta messusta. Ehkäpä on semmoisiakin miehiin syvästi pettyneitä, jotka kaihtavat miespapin suorittamia toimituksia (ainakin kerran olen tämmöiseenkin törmännyt). Siksi olisi kohtuullista että tämmöisetkin, jossakin kohden ”väärässä olevat” kristityt voisivat päästä osallisiksi messun suurista lahjoista. Monipappisissa seurakunnissa tämä lienee järjestettävissä ilman kenenkään syrjimistä vuorolistoja laadittaessa. Pappi on seurakuntaa varten eikä seurakunta pappia varten.
On vielä huomattava, että kirkko ja sen Piispat näyttävät uskovan siihen harhaiseen käsitykseen, että Jumalaa kiinnostaa uskonto enemmän kuin sen sisältö. Tässä olen samaa mieltä kuin Canterburyn Arkkipiispa W. Temple, joka asiasta osuvasti on huomauttanut. Kun naispappeusasia kirkossamme alun perin hoidettiin kuten hoidettiin, on pikkupoikamaista kiukuttelua sulkea kirkkojen ovet niiltä, jotka haluavat jatkaa uskomista vanhaan malliin. Mutta kun parempaa tekemistä ei ole, menee aika sitten mihin meneekin.
Mistä Canterburyn arkkipiispa tietää, mikä Jumalaa kiinnostaa?
Teemu Kakkuri kysyy oikeasta asiasta. Entäpä sitten Apostoli Jaakobin ajatus oikeasta ja soveliaasta Jumalanpalveluksesta. ” Puhdas ja tahraton Jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä Heidän ahdistuksessaan ja varjella Itsensä niin, ettei maailma saastuta.” Millainen on mekanismi, millä Piispat ja Papit määrittelevät Jumalallista oikeutta siihen, millainen on oikea Jumalanpalvelus. Missä on asiasta Itsearviointi ja halutaanko sitä ylipäänsä tehdä. Voiko olla niin, että historia ja menneisyys muuttamattomasti kultaavat valitun tien. Mitä ymmärretään arvovallalla, mikä näille Palvelijoille on annettu (Piispat ja Papit). Eikö se, että Jumala omantunnon luovuttamalla Ihmiselle, luovutti samalla pois osan Kaikkivaltiuttaan, ”Jumala on Teissä”, ja näin Ihmiselle tuli mahdolliseksi ymmärtää olevansa Jumalan työtoveri yrityksen ja ponnistuksen kautta kehittymään henkisessä ja moraalisessa tasossa, ole huomioitavaa. Kirkko kunnioittaa Jumalan suurenmoista lahjaa ymmärtämällä sen sikiämisessä siirtyvänä perisyntinä. Eikö näin tolkuttomasta opetuksesta ole syytä päästä eteenpäin vaan haluaako kirkko Ihmisen pysyvän aina samanlaisena. Minusta kysymys oikean Jumalanpalveluksen luonteesta on asiallinen.
”Tahdonilmauksen lähtökohtana on Peuran mukaan, että herätysliikejärjestöjen toiminta kirkossa on myönteistä ja osa seurakuntien toimintaa.”
Yllä lausuttu osoittaa myönteistä asennetta ja sitä, että kirkon kaikki jäsenet hyväksytään toimimaan kirkon sisällä, eikä ajeta heitä marginaaliin.
Jo tämän asenteen omaksuminen esim. kirkkovaltuustoissa ja -neuvostoissa auttaisi pitkälle yhteisymmärryksen ja -hengen saavuttamisessa.
Kyse on siis asenteista. Kun ne ovat kohdallaan, voidaan alkaa neuvotella keskenään.
Kappas vaan,taas sama kirjoitus jonka olet jo kymmeniä kertoja julkaissut.
Olisin ollut todella pettynyt, jos et olisi ehtinyt heittämään tätä kommenttia ensimmäiseksi. Nyt vain harmittaa, että en löytänyt ketään typerystä, joka olisi suostunut lyömään asiasta vetoa.
”Toisaalta kirkolla ei ole ollut omaa, yhteiskunnasta poikkeavaa avioliittokäsitystä. ”
Voiko olla mahdollista, että sinä Heikki Leppä olet voinut päätyä pappisvirkaan tutustumatta kirkkomme tunnustuskirjoihin, siis niihin opuksiin joihin kirkkolain alussa viitataan? Siis niihin jotka määrittävät sen uskonnon, jota kirkkolain tarkoittamassa kirkossa perustuslain 11 § mukaista oikeuta käyttäen harjoitetaan.
Kun avaat nuo tunnustuskirjat, havatiset niistä useita viittauksia avioliittoon. Iso Katekismuksen mukaan Jumala loi ihmisen miehekis ja naiseksi juuri avioliitoa varten. Augsburgin tunnustuksen puolustuksen mukaan luomiskertomus opettaa, että ihmiset on luotu siinä tarkoituksessa, että he olisivat hedelmälliset ja että kumpikin sukupuoli luonnonmukaisesti tuntisi toiseensa kohdistuvaa viettiä.
Jos Jumala olisi tarkoitanut samaa supupuolta olevat yhtymään toisiinsa, niin miksi hän sitten loi kaksi sukupuolta? Vai onko siis niin että ”muinoin ihmiset syntyivät sukupuolisina olentoina, mutta eivät nyt enää.”
Schmalkaldenin opinkohtien kolmannen osan kohdassa 11 todetaan miehistä ja naisista: ”Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina.” Siis mies ja nainen.
Miten on Heikki Leppä, eikö noissa kohdissa juurikin lausuta yhtä ja toista avioliitosta ja eikö nuo kirjoituksest joihin kirkkolaissamme viitataan olekin palvon vanhempia kuin itse laki ja koko Suomen valtio.? Jos ja kun näin on, niin miten voit väittää ettei kirkolla ole ollut omaa yhteiskunnasta poikkeavaa avioliittokäsitystä? Eikö pikemminkin ole niin, ettei Suomen valtion syntyaikoihin maamme yhteiskunnalla ollut mitään omaa, kirkosta poikkeavaa avioliittokäsitystä?
Mitä puolestaan itse asiaan tulee, niin selkeintä olisi pikaisesti päivittää se rukousohje uuteen tilanteeseen. Nykyistä ohjetta on tulkittu monella tavoin ja niin varmaankin tulkittaisiin uuttakin. Mihinkään suureen irtiottoon kirkon opista ja sen tulkintatraditiosta se ei kuitenkaan antaisi mahdollisuutta.
KIrkossa tulee pitää tiukasti kiinni siitä opista, että Jumala on alun perin luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja kaksi eri sukupuolta. Siksi kirkkollisesti vihitään vai miehiä ja naisia.
Samoin kirkossa tulee pitää kiinni ihmisten keskinäisen erilaisuuden kunnioituksesta ja siitä että rukoillaan kaikkien lähimmäistemme puolesta. Niinpä voimme rukoilla Herraa ylistäen myös heidän kanssaan, jotka ovat löytäneen elämälleen kumppanin saman sukupuolen edustajasta. Siinä ei kuitenkaan ole kyse siitä avioliitosta, johon Kristus evankeliumitekstien mukaan viittaa ja josta myös Paavali kirjoittaa.
Jukka Kivimäki kirjoittaa selkeää faktaa, kuten yleensäkin.
Kiinnostaisivielä minkä vuoksi lähetä jatkuvasti saman kirjoituksen. Ensi vuonna pääset jo naimisiin.
En ole kirjoittanut tätä kirjoitusta aikaisemmin, koska kirjoituksessa on yksityiskohtia, jotka oivalsin vasta viime viikolla. Myös keskustelutilanne on muuttunut, jolloin sanasta sanaan sama kirjoitus olisi eri kirjoitus.
Esität kommentissa vihjauksen seksuaaliseen suuntautumiseeni. Se menee ohi maalin.
P.S. Voisit muuten opetella painamaan sitä kommentin perässä olevaa pienempää ’Vastaa’ ruutua, niin keskustelun sivuketjut pysyisivät yhtenäisinä. Siis sen sivuketjun ensimmäisen kommentin perässä eli tässä sinun kommenttisi perässä.