Putin, Putin, olet liikaa lukenut Neuvosto-Venäjän historiaa ja luulet nyt olevasi ties mikä menneen ajan yksinvaltias, joka haluaa saada kaiken oman peukalonsa alle. Sinulla on jo Kreml, miksi pitäisi vielä olla Krim? Etkö, Ison Itäisen Naapurin Setä, tunne tätä Mini-Suomen Rauhaa rakastavaa periaatetta:
Kädenvääntö olisi ihan hyvä tapa selvitellä välejä naapureitten kanssa. Voisit mitellä voimiasi vaikka Suomi-neidon kanssa hauberiskabassa. Voittaja saa krimiturkin (siis lämpimän vaatteen, ei Krimiä ja Turkkia).
Jos sinun on ihan pakko kalistella sapeleita ja turvautua nykyaikaisempiinkin tappovehkeisiin, niin emmekö voisi sopia, että seuraavaan maailmansotaan kukin joukkue osallistuu vain yhdellä sota-aluksella? Yksi soturi / maa kaikkien muitten puolesta. Turha tässä on tarpeettomasti verta vuodattaa. Antaa sotilaitten loikoilla kasarmeilla Aku Ankkaa lukien. Siviilit voisivat tehdä kotonaan kevätsiivouksiaan kaikessa rauhassa.
Lajitovereitten teurastus on jotenkin niin eilistä. Tänä päivänä maailma valloitetaan voittamalla kansainvälisiä laulukilpailuja. Sinäkin voisit pistää peruukin päähän, ottaa valkoisen kitaran käteen ja laulaa Alla Putinovana kauniita lauluja rauhasta ja rakkaudesta.
Päätä siis pian, Putin, millaisena miehenä tahdot itse jäädä historiaan. Ota kiireesti pois se herne, jonka vedit nenääsi Sotsin talviolympialaisissa! Ja sen Suomen rajalle pykäämäsi uuden sotaleirinkin voisit purkaa. Kiitos jo etukäteen.
Soinipa julisti sitä ”ilosanomaa” ulkomailla asti. Politiikassakin kävi kehnosti. Jos jotain moittii, pitää aloittaa itsestä.
Charlotta,
Tällainen siviilirohkeus ulkoministerinä on katolisuutta, joka sellaisenaan ei ole Evankeliumin julistusta. Vastakkainasettelu siis sataa RKK:n pussiin.
Abortin vastustaminen on kristinuskon sanomaa ylipäänsä, ei pelkästään mainitun Soinin. Ilosanoma onkin tarkoitettu vain katuville.
”Ilosanoma onkin tarkoitettu vain katuville.” Se on tarkoitettu ihan kaikille: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.”
”Abortin vastustaminen on kristinuskon sanomaa ylipäänsä.” On selvää, että monet vastustavat aborttia kristillisestä vakaumuksestaan lähtien. Se ei kuitenkaan tee abortinvastaisuudesta ’kristinuskon sanomaa ylipäänsä’.
Niin ja jatko kuuluu: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, tuomitaan kadotukseen”. Herramme lähetti meidät myös julistamaan ”parannusta ja syntien anteeksi antamusta”. Katumus ja usko kuuluvat yhteen.
Sana ’katumus’ on hyvin harvinainen Raamatussa. Uudessa testamentissa se esiintyy vain kerran – eikä kaikissa suomennoksissa silloinkaan: ”Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä (Matt. 21:32).” Teonsana ’katua’ eri muodoissaan on toki yleisempi, mutta ei nähdäkseni kovin keskeinen.
Martti P, eri asioiden painoarvoa ei mitata vain sillä, kuinka yleinen tai harvinainen joku käsite on Raamatun teksteissä. Eri asiat voivat olla myös enemmän tai vähemmän ajankohtaisia kirkon tai yksityisten kristittyjen elämässä.
Kyllä, tässähän on vaikeus ymmärtää kun perinteiseen polkuun vanhurskautetuksi tulemisen polkuun mahdollisuutena kuuluu niin Armon kuin Lain kuulossa oleminen sanan evankeliumissa kohtuullisesti, ja säällinen ehtoollisyhteyden harjoittaminen.
Tässä on sitten vaikeus miten säällinen Ehtoollisyhteys on yleisen ripin kautta.
Luther yhdisti katolisen synnintunnon ja katumuksen katumukseksi, mutta Lutherin katumuksen sisältö on Oikeasta Uskosta syntynyt synnintunto mikä tulee päästetyksi.
Voi kysyä mikä on Lutherin katumuksen sisältö Oikeasta Uskosta riippuvaisena ilman katumuksen ja syyllisyyden henkilökohtaista huomaamista epäuskon hetkillä. Esimerkkejä ei varmasti tarvitse laittaa.
Näin koko proseduuri tarvitsee kirkastamista Lutherin ripistä lähtien.
No, siihen kirkkomme asian vaivalluuden tähden ei lähde kun olisi kyse isommasta haasteesta työssä, ja asiaan kykenesivät katsovat mieluummin odottavaa eläkettä pelastua vaivaannuttavilta haasteita.
Miksi on vaikeaa hyväksyä, että kirkon ja uskontojen konsepti nyt vain sattuu kuulumaan sellaisiin ilmiöihin, joiden tarve hiipuu koska ihmiset eivät tarvi niitä kuten joskus aikaisemmin?
Ei ole mitään väliä sillä, mitä kirkko olisi tehnyt tai ollut tekemättä, tilanne olisi joka tapauksessa sama. Jos ihminen ei kaipaa kirkkoa ja Jeesusta, ihminen ei mene kirkkoon tai muihinkaan uskonnollisiin tilaisuuksiin.
Kyllä kristillisellä asialla on paljon mahdollisuuksia Ihmisen luonnollisista tarpeista lähtien.
Psyykkemme ei vain näytä olevan kirkon substanssien keskiössä.
Ja kun katsotaan Ihmismielen uudistumista parannuksessa olisi kirkon sana hyvä apu kun sitä haluttaisiin käyttää.
”Miksi on vaikeaa hyväksyä, että kirkon ja uskontojen konsepti nyt vain sattuu kuulumaan sellaisiin ilmiöihin, joiden tarve hiipuu koska ihmiset eivät tarvi niitä kuten joskus aikaisemmin?”
-Siis tarkoitat: ”miksi uskovien on niin vaikeaa hyväksyä, että se mihin he uskovat, ei ole oikeasti totta?”
Sitähän sinä tarkoitit?
Siis miksi et voi antaa ihmisten uskoa siihen mihin uskovat.
Jos kristinuskoon, Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön oikeasti uskoo, silloin on johdonmukaista kysyä miten siitä pitäisi kertoa, jotta se menisi ns. perille muillekin ihmisille.
Kyllä jokainen kaipaa sitä Taivaallisen Isän syliä, jossa saa tuntea olonsa kotoiseksi. Tämä kaipuu ei ole vuosituhansien aikana mihinkään kadonnut. Kirkon tulisi kertoa siitä, miten tuohon asemaan pääsee, jossa täydellinen rakkaus, huolenpito , hyvyys, ilo ja sisäinen syvä rauha vallitsee. Olosuhteista riippumatta. Siinä olisi kirkon tehtävä, mutta se on sitä huonosti hoitanut. Sen näkee siinä, miten monet asiaan perehtyneet eivät kuitenkaan tunne sen todellista olemusta.
Sari voisi kyllä rauhoittua noiden itse keksittyjen virheellisten syytöstensä kanssa ja keskittyä asiaan.
Antero on aivan oikeassa, vaikka kysymyksessä onkin meidän kristittyjen näkökulmasta puolitotuus.
Pekka, olen kyllä kohdannut ihmisiä, joilla ei vaikuta millään havaittavalla tavalla olevan kaipuuta Taivaallisen Isän syliin.
Raamatun mukaan Jumala on kyllä pannut iankaikkisuuden ihmisen sydämeen eli kaipauksen Jumalan puoleen. Jeesus puhuu Johanneksen evankeliumissa siitä, että joka juo hänen tarjoamaansa vettä ei koskaan janoa. Tästähän lain ja evankeliumin julistuksessa olisi kysymys: laki herättää kaipauksen Jumalan puoleen ja vaikuttaa synninhädän. Evankeliumi taas vakuuttaisi syntien anteeksiantamuksen katuvalle ja synnyttäisi pelastavan uskon Jeesukseen.
Tämä julistus on kyllä kovin harvinaista kansankirkossamme. Olen samaa mieltä siitä, että juuri tämä uskon perusasioiden opetus ja julistus pitäisi palauttaa keskiöön. Ja tässä Reijo on aivan oikeilla jäljillä siinä, että jos julistaja itse ei ole näitä asioita itse kokenut, niistä opettaminenkin voi olla vaikeaa. Mutta kyllä julistuksessa pitää käsitellä koko kristillisen uskon sisältöä. Ei monipuolisuus mitään halveksittavaa teologiaa ole.
Totta on, että julistus Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen tuottamasta pelastuksesta on usein jäänyt liian vähälle. Sekulaari yhteiskunta näkee kirkon moraalinvartijana, ja kun käsitykset oikeasta ja väärästä ovat perin ristiriitaisia ja vastakkaisia syntyy kuva riitelevästä kirkosta.Yhä uudestaan ja uudestaan pitää jaksaa muistuttaa perusasioista: syntien (mitä ne sitten kullekin ovatkin) anteeksisaamisesta ja iankaikkisen elämän toivosta Kristuksen tähden.
Löytyyköhän lukijoista joku, joka on rippikoulussa saanut kuulla evankeliumin. On siellä käsittänyt sen valtavan merkityksen elämälleen ja omaksunut sen ? Voihan näinkin jokun kohdalla olla.
Nuoria tavatessani olen usein kysellyt mitä he muistavat rippikouluistaan. Yleesä he muistavat hyvin vähän ja senkin väärin. Kukaan heistä ei ole kertonut minulle löytänneensä rippikoulussa uskon Jeesukseen.
On surullista nähdä miten kovasti kirkko satsaa rippikouluopetukseen, mutta sen jälkeen ei ole tarjolla juuri mitään. Arvellaan että se riittää, että asiat on käyty 80 oppitunnilla läpi. Nytkö kaikki tietävät mistä uskossa on kyse? Ei nuoret edes kristiopin perusteita siinä opi. Miten muuten he aikuistuessaan voisivat suhtautua kirkkoon. Koko asia on jäänyt heille käsittämättömäksi ja merkityksettömäksi. Kirkko kun ei julista sitä sanomaa, jota jokainen kaipaa.
Sitä sanomaa kirkon tulisi julistaa, joka yhä vielä kykenee tuottamaan suuren ilon jokaiselle vastaanottajalle. Sanomaa, jolla on suuri merkitys elämässä ja jopa kuolemassa. Nyt kun kirkko ei julista tätä sanomaa, niin miten kansa voisi tietää mistä siinä oikeasti on kyse?
Pekka, usko jo nyt vihdoinkin, että koko rippikoulun idea erittäin monissa seurakunnissa nimenomaan EI ole johdattaa nuoria uskoon. Kysymyksenasettelu ei-uskova – uskoon tullut on äärimmäisen vieras yllättävän monille kirkkomme työntekijöille. Poikkeuksia toki on.
Sari, Antero & Co,
Ei mikään pakko ole uskoa kristinusko opettamaa.
Mehän olemme elävinämme moninaisessa moniarvoisessa ympäristössä. Ihmsen on lupa uskoa mihin haluaa: historian ”todistamaan” ihmisen suureen hyvyyteen, ikuiseen nuoruuteen, ihmisen valittavaan sukupuoleen, kuuluisaan ”Lentävään Spagettihirviöön” tai Materian, Sattuman ja Mahtavan Luonnonvalinnan kaippivoipaisuuteen, kaiken tarkoituksettomuuteen ja mielettömyyteen, ilmastomuutoksen väistämättömyyteen, ihmisen yhtätäiseen arvoon luonnon bakteerien ym. kanssa jne. Tai johonkin ihan muuhun. Vaikkapa salaliittoteorioihin, salaliittoihin tai näiden olemattomuuteen.
Tarve kristinuskon ymmärrykselle hiipuu kenties siitäkin syystä ettei tiedetä edes mitä ja miten viisaasti kritisoida. Ei tiedetä, kun ei juuri kerrotakaan. Oletetaan, että ollaan jo autuaita, ”autuaan” tietämättöminä.
”Ei mikään pakko ole uskoa kristinusko opettamaa.”
-Ei tietenkään ole pakko uskoa.
Mutta on ymmärrettävä ja hyväksyttävä se, että ne uskovat ketkä uskovat. Ja että ne, jotka uskovat, myös toimivat ja ajattelevat uskonsa mukaisesti.
Kun uskova ihminen ottaa esiin kysymyksen onko evankeliumia, sitä mihin kristitty ihminen uskoo, pidetty esillä ja julistettu oikealla tavalla, se on uskovan kysymys uskoville.
On hienoa sinänsä, että keskustelut ovat avoimia kaikille, mutta oma mielipiteeni on, että tällaiseen keskusteluun ei tarvita ateisteja huutelemaan että ”ettekö oikeasti ymmärrä ettei se ole edes totta?”
”autuaan” tietämättöminä.
Tuo kuvaa kyllä hyvin vallitsevaa tilannetta. Kiitos siitä Jukka.
yli 50v, olen opetellut tuntemaan oppimme keskeistä sisältöä. Olen oppinut siitä paljon, mutta sen rinnalla, mitä nyt käsitän sen laajuudesta ja syvyydestä, se on; tuskin mitään. Silti sen pohtiminen ja siitä puhuminen tuottaa jo nyt valtaisaa iloa. Vähän jo alan käsittää sen taivaallisen riemun suuruutta, joka meitä odottaa kirkkaudessa. Siellä kun ei ole näitä tämän elämän rajoitteita.
Sari: ”tällaiseen keskusteluun ei tarvita ateisteja huutelemaan että ”ettekö oikeasti ymmärrä ettei se ole edes totta?””
Jos minua tarkoitat, kommenttini ei lähtenyt väittämästäsi lähtökohdasta. Se on ihan omaa keksintöäsi.
Tarkoitus oli huomauttaa, että kirkolla on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa suosioonsa ja ne rajat ovat kapeammat kuin suosion laskua ihmettelevät haluavat hyväksyä. Kysymys kuuluu, miksi tätä on niin vaikea hyväksyä?
Antero. Hmmm… Kirjoitit näin:
”Miksi on vaikeaa hyväksyä, että kirkon ja uskontojen konsepti nyt vain sattuu kuulumaan sellaisiin ilmiöihin, joiden tarve hiipuu koska ihmiset eivät tarvi niitä kuten joskus aikaisemmin?”
Avaisitko nyt tätä sitten? Eli millä tavoin mielestäsi ihmiset ovat aiemmin tarvinneet kristinuskoa, mutta eivät tarvitse enää? Ja miksi eivät enää tarvitse?
Eli mitä kristittyjen siis pitäisi hyväksyä?
Luin tuon siten, että nyt kun tiede on kehittynyt (jne), ihmiset ovat ymmärtäneet, että kristinuskon esittämät totuudet eivät ole totta, ja siksi tarve saada kuulla niitä on hiipunut.
Etkö siis tarkoittanut tätä?
Joka tapauksessa, jos ja kun kristitty uskoo että hänen julistamansa sanoma ja se mihin hän itse uskoo ON totta, ei tietenkään voi eikä tule hyväksyä sitä että ihmisiä ei vain kiinnosta ja sillä hyvä. Ja sitten unohtaa koko juttu.
Tämä lausumasi taas on tietysti aivan totta:
”Tarkoitus oli huomauttaa, että kirkolla on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa suosioonsa ja ne rajat ovat kapeammat kuin suosion laskua ihmettelevät haluavat hyväksyä.”
Ei kristinuskon ”usko” tarvitse olla totta uskoakseen siihen. Sitähän ei voi todistaa todeksi, jos ei saduksikaan. Se lienee uskon funktio.
Tietysti.
Mutta ainakin voi uskoa, että siihen uskotaan oikeasti. Että on ihmisiä, jotka oikeasti uskovat.
Itse voi ja saa olla asiasta mitä mieltä tahansa. Mutta toisten uskoa ei pidä epäillä, väheksyä eikä mitätöidä.
Miksi se pitäisi kyetä todistamaan todeksi? Sehän tässä juuri on ideana, ettei mitään muita todisteita anneta. Ei ihmisen järki riitä käsittämään Jumalan suurta ja rajatonta hyvyyttä meitä kohtaan. Mikäli todisteita Jumalasta olisi, niin järki kykenee selittämään sen kaiken ihan joksikin muuksi, mutta järki ei riitä käsittämään Jumalan suuruutta. Ei tiede, eikä kukaan ihminen. On sitten uskova, tai ei.
Evankeliumi todistavat koko ajan ja vahvasti. Mitä muuta todistusta kaivattaisiin?
Mitä on ”oikeasti” uskominen. Voiko leikisti uskoa. Voiko uskoa feikata. Toisten oikeasti uskovien teot eivät vastaa kristinuskon sanomaa, joten tuomio tulee. Miksi ”uskovat” ovat eri mieltä opista ? Se antaa uskosta epätoden kuvan.
Ei ihmisen uskoa (=uskomista) sinänsä pidä epäillä, jos ei sitten ajatella, että ihminen esittelee ”uskoaan” pyrkiäkseen vain huijaamaan muita; epärehellisyydestä epäileminen – tai syyttäminen – on vakava kysymys. Usko on itsessään totta, olipa sen kohde sitten todellinen, spekuloitu tai kuviteltu. (Ja itse asiassa totta hyvin suurella todennäköisyydellä.)
Uskon kohdetta ja argumentteja saa – ja toisinaan on hyväkin – kritisoida. Valitettavan usein uskon kohteen kritisointi muuttuu henkilön kritisoimiseksi, jopa ominaisuuksien (ja identiteetin?) kritisoimieksi.
Todeksi todistaminen kuuluu logiikkaan ja matematiikkaan (”m.o.t.”), ei edes tieteeseen. Esitetään argumentteja ja vasta-argumentteja – ja sitten uskotaan hypoteesiin tai ei. Ja voidaan uskoa eri tavoin tieteen ja todellisuuden (”totuuden”) suhteeseen yleisestikin.
Usko ja uskonnollisuus ovat eri asioita. Uskontoon ei tarvita edes uskoa – traditio ja ”tavat” riittävät; uskonto on sosiaalinen konstruktio, usko pohjimmiltaan henkilökohtianen – joskin toki siihen yhteisö voi vaikuttaa. (Tämä ”henkilökohtaisuus” toki riippuu uskosta johonkin ihmiskuvaan.) Soiaalinen ympäristö toimii usein enemmän tai vähemmän ”indoktrinoivana” vaikuttimena – olipa kyse ns. uskon tai ns. tiedon asioista. Tieteessäkin tunnetaan ”paradigman” käsite, joka on varsin ”sosiologinen” ja uskoonkin liittyvä ilmiö.
Emme me uskoa pääse karkuun, vaikka vahvastikin uskoisimme tieteen tarinaan. Joskus ihminen etsii, etsii – vaan ei soisi löytävänsä… joskus etsii, etsii ja uskoo löytäneensä.
Näin juuri itsekin ajattelen.
Marko kirjoitti: ”Pekka, usko jo nyt vihdoinkin, että koko rippikoulun idea erittäin monissa seurakunnissa nimenomaan EI ole johdattaa nuoria uskoon. Kysymyksenasettelu ei-uskova – uskoon tullut on äärimmäisen vieras yllättävän monille kirkkomme työntekijöille. Poikkeuksia toki on.”
Onko sinulla Marko käsitystä miksi näin on?
Itse olen miettinyt, että onko oikein sanoa, että kasteessa ihmisestä tulee uskovainen ja hän uudestisyntyy? Itse olen sen suoraan körttipapilta kuullut: ”kaikki kastetut ovat uskovaisia”. Tällöinhän looginen johtopäätös on, että ei ketään enää tarvitse ”käännyttää” uskoon, kun kerran on jo uskossa ja uudestisyntynyt.
Entä kun ihminen tulee aikuisena uskoon. Uudestisyntyykö hän toisen kerran? Monella on kokemus tästä, että he eivät olleet uskossa ennen uskoon tuloaan. Minne siis meni se uudestisyntynyt luomus? En usko tuon Tuhlaajapoika -kertomuksen selittävän tätä juttua. Uudestisyntynyt siis luopui uskosta.
Silloinhan jos näin olisi, hän olisi pilkannut Armon Henkeä eli tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja menettänyt Hengen. Hän olisi tallannut jalkoihinsa Kristuksen veren. Näin ollen häntä ei enää voitaisi uudistaa uskoon. Tästähän Paavali kirjoittaa Heprealaiskirjeessä.
Olen siksi päätynyt siihen käsitykseen, että kasteessa kyllä tuodaan kaikki Jumalan armolahjat kastettavan ulottuville, mutta niihin on sitten kastettavan tartuttava uskolla. Tämä tapahtuu myöhemmin tiedostavassa iässä. Silti pieni vauva on Jumalan armon ympäröimä ja pelastuu. En tätä epäile, enkä epäile yhtään etteikö Jumalan Sana vaikuta kasteessa. Kyllä ilman muuta vaikuttaa. Kaikki on kasteessa tehty valmiiksi ja vastaanotettavaksi. Uskolla sitten vastaan otetaan.
Anteeksi sana ”käännyttää” uskoon. Ei ihminen tietenkään ketään voi käännyttää uskoon. Evankeliumia julistetaan ja työ on Jumalan Pyhän Hengen. Julistaja toimii Jumalan palvelijana ja työtoverina.
Vanhassa katekismuksessa puhutaan kasteen velvoittavuudesta. Tästähän ei enää puhuta mitään, niin kuin ei paljon muustakaan. Ei myöskään uskosta. En ole juurikaan kuullut kirkon ulostuloissa uskosta puhuttavan. Tasa-arvosta ja ilmastonmuutoksesta kyllä ja sen semmoisesta.
Riitta, uudestisyntyminen tapahtuu luterilaisen normaalidogmatiikan mukaan kerran, pääsääntöisesti kasteessa. Jumalan lapsi on aina lapsi, mutta voi olla joko elossa tai kuollut. Sen sijaan uskon voi myös menettää ja saada takaisin. Tästä käytetään nimityksiä parannus, kääntymys tai uskoon tulo. Pietistit alkoivat Philip Jacob Speneristä ja A. H. Franckesta alkaen puhua kahdesta uudestisyntymisestä tai sijoittivat sen ”ymmärtävään ikään”. Laestadius opetti uudestisyntymisen voivan tapahtua montakin kertaa elämän aikana ja kiisti kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen.
Yksi syy siihen, että uskosta ei puhuta, on käsittääkseni se, että ei haluta tehdä eroa uskovien ja epäuskoisten välillä. Käsittääkseni on kysymys vähän epämääräisestä ”pietismin” vastaisuudesta, uuskansankirkollisuudesta ja siitä, että usko on alettu ymmärtää jonkinlaisena (useimmille) ihmisille luonteenomaisena yleisuskonnollisuutena, joka vain sanoitetaan eri tavoin eri uskonnoissa. Ymmärrän toki sen, että halutaan välttää uskonasioiden tuputtamista ja varoa uskolla painostamista.
Riitan pohdinta on oleellisempi kuin ehkä arvaammekaan.
Vastaus ei voi olla vain ”dogmatiikan kertaaminen”.
Jos usko ei ollenkaan realisoidu, onke se uskoa?
Aivan pienen lapsen oma uskohan jää sananmukaisesti ”uskonasiaksi”. Olen itse ymmärtänyt, että tässä ajateltaisiin ikäänkuin ”kristityn hengenelämän” alkuna. Kysymys sitten toki on: kuinka pitkälle tuo kantaa? Kantaako kaste aina ajasta ikuisuuteen, ehdoitta, viekö se ”automaattisesti” perille. Tätähän lienee ns. ”miekkalähetyksessä” sovellettu? Kantaako ”yhteisön usko”? Pitääkö ”pelastus ja sen tarve” oikeasti myöntäen ymmärtää?
Olen aikoinani saanut sellaisen käsityksen, että rippikoulun ja erityisesti konfirmaation tehtävänä olisi olla (ollut?) jonkinlainen ”vahvistus” kasteessa alkaneelle uuudelle) elämälle, jolloin ajateltaisiin, että (nuori tai aikuinen) siinä ilmaisisi itse uskonsa. Miten tuo sitten käytännössä toimii, kun rippikoulu konfirmaatioineen tuntuu olevan enemmänkin yleinen aikuistumisriitti (oli jo minun nuoruudessani.).
Moni kastettuhan (saati yhä useammin kastamaton) ei ole todellisuudessa koskaan kuullut (tai kuunnellut), mitä kristillinen usko sen klassisen ymmärryksen mukaan on. (En nyt ”nyanseihin” ota kantaa). Kertokaa viisaammat… en tarkoita nyt dogmaattisia ”oikeaoppisia määritelmiä”. Tämä on myös ihan reaalikäytännön kysymys. Ovatko ns. julkiteoria ja käyttöteoria yhteneviä?
Uskoakseni tämä on myös osin taustana joskus kiivaanakin käytävälle ”kastedebatille”, johon en nyt toivo jouduttavan. Sensijaan voisi olla avartavaa ihan aidosti kuunnellen diskuteerata aiheesta ja näkökulmista siten, että keskustelijat voisivat toisiltaan oppia – ainakin ymmärtämystä. (+ Kuuntelun jaloa taoitoa ilman toisen ”käännyttämistä” tai julistamista ”harhaoppiseksi” – ei liene helppoa ainakaan somealustalla…). – En sitä tässä ehdota. Näissä on kirkkokunnittain eroja. Sääli, jos ei toisilta(mme) haluta mitään oppia, vaikka täydellistä yhdenmukaista ei saavutettaiskaan (saaati julkilausumia).