Eino Leinon runossa Hymyilevä Apollo piirretään hyvin kaunis kuva ihmisyydestä. Tässä siitä pieni ote:
”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.”
Yllä olevassa Eino Leinon runossa pahuus pelkistyy heikkoudeksi, muttei olemustamme läpäiseväksi piirteeksi. Leinon runo on kuin kaunis uni. – En varmaan erehdy, jos väitän, että näin me kaikki haluaisimme nähdä itsemme ja rakkaamme. – Tähän nähden Raamatun ja erityisesti apostoli Paavalin analyysi ihmisyydestä maalaa lähes täydellisen kontrastin:
”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.” (Room.3:10-18).
Jos vertaamme Eino Leinon ja apostoli Paavalin edellä kirjaamia ihmiskuvia toisiinsa, monen tunteenomaisesti asiaa pohtivan vaaka kallistunee Leinon suuntaan. Meidän sisällemme on istutettu myönteinen perusolettamus ihmisyydestä. Tämä näkyy siinä, että olemme järkyttyneitä, jos joku valehtelee minulle, tai varastaa meiltä. Erityisesti omassa pihassamme tai kodissamme tapahtunut varkaus tuntuu horjuttavan koko perusturvallisuuttamme. Lievemmänkin pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen vaatii yleensä aivan erityistä henkistä työskentelyä, jotta voimme palata takaisin normaaliin elämään. – Kaikki normaali elämä edellyttää tietynlaisen uskon ja luottamuksen ihmisen hyvyyteen.
Tämän blogin suuri kysymys kuuluu: Onko apostoli Paavali ihmiskuvansa suhteen niin kyyninen, että häneltä puuttuu tämä usko?
Minun väitteeni on tällä kertaa poikkeuksellisesti kyllä ja ei…
Olen toki tietoinen, että kristityn suussa puheen pitäisi olla ’kyllä’ tai ’ei’ (Katso Matt.5:37). Tällä kertaa ei ole kuitenkaan kysymys epäselvästä lupailemisesta (josta Jeesus puhuu), vaan kahdesta ihmisyyden puolesta, joista toinen on ’kyllä’ ja toinen ’ei’.
Tiedämme kaikki, että maailmassa on paljon pahuutta. Tästä meillä on jokaisella ainakin jossakin määrin kokemusta. Yksi ihmisyyden peruskysymys on siinä, minkä vastauksen me annamme meissä jokaisessa esiintyvään pahuuteen. Onko kyse vain heikkoudesta, vai jostakin paljon ikävämmästä. Raamatun esittämä ihmiskuva on realistisuudessaan nerokas.
Raamatun mukaan ihmisellä on moraalitaju (1Moos.4:6-7; Sananl.4:23). Ihminen kykenee myös antamaan läheisilleen ja rakkailleen hyviä lahjoja (Matt.7:11). Raamattu tuntee ihmisen taiteelliset ja esteettiset kyvyt (Jes.44:13; Hes.28:12) ja Raamatusta löydämme myös kuvauksia ihmisjärjen huikeista mahdollisuuksista (1Moos.11:6). Voimme katsoa perustellusti, että myös apostoli Paavali jakaa tässä suhteessa myönteisen ihmiskuvan (Room.2:14; 1Kor.2:6; 3:1). Myös Paavali tuntee ihmisen kyvyn tietynlaiseen moraaliseen työskentelyyn, esteettisesti vaikuttavaan esiintymiseen ja rationaalisesti pitkälle vietyihin päätelmiin. Itse asiassa Paavalin oma fariseusmenneisyys on sekin tavallaan inhimillisen kykeneväisyyden menestyksekäs osoitus (Fil.3:4-6; Gal.1:14). Toki Paavali on tästä omasta menneisyydestään tietoinen! – Jeesuksen seuraajaksi kääntymyksensä jälkeen Paavali kuitenkin lukee omaa moraalista kykeneväisyyttä ilmentävän menneisyytensä kaiken todellisen rakkaudellisuuden ja epäitsekkyyden vastakohdaksi (Fil.3:7).
Syvimmiltään Paavalin pessimistinen ihmiskuva ei kohdistu kritiikkinä luomisen perusteella omistamiimme luonnonlahjoihin (moraalitaju mukaan lukien). Sen sijaan se arvioi hyvin kriittisesti jokaisen ihmisen syvimpiä motiiveja ja vaikuttimia. Paavalin mukaan jokaisen ihmisen syvin ongelma on siinä, ettemme (langenneen ihmiskunnan perillisinä) etsi kukaan Jumalaa ja hänen tahtoaan, vaan asetamme omat etumme Kaikkivaltiaan Jumalan tahdon edelle. Tämän seurauksena sisäinen arvojärjestyksemme vääristyy lähtökohdissaan itsekkääksi. – Mielestäni tämä diagnoosi sopii uskomattoman hyvin myös moraalitajuumme.
Paavalin mukaan langenneen ihmiskunnan moraalinen ongelma on siitä, että he ”pitävät totuutta vääryyden vallassa” (Room.1:18). – Kysymys ei olisi siitä, etteikö meillä olisi moraalitajua. Ongelma on siinä, että käytämme moraalitajuammekin itsekkäästi. Tunnistammeko tästä itsemme?
Ainakin minä löydän itseni tilanteista, jossa löydän argumentit oman näkökulmani ja jopa laiminlyöntieni moraaliseen puolustamiseen. Samaan aikaan voin omista laiminlyönneistäni huolimatta edellyttää muilta hyvää moraalia suhteessa itseeni. – Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö kuin rikollisen loukkaantumisessa poliisien tekemiin virheisiin (vaikkapa liialliseen voimankäyttöön), vaikka sama henkilö voi olla syyllistynyt useisiin väkivallantekoihin jopa aivan puolustuskyvyttömiä kohtaan. – Syntisyys ilmenee siten, että odotan itseäni ymmärrettävän jopa silloinkin, kun en ole itse juuri välittänyt asettua muiden asemaan.
Apostoli Paavali ei väitä, että ihmiseltä puuttuu moraalitaju. Sen sijaan hän väittää meidän käyttävän myös moraalitajuamme itsekkäästi. Paavalin diagnoosin mukaan ihmisen pahuus ei ole (Eino Leinon tavoin) vain heikkoutta, vaan pikemminkin itsekkyyttä ja jumalattomuutta.
Seuraava kysymys kuuluu: Onko Paavalin teologiasta löydettävissä joitakin postiivisia ja toiveikkaita näköaloja?
Tähän kysymykseen Raamattu tarjoaa myönteisen vastauksen.
Samaan aikaan kun Paavali piirtää ihmisen sydämen vaikuttimiin nähden sangen pessimistisen kuvauksen, hän esittelee meille uuden ihmisen.
Mistä löytyy Paavalin toiveikkuus?
Paavali puhuu niin sanotusta vanhasta ihmisestä (”vanha aatami”) ja uudesta ihmisestä (uusi Aadam=Jeesus Kristus). Apostoli Paavalin mukaan langenneella ihmiskunnalla eli Aadamin ja Eevan lapsilla on mahdollisuus syntyä uuteen elämään Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta. Tämän uuden Kristus-elämän saa aikaan Jumalan Pyhä Henki, joka tulee jokaisen Jeesukseen uskovan ja hänen nimeensä kastetun ihmisen sydämeen asumaan (Room.6; Room.8; Gal.2:20). Tässä avautuu Paavalin teologian positiivinen näköala. Kristillisen seurakunnan usko on uskoa Pyhän Hengen työhön ja Kristus-elämään ihmisen sydämessä. Se on mahdollisuus muutokseen. Kristus-usko tarkoittaa antropologisen pessimismin vaihtumista optimismiin Kristuksessa. – Yhden realistisen varauksen Paavali kuitenkin jättää voimaan.
Tässä ajassa vanha ja uusi ihminen elävät vielä jatkuvassa jänniteessä ja taistelutilanteessa, joka käydään jokaisen kristityn sydämessä (Room.7:14-25). Tämä on kristillistä realismia. Siksi Paavalin opetusta seuraava kristitty ei katso voivansa asettua kenenkään kanssaihmisen yläpuolelle (2Kor.11:29), vaikka kurottautuukin jo optimistisesti eteenpäin (Fil.3:13), ja odottaa kärsivällisesti lopullista lunastuksen päivää (Room.8:22-26).
”Sillä toivossa me olemme pelastetut….”(Room.8:24)
Kirjoitus on hyvä. Kuitenkin siinä sivuutetaan opetus ja hengellinen tiennäyttö mitä meidän kirkolta tulisi saada. Sen sijaan kirkkomme muistuttaa meitä perisynnin suvullisesti siirtyvästä substanssista jolloin itsestämme ei yleensä voi syntyä mtään hyvää.
Kahdeksannen luomisenpäivän Ihmisen anomalian diskontinuiteetin saamia Jumalan suuria lahjoja tulisi arvostaa, kunnioittaa ja toimia opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä siten että moraalinen valveutuneisuutemme menisi eteenpäin ja ajallaan voisimme kohota myös henkisessä tasossamme. Nykyisellä kirkon opetuksella tähän ei päästä mitenkään ja kirkko nykyisellään tulee hiljakseen häviämään Ihmisten huomatessa asiasta enemmän kuin tällä hetkellä voisimme arvuutella.
Joten sielun hoito_opetusta asiaksi. Tästä aiemmin kirjotin jokusen sata kommenttia mutta ilman hyväksyvää palautetta. Toki kirkon lupaaman sielunhoidon voisi tehdä julkiseksi jotta Ihmiset osaisivat sitä kysyä. No toki on sitten kysymys mitä se voisi, ja mitä sen tulisi ymmärtää. Voin toki itse asiasta jonkusen sanan kirjottaa, kuten olen tehnytkin, mutta kirkon työssäoleva sana olisi aina asiassa parempi.
Pekka Väisänen,
Kiitos kommentista, mutta mitä tarkoitat kahdeksannella luomisen päivällä, ja mitä tarkoittaa ”anomalian diskontinuiteetin saamia Jumalan suuria lahjoja”?
Kiitos myös Teille hyvästä blokisarjasta. Kysymänne asia on juuri kirkon ymmärtämä perisynnin suvullisesti siirtyvä substanssi minkä kirkko Ihmisen haluaa ymmärtää saaneen Jumalan puhaltaessa ja sitten kieltäessä. Kuudennen päivän Ihmisen anomaliaa ei olisi hyödyttänyt kieltää ja siksi Jumala silloin vielä käski.
No, jäipähän jotaki pois, niin lahjat, niitä ovat elävä sielu, omatunto ja valinnanvapaus.
Hyvä Pekka Väisänen,
Joudun kysymään vielä uudelleen. Mitä puolestaan tarkoittaa, että on ”perisynnin suvullisesti siirtyvä substanssi minkä kirkko Ihmisen haluaa ymmärtää saaneen Jumalan puhaltaessa ja sitten kieltäessä”? Tämä ei vielä aivan auennut minulle…
En nyt haluaisi näin vastata mutta lyhyesti viittaan omenaepisodiin.
Kyllä, ja tässä Seppo Heinolan kommentissa hyvin tulee tradition aina kertaava ja samalla olemassa oleva vaikutus nyt eläviin ja tuleviin sukupolviin. Näin kertaamme ja lisäämme huonoa ja väärää ymmärrystä Jumalan Ihmiselle antamasta tehtävästä kasvaa, kehittyä ja mennä eteenpäin ymmärryksessään luoda parempaa tulevaisuutta. Näin olemme pettämässä Meille annetun suurenmoisen mahdollisuuden luoda tulevaisuutta kaikkien täällä, keskellä kylmää avaruutta, kasvihuoneessa, elävien sisartemme, ja muun luomakunnan kanssa. Pitäisikä tästä, vai saisiko tästä, huolia.
Tiedoksi
Seppo Heinolan kommentit ovat valitettavasti saaneet pysyvän porttikiellon blogeihini usein toistuvien kommunikaatio-ongelmien ja korrekteihin pelisääntöihin liittyvien erimielisyyksien takia.
Harmikseni huomaan ,että ylläolevassa kirjoituksessa ei ole mitään sillälailla haastavaa että siitä voisi ruveta poleemisesti keskustelemaan. Olen samaa mieltä melkein kaikessa. Paavalin antropologia on dynaamista. Hän näkee ja ymmärtää ihmisen sydämmessä tapahtuvan taistelun hyvän ja pahan välillä.
Kuitenkin hänen uskonsa rakauden voimaan kallistaa vaa´`an niin että hän voisi ymmrtää Leinoa. Leino puolestaan monipuolisuudessaan luultavasti ymmärsi hyvin Paavalin ambivalenssin.
Kiitos kommentista!
Olen iloinen, jos löydämme tämän blogin äärellä yhteistä kosketuspintaa ihmisyyteen.
Hauska ajatus tuo Leinon ja Paavalin keskustelu. – Molemmat osasivat varmasti käyttää sanan säilää, vaikka Paavali joskus vähättelikin omia puhetaitojaan.
Itse nautin Leinon huikeista runoista, mutta samalla hän näyttäytyy minulle jollakin tavalla haaksirikkoisena ihmisenä. Käsittääkseni hän päätyi välillä monille ”haljenneille kaivoille” kuten teosofiaan ja myös pullon äärelle.
Leinossa näkyy mielestäni pysäyttävästi lahjakkaan luonnollisen ihmisen tragedia; usko ihmisen hyvyyteen, mutta samaan aikaan (lahjakkaankin) ihmisen itsekkyys/addiktiot/synti/tuho.
Joskus epäilen että kaikssa todella hyvissä runoilijoissa ja kirjailijoissa , niinkuin Leinossa, on joku sisäinen repeämä joka aiheuttaa sellaista jännitystä että sille täytyy löytää purkutie. Lahjakkaile kirjoittaminen , meidän muiden mietittäväksi, toimii helpotuksena.
Joku on sanonut, että synnin syvyys avaa, myös Armon syvyyden. Manu kirjoittaa osuvasti Paavalin käsityksistä, niihin voi helposti yhtyä.
Leinosta sen verran, että, monesti tapaa ihmisiä, jotka sanovat olevansa totuuden etsijöitä, jopa Jumalan etsijöitä, kuten Leino, mutta usein heihin osuu myös vanha sananparsi:
”Etsii, etsii , vaan ei soisi löytävän”, sillä Raamatusta löytyvä lopullinen vastaus ihmisen olemukseen ja synnin totaalisuuteen, ei kelpaa vastaukseksi ihmiselle joka etsii omaansa. Ihminen tosiaan etsii vastauksia, mutta usein väärästä paikasta, nimittäin itsensä ulkopuolelta ja kuitenkin synti löytyy jokaisen sisimmästä, sillä ihmisen sydämestä tulee kaikki pahuus. Ihminen taas, joka rehelliseti taistelee oman vääryytensä kanssa, joutuu yleensä lopulta seinää vasten kun omat paukut on loppu…
Jeesus sanoo vastaansanomattomasti: ”Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.” (Mark.7:21-23) Tämä Jeeusksen sanoma, ei kelpaa humanistille, eikä filosofille.
Kuinka totta onkaan myös Paavalin sanat: ”Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi.” Room.7:9-10
Hyvä ajatus totuuden etsimisestä. Me emme todellakaan taida aina etsiä löytääksemme…
Siksi varmaan lammasta etsivä Hyvä Paimen on niin kova juttu (Luuk.15).
” Ei paha ole kenkään ihminen,vaan toinen on heikompi toista.” Tämähän on vanha harha joka on tunnistettavissa nimellä pelagiolaisuus ja se sotii tuota Rm 3. vastaan. Juristi, lakimies Pelagius kielsi perisynnin olemassaolon. Mitä sitten tulee moraalitajuun, myös tahto kuuluu sen piiriin. Ihmisellä on siis kyky kääntyä Jumalan puoleen? Vai onko?
”Luterilaiset tunnustuskirjat opettavat, että ihmisellä on kyllä vapaus tehdä kielteinen tahdon ratkaisu; ts. hän voi vapaasti torjua Jumalan kutsun, sillä luonnostaan ihminen vastustaa Jumalaa. Myönteiseen tahdon ratkaisuun eli siihen, että hän ottaa evankeliumin vastaan, ihminen tarvitsee aina Jumalan armon apua eli Pyhän Hengen vaikutusta hänessä. Jotkut pitävät tätä epäloogisena käsityksenä. Joka tapauksessa näin tunnustuskirjamme opettavat.” ( T.Pokki)
VAPAA TAHTO ELI IHMISEN KYVYT ( YKSIMIELISYYDEN OHJE s. 473- 489, vrt. s. 554-567) Sanoittaa asian näin: Uudestisyntymätön ihminen ei pysty, uskomaan, vastaanottamaan, ajattelemaan, tahtomaan, alkamaan, myötävaikuttamaan(5,7, ihminen on synnin orja, perkeellen vanki. Hänen vaikutuksestaan toimiva, Joh 8:34, Ef 2;2, 2 Tim 2:26). Lisäksi Raamattu nimittää luonnollista ihmistä pimeydeksi, tarkoittaen hänen suhdettaan hengellisiin, jumalallisiin asioihin: Ef 5:8, Apt 26:18), 11,12. He vaeltavat mielensä turhuudessa ( Ef 4:17). Kaiken kaikkiaan Raamattu ei myönnä, että luonnollisella ihmisellä olisi kykyä vaikuttaa jotakin hengellistä hyvää tai oikeaa. ( Siis sekin minkä ihminen tekee luonnonlain mukaan on syntiä). ” Ja vielä luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä mikä Jumalan Hengen on” ( 1 kor 2:14). Kaikki ihmisen tuntemat, vähäisetkin hengen kipinät ovat Jumalasta lähtöisin.
Tämä tahdon problematiikka ratkaistaan siis näin. Toisaalta tunnustuskirjat erottavat ihmisen luonnon, olemuksen ja perisynnin toisistaan. Jotkut opettavat taas, että kun luonto on synnin turmelema, ei siis ole mitään eroa ihmisen luonnon eli olemuksen välillä ( FC ). Kieltämättä vaikea problematiikka. Mutta vaikka ihmisen tahto olisi vapaa, se ei ratkaise asiaa. Ratkaisevaa on Jeesuksen sana: ”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” ( Jh 6:29). ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden ” (Jh 20:31)
Kiitos Tunnustuskirjojen näkökulman esille nostamisesta!