Kristittyjä on oikeastaan kahden laisia. Ensinnäkin ne, joille asia on sisäisesti tärkeä ja jotka elämässään ja vapaa-aikanaan askaroivat aiheen parissa. Heille kristittynä oleminen on identiteettikysymys ja moraalinen kompassi. He myös maksavat siitä, että saavat kuulua kristittyjen muodostamaan organisaatioon, instituuttiin nimeltä Suomen evankelis-luterilainen kirkko, tai johonkin muuhun uskonnollisia yhteisöön, joka kerää jäsenmaksun.
Toisekseen ovat ne, jotka saavat rahaa siitä, että edistävät, tulkitsevat ja uusintavat kristinuskon sanomaa ja yhteiskunnallista asemaa sekä kulttuurista merkitystä. Monet näistä ovat pappeja viroissaan, mutta myös muita kuuluu tähän vihittyjen tai erotettujen ryhmään. He ovat onnellisessa asemassa, että tekevät mieluisaa kutsumustyötä, josta myös maksetaan palkkaa.
(Toki kirkon töissä on myös ihmisiä, joille se on vain työpaikka ilman henkilökohtaista vakaumusta. Mutta heidän tehtäviinsä ei kuulu uskon sisältöjen tulkinta ja uusintaminen.)
Tunnustan itsekin olleeni toimittajana eräänlainen ammattikristitty. Sain palkan siitä, että kerroin seurakuntien, kirkon ja uskontojen asioista sekä haastattelin ihmisiä heidän mielipiteistään ja uskonnäkemyksistään. Kirjoitin myös esseitä ja laajempia artikkeleita, joissa oli mukana omaa pohdintaani ja kysymyksenasettelujani, sillä kaikenlaista tietoa kristinuskon vaikutuksista pidettiin tärkeänä sitouttamisen välineenä. En kokenut olevani kirkon viestinnän palveluksessa, vaikka osaltani loinkin kirkon julkisuuskuvaa jutuillani ja medioissa, joissa työskentelin. Kävin itseni ja työtovereitteni kanssa jatkuvaa keskustelua journalismin objektiivisuusihanteen ja oman sitoutuneisuuteni välillä. Riippui hieman jutusta ja aiheesta, kumman roolin annoin hallita. Myös työnantajan asettamilla tavoitteilla oli luonnollisesti merkityksensä tässä debatissa.
*
Oletko sinä kristittynä amatööri vai ammattilainen? Oletko maallikko vai vihkimyksellä erotettu?
Sana ”ammattikristitty” voi kuulostaa joten karskilta tai ironiselta, mutta ei sitä mielestäni ole. Puhutaanhan esimerkiksi ammattiurheilijoista ja ammattipoliitikoista. Käsite antaa yhden varteenotettavan näkökulman kirkon kriiseihin.
Tiedän, Jumalan edessä ei ole ammattilaista tai amatööriä, on vain kaipaavia sydämiä ja vilpittömiä sieluja. Mutta siitä ei nyt olekaan kyse.
*
Kirjoita uutinen, ylistät Jumalaa!
Älä tee haastateltavasta hurskaampaa kuin hän on. Ei, vaikka hän kuinka yrittäisi.
Journalismi on ihmisiä varten, taivaassa on omat tapansa tehdä mediaa.
Olli S.
Hyvä teksti.
Ihmettelen hieman kun kirjoitat ”Toki kirkon töissä on myös ihmisiä, joille se on vain työpaikka ilman henkilökohtaista vakaumusta. Mutta heidän tehtäviinsä ei kuulu uskon sisältöjen tulkinta ja uusintaminen.”
Miten ihmeessä voit tietää, että ihmisillä jotka ”edistävät, tulkitsevat ja uusintavat kristinuskon sanomaa ja yhteiskunnallista asemaa sekä kulttuurista merkitystä.” olisi joku vakaumus? Ja mikä se mahtaa olla, jos sellainen onkin?
Ymmärrän hyvin, että jonkinlainen (millainen?) vakaumus olisi toivottava, mutta ei toisen aivoituksista voi tietää. Muistaakseni joidenkin tutkimusten mukaan esim. ev.lut. yhteisön toimihenkilöissä (”papeissa”) on huomattavan paljon ateisteja.
Eikös asia mennyt niin ettei kenenkään uskoa voi mitata.
Pappeja katsoo mihin on lupautunut ja tahtonut ja tunnustautunut. Mielenkiintoinen asia voisi olla se miten paljon Tiedekunta vaikuttaa papiksi tahtoa katsovan mielessä.
Kutsumus varmasti on usealla tulijalla mielessä, mutta mitä Ihminen sitten todistaa seurakunnassa. Sitä mitä tuli luvanneeksi vaikko sitä mikä kirjoituksissa on henkenä.
Näin erottuvat myös laki ja evankeliumi, ja työtä on persoonakohtaisesti harjoitettu varhaiskirkon ajoista. Nykyään ei kyllä tutkimuksessa asiaa myönnetä mutta yksittäiset sanat lausepätkineen eivät kerro paljonkaan vaan on haluttava katsoa asian henkeä kun se on mahdollista yhteydessään.
Taitaa olla vain kovasti haastava paikka esimerkiksi Paavalin monoliittisuutta huomaamaan oliko sitä, ja missä.
Jari Haukan kommenttiin vakaumuksesta voi todeta ettei vakaumusta voi pakottaa, vaan hyvä ja kelvollinen pappi on riittävä kun työnsä katsoo valtuutuksilla parhaansa mukaan.
Näin Hengellinen Akatemia on hyvä vaihtoehto papiksi haluavalle, ja siellä ollaan niin kauan kun Ihminen ymmärtää miksi seurakuntaan haluaa tekemään työtänsä.
Teologinen Tiedekunta on liian raskassoutuinen ja hämmentävä paikka usealle sydämen uskovaiselle joka ilman moista ahjoa ehtisi usean vuoden enemmän tehdä palvelusta yhteisössään.
Tiedekunta on status papiksi aikovalle katsoa palkkaluokka korkeammalle mitä muut saavat samasta työstä eli palvella seurakuntaa.
Teologisen Tiedekunnan ylläpitoa ei voi perustella tutkimuksellakaan mitä on määrässä mihin kukaan papiksi vihitty seurakuntaisista puhumatta ei ehdi perehtyä vaikka halua olisikin.
Jari Haukan kysymykseen vakaumuksesta; uskoakseni lähes kaikki papiksi tulleet löytävät ja huomaavat vakaumuksensa työnsä alettua jolloin yksikin seurakuntalaisen kohtaaminen kirkastaa miten arvokkaaseen osaan Olen saanut tulla kutsulla ja miten tahdon eteenpäin tätä elämää palkitsevaa tointa ajassa hoitaa.
Jari Haukka, hauska pointti. Toki voi joku vakaumuksetonkin mahtua joukkoon, mutta ydinhommissa on varmasti myös aitoa aatteen paloa, ehkä hieman hiipunutta, mutta silti. Yksilön pään sisään ei pääse, mutta isomman joukon kyllä (tutkimusten ja kyselyiden avulla esim.)
Hyvä termi on ao. tapauksessa myös ammattiuskovainen. Ehkä vähän tarkkarajaisempi kuin ammattikristitty.
Ehkä niinkin, mutta uskovainen on kristityn alamuoto, erityistapaus uskonnon henkilökohtaisessa ilmentämisessä.
Olli S.
Myös tuo sana vakaumus on mielenkiintoinen. Sillähän voidaan tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä tarkoitat uskontunnustusta. Voisiko kristityn vakaumus edes perustua johonkin muuhun?
Ev.lut. yhteisön työntekijöitä koskevassa kyselyssä (”Haastettu kirkko”), 50% oli sitä mieltä, että ”uskontunnustus koostuu selkeästi ymmärrettävistä, tosista väitelauseista ja lausuessaan tunnustusta henkilö ilmaisee pitävänsä niitä kirjaimellisesti tosina”. Loput sitten pitivät uskontunnustusta jonakin muuna.
Kirkossa tärkeintä on kirkon kanta. Kaiken tutkimuksen, kaikkien saarnojen ja kaikkien mielenilmausten pitää palvella kirkkoa ja sen olemassaoloa. Jos ei pysy siinä, se on leivän loppu.
Arvot ovat kirkon arvoja, ne ovat omavanhurskasta ja ulkokultaista itsensä ylentämistä ja väärnnöksiä ja valheita, joita kaupataan totuutena. Mielipidevaikuttaminen, manipulointi, aivopesu pikkutarinoilla, taikatempuilla ja suurella intohimolla toisten synteihin, joiden kimpussa he häärivät miettien, mikä vielä voisi olla syntiä, josta voisimme moittia, kun ei meillä muutakaan virkaa ole.
Teki mitä tahansa se on uskovan mielestä aina synti.
Näin ihmisistä on tullut kateellisia itseensä käpertyjiä, vihaisia ja agressiivisia toisten kyttääjiä, jotka eivät kestä sitä, että joku uskaltaa ajatella ihan itse ja tehdä ihan itse. Olla erilainen.
Koska heissä ei ole sisällä mitään omaa, vaan kaikenkarvaista Kristologiaa, aikansa eläneitä tunnustuksia, Teodosiuksen logiaa, kirkon kantaa ja paavin erehtymättömyyttä, apostoolista ’Kristuksen murhaajat’ syyttelyä, he ovat vain surkeita reppanoita, jotka ratsastavat toisten vahingollisilla mielipiteillä ja ovat saaneet maaimassa aikaan kauheita, anteeksiantamattomia tekoja. He ovat murhaajia alusta asti, totuutta he eivät tunne, koska heissä ei totuutta ole.
Miksi sitten ? Siksi koska he ovat rakastuneet Helvettiin, ja vaihtoehto on täysin tuntematon ja pelottava. Heille voi vaihtoehdossa käydä huonosti. Heiltä voidaan kysyä: ” Mitä sinä ihan itse ajattelet,”
Jari Haukka
”Myös tuo sana vakaumus on mielenkiintoinen. Sillähän voidaan tarkoittaa mitä tahansa. Ehkä tarkoitat uskontunnustusta. Voisiko kristityn vakaumus edes perustua johonkin muuhun? ”
Ei voi perustua johonkin muuhun, jos haluaa olla vakaumuksellisesti totuuden etsijä, on luovuttava kristologian valheista, aikakäsityksistä ja VT:n jakeiden väärennöksistä. Asiayhteydestä irrotetut jakeet ja niiden siirto.
Lähtekää vaikka siitä tosiasiasta, että profeetta Jesaja ei elänyt ja vaikuttanut Jeesuksen aikana, ei nähnyt Jeesusta, eikä kirjoittanut hänestä, koska Jesajaa ei enää ollut Jeesuksen aikana. Hän vaikutti 700-vuotta aikaisemmin, kuningas Hiskian aikana.
Hedelmästä puu tunnetaan, on yksinkertainen mittari.
Uskontunnustus haastaa mitä uskomaan, siihen mitä siinä lausutaan. Se haaste voi johtaa monia harhaan, sillä ei ihmisen usko riitä mihinkään. Turha sitä uskoa on itsestään yrittää kenenkään puristaa. ei usko siitä synny eikä kasva. On pelkkää kuvittelua se että uskominen on helppoa. se ei ole helppoa eikä edes meidän mahdollisuuksien rajoissa. Raamattu selkeästi kertoo uskosta ja sen synnystä, että sen vaikuttaa Pyhä Henki.
On ainakin minun käsityskykyni ulkopuolella se yksinkertainen asia, että Jumala uskolla Jeesukseen vanhurskauttaa, eli tekee minut täysin kelvolliseksi Jumalan lapseksi. Siitä huolimatta että itse varsin hyvin tiedän millainen oikeasti olen. Onhan se tietysti hienoa, että Jumala näkee minut toisin, kuin minä. Vaikea sitä on jatkuvasti uskoa, kun aina vain saa päinvastaisia kokemuksia. Usko siinä sitten, että olet rakastettu Jumalan lapsi, kun samalla tiedät miten kelvoton siihen asemaan olet.
Ehkä ”uskon” olemuksena olisi hyvä käyttää Raamatun (KR 38) sanaa: …Usko on luja luottamus…
Siis ei uskottelu, eikä edes uskomus. Tarkoitus ei ole luottaa omaan uskoo, uskomukseen eikä uskotteluun vaan uskon kohteeseen: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen – ei siis kolmeen vaan näihin yhteen.
”Maksetaanko kristittynä olemisesta?” – Välillä kyllä. ”Tervalla ja pikiöljyllä!”
Kristityt itse maksavat kristittynä olemisesta, se on vähän samaa kuin anekauppa aikoinaan, kirkko antaa vastalahjaksi synnit anteeksi.
Kun synnit aikoinaan paavin kirkossa sai anteeksi tapauskohtaisesti kertakorvauksella, joutuu ne nykyisin ostamaan ikäänkuin osamaksulla, joka on kuin pohjaton kaivo, se ei täyty ennen kuolemaa. Loppusummalla ei saa edes kämmenen alaa maata tuhkauurnan upotusta varten, sekin pitää ostaa erikseen.
Taivaspaikka riippuu tietysti siitä, että onko synnit annettu anteeksi, joten monikaan ei uskalla joukosta poistua. He uskovat, että taivaassa on paikka.
Pakko uskoa, kun tietoa ei ole, eikä kukaan poismenneistä tule koskaan kertomaan, että vastasiko tuote siitä maksettua hintaa, ja jos ei vastannut, niin saako rahat takaisin.
Bisnesideana sitä ei voi moittia, kuka toinen osaisikaan myydä tuotetta, jonka saa vasta kuoleman jälkeen. Luvassahan on valtakunta ja hallituspaikkoja, jossa itse kukin seurakunta pääsee hallitsemaan Kristuksen kanssa rautaisella otteella Israelin kahtatoista sukukuntaa. On taivaallista Jerusalemia kristallikatuineen,
on luvassa ikuiset Häät karitsan kanssa, on paratiisia ja kukkaketoja, valintaa kuin tavaratalossa.
Riippuneeko taivaspaikka sitten siitä, paljonko on maksanut, jolloin rikkaat pääsevät sinne tietysti etummaisina tammiarkussa. Mutta kaikki saavat valkoisen vaatteen, pikkusukat ja rinnan päälle kukkasen.
Papallani on hautapaikka valtion ja seurakunnan allekirjoitetulla sopimuksella.
Siinä todetaan sopimuksen olevan voimassa sinne asti kun aluetta hautausmaana käytetään.
Näin se on rajansa maallisella tomumajallakin.
OLLI, lyhyesti minun tieni vertailukohdaksi Sinun tiellesi: aluksi ajattelin lopettaa keskikouluun ja mennä Tampereen toimittajakoulutukseen, oliko se YKK? Sitten jatkoin ylioppilaaksi ja menin teologiseen, mutta EN halunnut papiksi, vaan toimittajaksi Kotimaahan tai jonnekin muualle. Ajautuminen papiksi oli melkein kuin luopumista ja samalla, se tuntui realismilta. Halusin vaikuttaa kirkossa ja kirkon kautta. Alkoi näyttää siltä, että se pappina kävisi helpommin.
Nyt olen kirjailija. En teltantekijä, mutta kirjailija, rehellisessä työssä. Ja edelleen on sydämen asia rakentaa Jumalan valtakuntaa. Jumalan lapsena. Mutta EI lapsenuskossa, vaan Jumalan työtoverina.