Vuosia sitten pidin Verso nimistä perhekerhoa, joka oli suunnattu nuorille- sekä tukea tarvitseville perheille. Ryhmän tarkoitus oli, että nuoret saavat tukea ja hyväksyntää valinnoissaan, mitä olivat tehneet. Opettelimme yhdessä vauvan hoitoa ja arjen askareita. Osa oli menettänyt välit vanhempiinsa, koska vauvaa ei vielä siinä iässä olisi toivottu oman lapsen elämään.
Nuoret tulivat toimintaamme ujoina, epävarmoina ja myös epäilevinä, koska toiminta oli seurakunnan järjestämää, pitääkö olla hartauksissa, lauletaanko virsiä ja niin edelleen.
Toiminnassa oli enimmäkseen äitejä, mutta muutama isäkin oli aktiivisesti mukana.
Eräänä kerhoaamuna. kun äidit laittoivat itselleen aamupalaa, istuin sohvalla nukkuva vauva sylissäni. Hänen äitinsä istui sohvalle viereeni ja sanoi: ”Voi, kun minäkin pääsisin vielä syliin!”
Nostin vauvan olkaani vasten ja vastasin: ”Mahduthan sinä tähän, rakas lapsi!”
Ja otin äidin toiseen kainalooni. Äiti käpertyi syliini.
Siinä me istuimme sitten yhdessä äiti, vauva ja minä.
Silloin ajattelin, että eikö tämä ole parasta hartautta mitä voimme näille nuorille antaa.
Heljä Kemiläinen
Lastenohjaaja
Imatran seurakunta
http://edu.turku.fi/tiimalasi/vaestokasitys.html
Keskustelua aiheesta tälläkin:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/12077577
Kirkossa tarvitaan kriittisyyden kykyä. Tätä kriittisen arvioinnin kykyä tarvitaan suhteessa Raamattuun, Lutheriin, omien uskonnollisten liikkeiden perinteiseen opetukseen jne. Kriittisyys ei ole uskon vihollinen vaan kirkastaa uskon ytimen, josta käsin kriittisyys tapahtuu. Viime kädessä olemme Jumalamme edessä yksin ilman välittäviä uskonyhteisöjä, joista toki on suurta hyötyä. Kriittisyyden taidon kehittämisen välineeksi kehotan lisäämään koulujen uskonnonopetusta, jolle olisi nyky-yhteiskunnassa huutava tarve, mutta liian vähän ymmärrystä.
Voi että Heljä, miten koskettava kirjoitus. KIITOS tästä! Sinä olet nainen paikallasi, todella oikeassa työssä.