Mainettaan johdonmukaisempi Paavali (osa 5) – Paavali ja laki

Onko tässä sydämellisessä yhteydessä sopiva kuva Paavalin suhteesta Jumalan lakiin?

Paavali-tutkimus voidaan jakaa karkeasti kahteen. Se jakautuu tutkijoihin, jotka pitävät apostoli Paavalia johdonmukaisena teologina, ja tutkijoihin, joille hän näyttäytyy ristiriitaisena ja epäjohdonmukaisena.

Suomessa Paavalia epäjohdonmukaiseksi on syyttänyt esimerkiksi edesmennyt professori Heikki Räisänen. Räisäsen teesejä ei ole kuitenkaan nielty tutkijapiireissä aivan purematta. Suomen teologisen instituutin tutkija Timo Eskola on haastanut Räisäsen väitteet jo vuosien ajan. Kyseinen epäjohdonmukaisuus kontra johdonmukaisuus -argumentointi ei ole kuitenkaan kovinkaan uusi, eikä vain suomalaisen eksgetiikan keskustelunaihe. Jo William Wrede (1859-1906) ja Albert Schweitzer (1875-1965) väänsivät tästä samasta teemasta.

Paavaliin kohdistuvan tutkimuksen historia on pitkä. On melko mahdotonta kuvata yhdessä blogissa Paavali-tutkimuksen lähes joka suuntaan leviäviä teorioita. Siksi tyydyn esittelemään vain muutamaa keskeistä näköalaa, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi tutkivat pitämään Paavalia johdonmukaisena, tai päätyvät väittämään häntä epäjohdonmukaiseksi.

Eräs keskeinen Paavalin teologiaan liittyvä kysymys on hänen suhteensa Jumalan lakiin. Tämä johtuu siitä, että Paavalin tiedetään edustaneen teksteissään juutalaisuuteen nähden poikkeuksellisen kriittistä kantaa lain asemaan ja mahdollisuuksiin. – Laki on juutalaisille perinteisesti ilon ja ylpeyden aihe. Siksi jotkut tutkijat väittävät Paaavalin ajaneen itsensä ristiriitaan suhteessa Vanhan testamentin perintöön. Tästä ristiriidasta he voivat ottaa esimerkeiksi vaikkapa seuraavat Paavalin sanat:

”Sillä laki saa aikaan vihaa…” (Room.4:15)

”Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi.” (Room.7:9-10)

Yksi lähestymistapa Paavalin lakikriittisyyteen on selittää hänen lakiteologiansa pakanoihin liittyvän julistustehtävän käytännöllisten tekijöiden muovaamaksi. – Tiedämmehän, että Paavali julisti nimenomaan pakanoiden keskuudessa. Tässä viitekehyksessä Raamatun ehdotonta lakia on vaikeaa myydä, ja tällöin ajatus yksin uskosta vanhurskauttamisesta nousee Paavalilla niin korostetusti keskukseen. – Niinpä jotkut tutkijat väittävät, että myös usko ja teot joutuvat Paavalin julistuksessa epäjuutalaisella tavalla vastakkain (näin esim. Paavalin epäjohdonmukaisuuden kannattaja William Wrede).

Toinen selitysyritys on puolestaan korostaa eskatologian asemaa Paavalin ajattelussa. Niinpä Paavalin lakikriittisyyteen haetaan (johdonmukaista) ratkaisua lopunaikaan liittyvästä uudesta tilanteesta. Tässä eskatologisessa ajattelussa juutalaisten laki on jo tavallaan tehnyt tehtävänsä, ja jää siksi Paavalilla pienempään rooliin kuin muussa juutalaisessa teologiassa, jossa korostaan lakia, mutta vähätellään eskatologiaa (näin esim. Albert Schweitzer).

Eräiden Paavalin lakisuhdetta selvittävien tutkijoiden mukaan kääntymyksen kokenut Paavali on vain lakiteologiassaan vähän hukassa. He väittävät, että yllättävän kääntymyksen kokenut Paavali ikäänkuin keksii teologisia ongelmia jälkikäteen, jotta voisi julistaa niihin itselleen sopivia ratkaisuja (esim. W.G Kümmel ja E. P. Sanders). Luonnollisesti nämä ratkaisut sitten jäävät jälkikäteen keksittyinä vähän ristiriitaisiksi… – Osin tämäntyyppisestä lähtökohdasta ponnisti myös suomalainen prof. Heikki Räisänen, joka päätyi väittämään Paavalin teologiaa lähes koko olemukseltaan ristiriitaiseksi. Räisäsen mukaan Paavalin teologia on jatkuvaa kokemusten uudelleentulkintaa, jota on hän päätyy selittämään erilaisin psyko-sosiologisin syin (eikä niinkään tekstilähtöisesti).

Paavalin psyykettä halutaan siis ymmärtää ja analysoida, mutta mihin tällaisen psyko-sosiologisen metodin lähestymistapa on johtanut?

Näemme jo lyhyen tutkimushistorian jälkeen, että se on johtanut samanlaiseen ristiriitaisuuteen, mistä ko. tutkijat ovat Paavalia syyttäneet! – Myös erilaiset Paavalin persoonaan ja teologiaan liittyvät psykologiset ja sosiologiset selitysvaihtoehdot synnyttävät keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Ne näyttävät heijastelevan tutkijoiden omia kirkkopolitiikkaan ja -sosiologiaan palautuavia intressejä, koulukuntia ja lähtöolettamuksia, ja jäävät siksi myös keskenään ristiriitaisiksi.

Samaan aikaan on Paavalin tutkimuksessa kuitenkin tehty myös uusia lähdetekstiin ja historiaan kytkeytyviä avauksia. Uuden testamentin uudempi nykytutkimus selvittää myös Paavalin juutalaista taustaa, retoriikkaa, antropologiaa ja uskonnonhistoriaa. – Sanotaan, että tiede korjaa itseään. – Paavali-tutkimuksessa se näyttää tarkoittavan myös uudestaan johdonmukaisen Paavalin löytämistä.

Paavalin lakikriittisyydelle löytyy myönteinen logiikka

Paavalin juutalaisuutta selvittävän tutkimuksen uusia löytöjä kaivoi esille jo itämaisten kielten ja judaistiikan tuntija ja tutkija Hugo Odeberg. Hän kykeni esittämään näkökulman, joka selittää Paavalin ajattelua ja säilyttää samalla ajatuksen sen johdonmukaisuudesta. Odeberg näet havaitsee, ettei Paavalin tarvitse asettua ristiriitaan Jumalan lakia vastaan, vaikka hän suhtautuukin kriittisesti lain mahdollisuuksiin jalostaa ihmistä paremmaksi. Odebergin mukaan Paavalin lakikriittisyyden avain on hänen ihmiskäsityksessään (antropologiassaan). Odeberg huomaa, ettei Paavali kritisoi syvimmiltään Jumalan lakia, vaan ihmisen mahdollisuuksia täyttää laki.

Paavali kirjoittaa:

”Niin, laki on kuitenkin pyhä ja käskysana pyhä, vanhurskas ja hyvä. Onko siis hyvä tullut minulle kuolemaksi? Pois se! Vaan synti, että se synniksi nähtäisiin, on hyvän kautta tuottanut minulle kuoleman, että synti tulisi ylenmäärin synnilliseksi käskysanan kautta. Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.” (Room.7:12-14)

Lain mahdollisuuksia ja rajoja pohtiessaan Paavali ei siten asetu juutalaista perintöä vastaan, vaan pikemminkin palauttaa sen Vanhan testamentin näkymän, joka oli vain ollut rabbiinisen juutalaisuuden keskuudessa hieman unohduksissa. Vanha testamentti näet sisältää saman kriittisen ihmiskuvan, jonka Paavalin julistus palauttaa nyt voimaan (1Moos.6:5; Ps.14:2-3; Room.3:9-20). Tämän Odebergin havaitseman antropologisen näkökulman vahvistaa meidän aikanamme väitöskirjassaan myös TT Timo Laato. Paavalin ei siten tarvitse olla lakiteologiassaan epäjohdomukainen, tai Jumalan lain vastustaja, vaikka hän näkeekin Kristuksen armon ihmisen ainoaksi relevantiksi vaihtoehdoksi! Paavalin teologia ei näet koskaan hylkää Jumalan lakia. Sen sijaan hän näkee lain (tärkeimmäksi) tehtäväksi eräänlaisen realiteettien paljastajan viran. Lain hengellinen tehtävä on osoittaa ihmisen sydämen tilan tila. Tällainen laki on kuin hyvä kasvattaja/pedagogi, joka näyttää meille Kristuksen armon tarpeen (Gal.3:24). – Toisaalta Paavali tunnustaa myös lain yhteiskunnallisen tehtävän, joka ylläpitää järjestystä, ja eräänlaisen suolan tehtävän, joka hillitsee julkijumalattomuutta (Room.13:1-7; 1Tim.1:9-10). – Itsessään laki ei kuitenkaan (kasvattajanakaan) synnytä elämää. Sen tekee vain meille julistettu armon evankeliumi Kristuksessa (1Kor.4:15).

Paavali ei keksi teologisia uutuuksia

Toisen merkittävän Paavalin johdonmukaisuutta puolustavan näkökulman nostaa esille uudemman uskonnonhistoriallisen tutkimuksen edustaja Martin Hengel. Hengelin mukaan Paavali ei tuo esille varsinaista VT:n tekstiin nähden uutta ilmoitusta, vaan hänen julistuksestaan on löydettävissä yhtymäkohtia essealaisten ja fariseusten Raamatun selitysopista. Kuten heilläkin Paavalin julistus on jo olemassa olevien Vanhan testamentin profetioiden selittämistä. Jeesuksen Damaskon tiellä kohdanneella Paavalilla tämä kuitenkin tarkoittaa Jeesuksessa toteutunutta Messias-lupausten täyttymystä.

Paavalin ymmärtämisen avain ovat hänen puheensa ja kirjoituksensa (retorinen ja narratiivinen kokonaisuus)

Kolmas tuore näkökulma Paavalin johdonmukaisuuden puolesta voidaan tavoittaa Paavalin käyttämän retoriikan ja argumentaation kautta. Vanhempaa tutkimusta on hallinnut liian staattinen tapa lukea Raamattua ikäänkuin siinä olisi kyse pelkästä informoimisesta. Usein tämä ”informaatio” on myös pätkitty tutkijan pöydällä irrallisiksi lauseiksi ja sanoiksi, joiden koko tarinaa/viestiä ei ole edes kunnolla luettu. – Todellisuudessa jokainen Paavalin kirje heijastaa dynaamista viestintätilannetta, jonka kokonaisuus ja luonne on otettava huomioon tekstejä luettaessa. Tutkijan tulisi aina ensin kysyä, mitä tässä yritetään sanoa ja mihin vaikuttaa. Vasta sen jälkeen on mahdollista siirtyä yksittäisten käsitteiden analyysiin. – Suomessa retorisen näkökulman edustajina tunnetaan esimerkiksi professori Lauri Thurén. Tekstien viestin oivaltaminen edellyttää koko kirjeen tai muun tekstikokonaisuuden lukemista viestinnällisenä kokonaisuutena. Tällöin Paavalin ajatukset näyttäytyvät johdonmukaisempina kuin yksittäisiin jakeisiin tai termeihin pilkottuna.

Myös aiemmin mainitsemani Suomen teologisen instituutin tutkija Timo Eskola on nähnyt paljon vaivaa selvittäessään Paavali-tutkimuksen eri puolia. Hän on kirjoittanut useita tutkimushistoriaa ja -metodeja selvittäviä katsauksia ja kyennyt nähdäkseni osoittamaan sekä omien tutkimustensa valossa että edellä kuvattuja näkökulmia havainnollistaen, että Paavalin johdonmukaisuus on paremmin perusteltavissa kuin em. väitteet hänen epäjohdonmukaisuudestaan. Tätä työtä hän on tehnyt vuosikausien ajan hyvin kurinalaisesti palvellessaan Suomen teologisessa instituutissa.

Miksi on syntynyt ”soppa” Paavalin teologisen epäjohdonmukaisuudesta?

Kuten monen muunkin teologisen teeman äärellä myös Paavaliin kohdistuvan kritiikin taustalla on jo tutkimusmetodien edellä kulkeva esiymmärrys.

Nykyään on paljon hyvää tutkimusta, jossa katsotaan, että Paavalin ajattelu voidaan nähdä johdonmukaisena jatkumona Vanhan testamentin profeettojen lupauksiin, ja niiden Jeesuksessa saamaan täyttymykseen. Myös hänen laintulkinnalleen löytyy mielekäs logiikka, kun vain otetaan huomioon jo VT:n edustama ihmiskäsitys (ihminen syntiinlankeemuksen perillisenä ja Kristus uutena ihmisenä). Tästä ihmiskäsityksestä kirjoitin jo aiemmassa blogissani: https://www.kotimaa.fi/blogit/mainettaan-optimistisempi-paavali-osa-3-kysymys-synnin-syvyydesta/

Jos/kun Paavalin kääntymykselle pyritään taas löytämään selitys ensisijassa psykologisten tai sosiologisten tulkintamallien kautta, eikä kuulla itse tekstikonaisuuksia, loppujohtopäätöksissä päädytään väistämättä heijastelemaan em. metodiin sisäänrakennettua ja/tai tutkijan omaa ihmiskäsitystä. Yleensä tällaisten lähestymistapojen lähtöoletuksena on näet jokin humanistisen tieteen ihmiskäsitys. Tällöin ihmisyys nähdään ilman Raamatun kuvaaman syntiinlankeemuslähtökohdan taustaymmärrystä. Jos/kun tämä teologinen peruslähtökohta jää tutkimusmetodin ulkopuolelle, se ei enää kuvaa Paavalia. Paavali näet uskoi ihmisen syntiinlankeemuksen todellisuuteen. – Ilman tätä tutkimusyhtälön välttämätöntä osatekijää Paavalin edustama kriittisyys lakia, mutta ennen kaikkea ihmisyyden moraalisia kykyjä kohtaan näyttää väistämättä tavalla tai toisella traumaattiselta tai ristiriitaiselta. Vaikkei raamatuntutkija uskoisikaan itse historiallisen syntiinlankeemuksen todellisuuteen, hänen tulisi kyetä huomioimaan, että hänen tutkimuskohteellaan on kuitenkin tällainen vakaumus.

Monissa Paavalin ajattelua ristiriitaisiksi väittävissä tutkimuksissa ei huomioida Paavalin edustaman ihmiskuvan reaaliteettia kyllin hyvin. Siksi Paavalin ajattelu selitetään virheellisesti epäjohdonmukaiseksi. Tällaisissa (ikäänkuin humanistisen lähtöolettamuksen) tutkimuksissa ei ole lopulta kyse kurinalaisen tekstilähtöisestä raamatunselityksestä (eli eksegetiikasta), vaan tutkijan oman vakaumuksen värittämistä pyrkimyksistä selittää Raamatun tekstiä oman aikansa silmälaseilla.

Mitä me tähän sanomme?

Paavali-tutkimus tutkii myös tutkijaa itseään. Jos en kykene pitämään apostoli Paavalia johdonmukaisena teologina, johtuuko se siitä, etten kykene samaistumaan hänen edustamansa Raamattu-teologian perusolettamuksiin.

Jos en voi uskoa, että Paavali todella piti avioliittoa luovuttamattomalla tavalla vain miehen ja naisen välisenä suhteena, johtuuko se siitä, etten kykene pitämään Jumalaa maailman Luojana, vaan sijoitan tälle paikalle vaikkapa evoluutioteorian?

Jos en voi uskoa, että Paavali todella odotti Jeesuksen paluuta (eli eskatologia oli hänelle tärkeä teema) johtuuko se siitä, etten oikein jaksa itse uskoa Jeesuksen paluuseen ja viimeiseen tuomioon?

Jos en voi uskoa, että Paavali todella asetti Jeesuksen Kristuksen ihmisen ainoaksi toivoksi, johtuuko se siitä, että minä uskon omaani jotakin sellaista ” hyvää karmaa” eli hyviä tekoja, jotka voin tuoda eräänä päivänä suuren Jumalan kasvojen eteen? Johtuuko mahdollinen Paavalin edustaman uhri/armo/Kristus-keskeisen pelastusopin kritiikkini siitä, että ajattelen voivani siirtyä joillakin omissa käsissäni olevilla vakuuksilla tästä ajasta iankaikkiseen?

Tai voi olla, etten ole Paavali-kriitikko, mutta haluan vain itseni näköisen Paavalin…

Monet tutkijat tutkivat arvostamiaan henkilöitä, koska ajattelevat olevansa itse jollakin tavalla samanlaisia.

Meillä ihmisillä on joskus sellainen taipumus, että haluamme muokata tutkimuskohteemme itsemme näköiseksi. Tätä muokkaustyötä yritämme tehdä (tiedostamatta tai tiedostaen) valitsemalla tähän muokkaustyöhön itsellemme sopivat tutkimusmenetelmät. Karsimme niistä tietyt elementit (kuten vaikkapa antropologisen ulottuvuuden). Paavali-tutkimuksessa tämä inhimillisen tieteentekemisen (vai olisiko syytä sanoa langenneen ihmisen tieteentekemisen?) raadollisuus näkyy välillä erityisen selvästi. – Tutkimme saadaksemme toivomiamme tuloksia, mutta emme löytääksemme…

Raamatun tutkimuksessa on kuitenkin se erikoinen ulottuvuus, että joskus osat vaihtuvat. Minä en olekaan enää se, joka tutkii tekstiä, vaan joskus teksti alkaakin tutkia minua. – Minulle kävi näin kun tein lopputyöni Paavalin roomalaisille kirjoittaman kirjeen seitsemännestä luvusta. Minusta, omasta mielestäni niin mukavasta ja hyvästä tyypistä, tuli syntinen mies; syntisempi kuin koskaan! Silloin tutkimustekstini olikin alkanut tutkia minua, ja jouduin ja pääsin elämään todeksi juuri niitä sanoja, joista Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa kirjoitetaan:

”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.

Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?

Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.

(Room.7:14-25)

Nykyään en ajattele, että Pyhä Raamattu, tai Pyhä Paavali, olisi ristiriitainen. Löydän ristiriidan jostakin aivan muualta eli itsestäni…

”Katso, tämän ainoastaan olen löytänyt: että Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” (Saarnaaja 7:30)