Mikä oli Suomen marsalkka Mannerheimin suhde uskontoon? Hänen on väitetty olleen ei-uskonnollinen tai agnostikko, epäilijä. Monet seikat puhuvat toista.
_ _ _
Mannerheim lähti kaartin upseerina vapaaehtoisesti Venäjän–Japanin sotaan 1904. Ennen lähtöään hän otti suuren henkivakuutuksen taatakseen velkojien saamiset sekä pienet eläkkeet tyttärilleen. Hän teki testamentin junamatkalla Kiinaan.
Pietarin asemalla ennen lähtöä upseeritoverit antoivat hänelle kaulassa kannettavan metallisen ikonin, josta Mannerheim kertoo: ”Chevalier-kaartin upseerit lahjoittivat ystävällisesti minulle sangen kauniin Kristuksen kuvan kaulassa kannettavaksi, ja sen kääntöpuolelle oli kaiverrettu teksti «Chevalier-kaartilaisten siunaus sodassa 1904.» (päiväkirjamerkintä junassa matkalla Harbiniin 21.10/3.11.1904).
_ _ _
Vapaussodan puhjettua Mannerheim oli matkalla Vaasasta Ylihärmään. Hevosia vaihdettiin Vasbergin tilalla Maksamaalla. Paikalle tuli köyhä nainen, joka kiersi taloissa ruokaa kerjäten. Nainen lauloi Mannerheimille ja lopuksi siunasi hänet. Vasbergin isäntä sai pian Mannerheimilta rahalähetyksen ja kehotuksen antaa rahat köyhälle naiselle. ”Tuo köyhä nainen oli ainoa, joka siunasi minut ennen suurta tehtävää”, sanoi Mannerheim.
_ _ _
Tultuaan valtionhoitajaksi joulukuussa 1918 Mannerheim matkusti Turkuun tapaamaan arkkipiispa Johanssonia ja pyysi tältä siunausta. Arkkipiispan tiedusteluun ”milloin siunaustilaisuus järjestetään” Mannerheim vastasi ”nyt heti” ja polvistui arkkipiispan eteen siunattavaksi.
_ _ _
Talvisodan alla Mannerheim oli syvästi pettynyt hallitukseen, joka ei ollut myöntänyt varoja puolustukseen hänen toistuvista anomuksista huolimatta. Mannerheim lähetti 27.11.1939 pitkän kirjeen tasavallan presidentille osoittaen siinä puolustuksen suuret puutteet. Samalla hän pyysi eroa puolustusneuvoston puheenjohtajuudesta, koska ei halunnut olla osaltaan vastuussa heikosta valmistautumisesta sodan pian syttyessä. Hallitus luuli edelleen, että sota on estettävissä Moskovassa käytävillä neuvotteluilla ja Stalinin-Hitlerin hyökkäämättömyyssopimuksella.
Kun sota Mannerheimin ennakoimalla tavalla syttyi kahden vuorokauden päästä hän perui eronsa. Hän ei voinut jättää maataan pulaan. Hallitus nimitti hänet ylipäälliköksi.
Kokenut, yli 70-vuotias sotilas ymmärsi, että edessä oli taistelu elämästä ja kuolemasta. Neuvostoliitolla oli musertavan suuri materiaalinen ja miesylivoima puolellaan. Mannerheim oli syvästi tietoinen Suomen heikosta varustautumisesta, joka johtui naiivista, sinisilmäisestä optimismista. Mannerheim oli kuitenkin valmis tekemään voitavansa. Hän oli ennenkin divisioonan ja armeijakunnan komentajana pärjännyt ylivoimaiselle vastustajalle häikäilemättömyydellä, rohkeudella ja uskolla menestykseen.
Talvisodan ensipäivinä joulukuun alussa Mannerheim meni kotikirkkoonsa,Helsingin Johanneksen kirkkoon saadakseen Herran pyhän ehtoollisen. Hän uskoi ryhtyvänsä viimeiseen, katkeraan taisteluun, mutta sitä ennen hän halusi jättää Suomen asian ja oman henkensä Jumalan siunauksen varaan.
Edelliset lyhyet esimerkit osoittavat, että Mannerheim etsi Jumalan siunauksesta voimaa edessä oleviin vaikeisiin tehtäviin. Näiden lisäksi olisi muita esimerkkejä Mannerheimin suhtautumisesta uskoon ja Jumalaan, jotka jätän toiseen kertaan. Totean kuitenkin, että Mannerheim hankki omilla varoillaan kultaisen ristin kenttäpiispalle ja antoi sen viran merkiksi Johannes Björklundille 26.10.1941. Kyse oli kuin kenttäpiispan virkaan asettamisesta. Mannerheim oli itse saanut kultaisen ristin – muistaakseni sisareltaan Sophielta – jota piti suuressa arvossa ja sai sen mukanaan hautaan.
_ _ _
Mannerheim oli vanhana sotilaana osallistunut taistelujen keskellä kenttähartauksiin. Kuvassa yllä hän on suurten sotaharjoitusten jälkeen kenttähartaudessa Viipurissa syksyllä 1939 ratsunsa Käthyn selässä (1934-53).
Kenttähartaudessa ja kenttäehtoollisella sotilas yhä edelleen tunnustaa oman rajallisuutensa ja haavoittuvuutensa. Samalla hän jättää koko elämänsä – niin ajallisen kuin ikuisen – Jumalan siunauksen varaan.
Missä on ollut väitteitä Mannerheimin ei-uskonnollisuudesta? En muista lukeneeni koskaan.
Tähän keskusteluun viittaa lyhyesti Ville Hassinen Kotimaa24-blogissaan 6.12.2017.
Omasta itsenäisyyspäivän blogissani oli alussa yksi kappale, jossa asiaa sivuttiin:
”Viime toukokuussa Kotimaa (numero 20/2017 päiväyksellä 18.5.2017) käsitteli Suomen presidenttien ja kirkon välistä suhdetta. Dosentti Ville Jalovaaran artikkeli käsitteli marsalkka Mannerheimin hengellisyyttä lyhyesti ja jätti kuvan, viitaten kenraali Erik Heinrichsin lausumaan, että vanhoilla päivillään marsalkka olisi pohtinut agnostikon tavoin kuinka elämä voisi jatkua kuoleman jälkeen. Jalovaara myös nostaa esille Mannerheimin myönteisen suhtautumisen ortodoksisuutta ja Valamon ja Lintulan luostareita kohtaan. Olihan hän 30 vuotta tsaarin armeijan upseeri.”
Kannattaa tarkistaa asiasta Ville Jalovaaran artikkelista Kotimaan verkkolehdestä. Mutta aikalailla asiasisältö on tuo, mitä tuossa kirjoitan.
Oman blogitekstini osoite:
https://www.kotimaa.fi/blogit/marskin-usko/
Luonnollisesti tulkinta Jalovaaran artikkelista on omani, mutta sellainen olo jäi lyhyen tekstin luettuani. Jalovaara ei asiaan oikein ottanut kantaa ja jätti sen ilmaan.
Ville, kiitokset tästä.
On kai mahdollista, että pitkän elämän aikana Mannerheim päätyi lopulta agnostikoksi?
Se voi olla mahdollista Jori, mutta onko niin, että Mannerheim pohti elämän lopulla eksistentiaalisia kysymyksiä ja kenraali Heinrichs on saattanut tulkita asian väärin? Varmuutta ei voi sanoa, vain spekuloida. Toisaalta jos Mannerheim vieraili ortodoksisessa kirkossa vanhalla iällään Sveitsissä, saattoi kristillinen usko olla hänelle elävä.
Ville, eipä tosiaan ole enää vastaajia keskuudessamme.
Spekulaatioita on toki monia mahdollista luoda: Ehkäpä hän uskoi aidosti aikanaan, ja sitten myöhemmin totesi että häntä onkin kannatellut usko itsessään, ei mikään jumala?
Hassinen: ”Jalovaara nostaa myös esille Mannerheimin myönteisen suhtautumisen ortodoksisuutta … kohtaan.”
Tästä joitakin havaintoja. Mannerheim järjesti 1936 kuolleen puolisonsa Anastasia Arapovan kuolinpäivänä vuosittain panihidan, ort. muistorukouksen.
Mannerheim teki 1920-30 -luvuilla tarkastusmatkoja Laatokan rannikkotykistöön ja vieraili vuosina 1932 ja 1934 Laatokan Valamon ja Konevitsan luostareissa. Hän käski Talvisodassa tarvittavat kuorma-autot ja miehet luostarin ja munkkien evakuointiin. Näin huomattava osa luostarin kirkollista esineistöä ja kirjastoa pelastui.
Mannerheimin toveri Nikolajevskin ratsuväkikoulusta oli myöhemmin Konevitsan luostarin igumeni Mavriki (siviilinimeltään Mihail Seretsin tai Serechin), jota Mannerheim kävi tapaamassa.
1941 kehittynyt nk. kastekiista lut. ja ort. pappien välillä Itä-Karjalan sotilashallintoalueella ratkesi Mannerheimin puututtua asiaan. Alueen siviiliväestön sielunhoito ja kirkolliset toimitukset jäivät ort. pappien vastuulle.
Mannerheim kantoi kaulassaan ort.ristiä (ristisakaroiden päissä apilanlehtikuvio). Kuulemani mukaan se näkyisi hänestä otetussa keuhkoröntgenkuvassa.
Mannerheim oli kuitenkin loppuun asti luterilainen. Lähellä Pietarin Keisarillisia talleja sijaitsi Pietarin ruotsinkielisen seurakunnan kirkko, jossa Mannerheim kävi jumalanpalveluksissa. Seurakunnan kirkkoherra Arthur Malin oli sittemmin Suomen armeijan sotarovasti, eli sotilaspapiston johtaja 1918-1939 (ennen kenttäpiispan arvonimen ja viran käyttöön ottoa).
Mannerheim osallistui myös Hovitallien yhteydessä toimineen Käsittätehdyn Vapahtajan ikonin kirkon (Tserkov Spasa Njerukotvornogo Obraza) palveluksiin. Hovitallihallinnon vastaavana esikuntaupseerina hän auttoi kyseisen kirkon kirkkoherraa ja kirkonvanhinta talouskysymyksissä. Kaksintaistelun seurauksena kuollut Puskin siunattiin tässä pienessä sotilaskirkossa keisari Nikolai I määräyksestä, koska muualla se olisi ollut asian herättämän tunnekuohun vuoksi hankalaa. Pushkinin koti (Moika 12) on lähellä Tallikirkkoa, jonka pappi isä Pjotr kävi antamassa viimeisen ehtoollisen kuolevalle runoilijalle. Viime aikoina vanhoihin hovitalleihin on rakennettu hotelli ja kirkko on kunnostettu.
Oma tarinansa on, miksi Hovitallien yhteydessä on Käsittätehdyn Kristuksen ikonin kirkko. Kyseistä ikonia kannettiin mukana sotaretkillä. Keisari itse ratsasti joukkojen keskellä kantaen kyseistä ikonia. Tästä on valokuvia – esimerkiksi Mannerheimin Venäjän-Japanin sodan päiväkirjan takakannessa. Mannerheim liittyi hovitalleihin etenkin siksi, että hän kiersi eri puolilla Eurooppaa ostamassa remontteja – kouluttamattomia, hyvälaatusia nuoria hevosia – ratsastavalle kaartille. Hevosia tarvittiin satoja.
Valkoisen armeijan päällikkönä Mannerheim antoi maaliskuussa 1918 asessori Hjalmar Svanbergin tehtäväksi laatia ohjesäännön sotilaspapiston perustamista varten. Mannerheim hyväksyi sen 31.3.1918. Tästä syystä ensi maaliskuun lopulla vietetään itsenäisen Suomen sotilaspapiston 100 v juhlaa.
Tuo luterilaisuuden ja ortodoksisuuden ”sekoittaminen” antaisi ymmärtää, että kyse olisi laajemmasta hengellisyydestä kuin tiukemmin jonkun opin seuraamisesta. Vertailukohdaksi tulee mieleen Baden-Powell. Oletko lukenut Partiopojan kirjasta uskontoa koskevia osia?
Jori, kiitos kysymyksestä. En ole lukenut Baden Powellin uskonnollisuudesta. Mannerheimin kohdalla asiaan on vaikuttanut hänen kosmopoliittisuutensa, jossa hän on ylittänyt kulttuurisia raja-aitoja: itse ruotsinkielinen luterilainen, nuoruuden aikainen puoliso Venäjän ortodoksi, tytär room.kat Karmeliittanunna.
Aasian ratsastuksensa aikana hän viipyi ruotsalaisen (lut) ja belgialaisten (kat) lähetyssaarnaajien luona. Hän vieraili myös buddhalaisissa luostareissa ja sai eräästä niistä mukaansa rukousmaton, jota piti kirjoituspöytänsä alla.
Mannerheimilla oli monin verroin enemmän kokemuksia muista kulttuureista ja uskonnoista kuin yleensä aikalaisillaan. Hän oli tiedonhaluinen ja luontaisesti kiinnostunut kohtaamistaan ihmisistä – vaikka hänellä oli myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toimeksianto kerätä etnografisia esineitä. Hänessä oli mielen avaruutta erilaisuuden kohtaamiseen.
En kuitenkaan usko, että hän olisi omaksunut kaikki saamansa uskonnolliset vaikutteet omikseen. Luulen, että hän pysyi luterilaisena, joka lisäksi oli tottunut osallistumaan ortodoksisiin palveluksiin. Tänään häntä kai kutsuttaisiin ekumeenisesti avaraksi.
Koruton usko on kaunista ja monet suurmiehet ovat kantaneet ristinsä vaieten, mutta samalla syvästi uskoneet asiansa Korkeimmen Jumalan käsiin.
Seuraavan Jeesuksen Sanan moni jättää näinä itsekeskeisinä päivinä helposti unohduksiin:
”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.”
Mannerheim käytti ev’ lut. uskonnollista sanastoa paljolti pro facto eli viran puolesta. Tapa kuului tuolloin kristillisten ja miksei monien muidenkin armeijoiden ja valtioiden itseästäänselvyyksiin.
Mannerheimin maailmakatsomuksessa oli toki paljon henistä ja hengellisyyttäkin, mikä ilmeni kohtalouskossa, jonkin asteisessa taikauskossakin, hän mm. tuntui uskovan jonkin verran numerologiaan ja ennustuksiin. Japanin sodan päiväkirjassaan hän kirjoittaa:
”Iltamyöhällä asetuin paikalleni Irkutskin junaan. Paikkani numero oli 13. Numero joka on aina tuottanut minulle epäonnea, mutta joka tällä kertaa vaikutti onnekkaammalta, sillä sain yksinäni vallita pientä osastoa.”
Aatehistoriallisesti hän oli mahdollisesti vapamuurari tai Rosenkreutsari tai molempia.
Tämä: Mannwerheimin maailmakatsomuksess aoli toki paljon henistä ja hengellisytäkin,mikiäilemni kohtakouskossa, jonkinasteisess taikauskossakin.. oikoluettuna:
Mannerheimin maailmankatsomuksessa oli toki paljon henkistä ja hengellistäkin, mikä ilmeni kohtalonuskossa, jonkinasteisessa taikauskossakin…
Pekka, hyvä näkemys Mannerheimin maailmankuvasta ja siihen liittyvästä uskonnollisuudesta. Yksi tarkennus Päämajan pääintendentin kenrmaj Verner Gustafssonin kirjelainauksena: ” Edellä sanotun lisäksi mainittakoon, että kenttäpiispa Björklund sai piispanristin ollessaan jatkuvasti sotarovastin virassa, koskapa virka vasta v. 1943 muuttui kenttäpiispan viraksi”.
Kiitos Seppo tarkennuksesta. Presidentti Ryti myönsi sotarovasti Björklundille kenttäpiispan arvonimen 11.7.1941. Seuraavana syksynä säädettiin kirkkolakiin kenttäpiispaa koskevat pykälät. Björklundista käytettiin nimitystä kenttäpiispa heinäkuusta 1941 alkaen, vaikka kenttäpiispan virka perustettiin vasta tammikuussa 1943.
Mielestäni Mannerheimin osallistuminen puolen kenraalikunnan kanssa Helsingin synagoogassa juutalaiseen hartauteen oli mitä suurimmassa määrin , olosuhteet huomioon ottaen, kristillinen teko.
Olihan se kristillinenkin mutta enne kaikkea osoitus Mannerheimin järkevyydestä ja hienosta tyylitajusta. I Maailmasodan aikana hän oli ollut vielä erittäin epäluuloinen heprealaisia kohtaan, mutta muutti sitten asennettaan.
On aika vaikea uskoa, että joku pelkästään ”viran puolesta” polvistuisi arkkipiispan eteen siunausta pyytämään. Viran puolesta voidaan osallistua juhlajumalanpalveluksiin ja kenttähartauksiinkin, mutta mikään protokolla ei edellytä henkilökohtasen siunauksen pyytämistä tällä tavalla.
Mannerheimin persoonaan on vaikea myöskään liittää ajatusta uskonnollisesta teeskentelystä.
Keskisarjan kirjoittamasta Mannerheimin lapsuutta ja nuoruutta käsittelevästä elämäkertateoksesta ”Hulttio” käy ilmi, että Mannerheimin äidillä oli hengellinen vakaumus ja hän pyrki antamaan myös lapsilleen kristillisen kasvatuksen.
Olen samaa mieltä. Ja kun siunausta on pyydetty kaikessa hiljaisuudessa, ei se voi mikään markkinointitemppukaan olla.
Anita Ojala. Sanoin käytti ’paljolti’ viran puolesta. Tuo sana ’paljolti ’ poissulkee sanan ’aina’.
Viranpuolesta-kristillisyys ei sinänsä ole teeskentelemistä. Käykö hallituksemme ja eduskunnan ei uskovat jäsenet, joita lienee enemmistö, valtiopäivien juhlajumalapalveluksissa teeskentelemässä? Eli tuo on virassa toimimista ja esiintymistä.
Se mitä Mannerheimin äiti on asiassa tehnyt ei kuulu asiaan. Äiti kuoli pojan ollessa noin 14 ja poika eli pitkälle miehuuteen kaikkea muuta kuin kristillisesti.
Mannerheim ei ollut ateisti, mutta ei myöskään vain tarkasti ev. lut. uskontunnustukseen aidosti ja uskovana pitäytyvä. Kuten sanottu hän suhtautui jonkin verran vakavasti horoskooppeihin ja numerologiaan ja oli mahdollisesti antroposofisesti tai ruusuristiläisesti orientoitunut.
Seppo, mihin lähteisiin pohjaat ajatuksesi Mannherheimin antroposofisuudesta tai ruusuristiläisyydestä?
Pekka Särkiölle. Siis mahdolisesta antroposofisuudesta tai/ja ruususritiläisyydestä. Kyse on varsin ohuista vihjeistä, eli ruusu-risti Antti Tuurin näytelmä Mannerheim Puolassa ja antropospf ia, Mannerheimin yhteydet Eljas Tuuriin ja Otto Donneriin, tältä antroposofilta Manerheim osti Kirkniemen kartanon. Mannerheimin puheen loppu Luzenin taistelun muistojuhlissa on varsin suoraa ruusuristin julistusta:
”Vuosisadat kiitävät ohi ja katoavat, aika tasoittaa ja se sovittaa, mutta hengen ja työn jättiläiset, jotka kerran ovat ohjanneet kansojen kohtaloita ja epäitsekkäästi itse uhrautuneet korkeiden päämäärien hyväksi loistavat milloinkaan sammumattomien soihtujen lailla yli pimeyden ihmiskunnan pitkällä vaelluksella kohden henkistä kasvua ja täydellistymistä.”
Kiitos Seppo vastauksesta. Mannerheimin aikakaudelle tyypillisen ylevä puhe suurmiesten vaikutuksesta, uhrautumisesta ja henkisestä kasvusta voi olla ymmärrettävissä myös ilman viittausta ruusuristiläisyyteen.
Moni asia voidaan ymmärtää monella tavalla. Tuo Luzenin puheen loppu kajahtaa ’täydellistymineen’ ja ’soihtuineen’ vain lähes kirjaimellisesti samalta kuin Rose-Croissen Faman julistus.
Teosofi ja vapaamuurari Akseli Gallen-Kallelan Suomen armeija upseereiden kauluslaattoihin suunniteleman ja M:n hyväksymän ruusun malli on hyvin sama kuin Rose-Kreuzin käyttämä:
http://www.sacred-texts.com/eso/sta/img/13900.jpg
Seppo, vielä Ruusurististä. Linkittämäsi kuva ruusurististä on samankaltainen kuin Martti Lutherin tunnus, Luther-ruusu, josta ei kuitenkaan pidä ajatella, että hän olisi ollut ruusuristiläinen.
En väitä mitään Mannerheimin uskonnollisuudesta. Hän oli ihminen, joka piti henkilökohtaisimmat asiansa omana tietonaan. Mutta jotain toki kertoo tuo siunauksen pyytäminen.
”Viran puolesta” kirkossakäyminen ei ole teeskentelyä, mutta ”viran puolesta” ei kukaan käy pyytämässä papeilta tai arkkipiispoilta henkilökohtaista siunausta. Se on joko aitoa tai teeskentelyä. Mutta ketä tai mitä varten Mannerheim olisi tällaista teeskennellyt? Joten jos se ei ole tapahtunut ”viran puolesta” eikä ole ollut teeskentelyä – mitä se muuta on kuin aitoa?
Kyllä meidän jokaisen ajatteluun vaikuttavat ne kokemukset, joita lapsena olemme saaneet, esim. uskon asioista.
Se, että Mannerheim oli nuorena ”hulttio”, ei puolestaan kerro mitään hänen aikuisiän uskonvakaumuksestaan. Monikin ”hulttio” on kypsynyt elämän koulussa ja päätynyt syvään hengelliseen vakaumukseen.
Olen kyllä tietoinen Mannerheimin mahdollisista yhteyksistä muihinkin uskonnollisiin suuntauksiin kuin luterilaisuuteen, enkä yritä tässä mitenkään tehdä hänestä luterilaista uskovaista. Hänen persoonansa jää – ja saa jäädäkin – monelta osin salaisuudeksi. – Mutta kun on kiinnostava persoona, keskusteltavaa riittää yhä.
Mannerheimin sodan ajan adjutantti Osvald Rafael Bäckmann (1911-2007) – sittemmin Mannerheim-museon ensimmäinen intendentti – laati 4.6.1987 lyhyen muistion (nyt Kenttäpiispan arkistossa), joka sisältää esimerkkejä hänen uskonnollisuudestaan. Olen julkaissut sen keskeisen sisällön pari vuotta sitten Sotaveteraanilehdessä (22.6.2016) otsikolla Mannerheim ja uskonto – Kenttäpiispa Suomessa 75 vuotta.”
Siinä viitataan Mannerheimin kotitaustaan. Louhisaaren kartanon omistajina Mannerheimit saivat käytännössä valita Askaisten kirkon papin. Kirkossa oli kartanon väellä omat aitiot parvekkeella saarnatuolia vastapäätä. Pappia kutsuttiin kartanoon eri yhteyksissä.
Samaan tapaan Mannerheim kutsui myöhemmin Helsingfors Södra Svenska Församlingenin pappia Johannes Beckiä silloin tällöin kotiinsa Kaivopuistoon. Kun jotkut tiedustelivat syytä tähän, oli Mannerheim Bäckmannin mukaan vastannut: ”Han är ju min präst.” – ”Hänhän on minun pappini.”
En minä Anita Ojala hyvä väittänyt ko siunauksen pyytämistä viran puolesta tehdyksi. Toista,käytin sana ’paljolti’ joka ei siis ole sama kuin aina!
Oman seurakunnan papin kylään kutsumine ei todista mitään. Minäkin olen kutsunut useinkin. Yksinäinen Mannerheim kutsui kylään monien muidenkin ryhmien edustajia heihin kuulumatta.
Olen lukenut paljon Mannerheimin yksityistä kirjeenvaihtoa ja henkilökohtaista uskonpuhetta niissä ei ole juuri lainkaan. Jumalan tai Korkeimman varjelusta niissä ajan tavan mukaan etenkin sodan keskellä silloin tällöin toivotellaan.
Mannerheimin asennoitumisesta kertoo myös tapaus Himmlerin Suomen-vierailun ajalta (1942):
Vankilalähettinä Konnunsuolla toiminut (arkkiatrin veli) Aarne Ylppö oli rukouksessa saanut samoihin aikoihin vahvasti sydämelleen Obadian kirjan jakeet (12-15)
” Älä pilkkaa veljeäsi, Esau,
hänen onnettomuutensa tähden!
Älä ilku Juudaa
sen häviön päivänä!
Älä herjaa sitä
ahdingon aikana!”
Älä tunkeudu sisään kansani porteista
sen onnettomuuden aikana!
Älä muiden joukossa katsele ivallisesti kansani hätää
sen onnettomuuden päivänä!
Älä kajoa sen omaisuuteen
onnettomuuden päivänä!
Älä väijy pakoteitten varsilla,
pakoon pyrkivien turmana!
Älä luovuta Juudasta paenneita
takaa-ajajien käsiin
ahdingon päivänä!”
jne..
ja kehotuksen viedä tämä viesti silloiselle arkkipiispa Kailalle. Ylppö lähti matkaan vasta seuraavana päivänä, ja kerrottuaan viestinsä arkkipiispalle, sai kuulla tämän viettäneen unettoman yön ja miettineen, kuinka osaisi ohjeistaa Mannerheimia, joka oli kysynyt kirkon johtajalta neuvoa vaikeaan moraaliseen dilemmaan..
Vierailijan asiapapereista löytynyt nimilista viittasi nimittäin Suomessa asuviin juutalaisiin, joiden luovuttamista Saksa saattaisi esittää.
Tämä Raamatun paikka tuli suorana vastauksena ja antoi Kailalle oikeat sanat, joilla neuvoa marsalkkaa kieltäytymään Himmlerin mahdollisesta vaatimuksesta suomenjuutalaisten suhteen.
Tapaus kuvaa marskin kunnioittavaa suhdetta kirkkoon, ja yleensä Jumalan Sanaa kohtaan: hän ei halunnut toimia tavalla, jonka ymmärsi tuovan mahdollisesti Jumalan tuomion Suomen ylle.
Nuo sanat tulivat juuri pari päivää sitten muuten kohdalle Raamattua lukiessani, ovat edelleen hyvin ajankohtainen varoitus antisemitismin ja juutalaisvastaisuuden noustessa Euroopassa!
Muistan lukeneeni tämän episodin joskus aikoja sitten, mutta viimeksi siitä kertoi KRS:n Olli Seppänen, joka on tutkinut sota-aikana tapahtuneita Jumalan johdatukseen liittyviä ihmeitä.
Lähes 90-v. isäni tapasi kyseisen evankelista Aarne Ylpön useita kertoja ollessaan nuoruusaikoinaan kesätöissä vankiloissa. 🙂
Kiitos mielenkiintoisesta kertomuksesta. Viime syksynä oli Hesarissa kirjoitus Himmlerin Suomen-vierailusta, jonka yhtenä tarkoituksena oli pyyntö juutalaisten luovuttamisesta Saksaan. Himmler oli vieraana sotaväen ylilääkäri Suolahden mökillä Tyrvännön Petäyksessä Hämeenlinnan lähellä. Tämän matkan yhteydessä Himmler osoitti k.o. pyynnön pääministeri Rangelille, joka torjui päättäväisesti juutalaisten luovutuksen.