Eläkkeelle jääneen perheneuvoja Saara Kinnusen (Kotimaa 12.10.) kolumni jätti minut Kalevi Virtasen (mielipidekirjoitus, Kotimaa 19.10.) tavoin pohtimaan ihmis- ja perhekäsitystämme. Kinnusella oli vahva näkemys siitä, miten päiväkodissa pitäisi puhua sukupuolen moninaisuudesta tai sukupuolivähemmistöistä. Hän ei haluaisi lapsia hämmennettävän esimerkiksi kahden äidin perheen tai monen sukupuolen ”ideologialla”.
Mutta ajattelepa omalle kohdallesi. Entä jos kasvatuskeskustelua käyvän vanhemman oma lapsi olisikin poika, joka haluaa pukeutua tytöksi tai päinvastoin? Entä jos tämä sama lapsi nuorena kokisi oman syntymässä määritellyn sukupuolensa niin sanotusti vääräksi? Entä jos pieni tyttö kokeekin teininä tai nuorena ihastuvansa toisiin tyttöihin eikä poikiin? Entä jos lapsesi paras kaveri asuisi kahden äidin perheessä?
Sukupuolen moninaisuudessa kyse on Luojan luomien ihmisten tosi elämästä. Pieni osa lapsista ei ole varmoja omasta sukupuolestaan tai he ailahtelevat sukupuolten välillä. Eikä tällä välttämättä ole mitään tekemistä heidän aikuisiän seksuaalisen suuntautumisensa kanssa. Pieni osa lapsista elää perheissä, joissa heillä on kaksi äitiä tai kaksi isää. Näistä asioista pitää voida kristillisessäkin kodissa puhua.
Vanhemmille lapsensa sukupuolisen erilaisuuden hyväksyminen ei aina ole ollenkaan helppoa. Koulussa seksuaalivähemmistöihin kuuluvia nuoria kiusataan paljon useammin kuin muita nuoria.
Omien huolten ja ilojen jakaminen omien vanhempien kanssa sekä kannustava kodin ilmapiiri on lasten ja nuorten mielenterveyden perusta. Kouluterveyskyselyn perusteella kuitenkin tiedämme, että samaan tai molempiin sukupuoliin ihastuneilla nuorilla on kolme kertaa useammin keskusteluvaikeuksia vanhempiensa kanssa kuin muilla nuorilla.
Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten mielenterveysongelmien taustalla on usein juuri syrjintää, ulkopuolelle jäämistä sekä vaikeutta olla oma itsensä.
Tästä syystä on hyödyllistä, että varhaiskasvatuksen ja opetuksen sekä hoitoalan ammattilaisilla on sukupuolen moninaisuudesta asiallista tietoa sekä välineitä tukea lapsia, nuoria sekä heidän vanhempiaan asiassa, joka voi olla monelle vieras. Vanhemmilla on ilman muuta ensisijainen kasvatusvastuu, mutta heillä on myös oikeus saada tukea omaan tehtäväänsä silloin, kun elämän moninaisuus heitä hämmentää.
Kirjoittaja on kirkolliskokouksen jäsen ja Väestöliiton puheenjohtaja.
Erittäin viisas kirjoitus. Kiitokset siitä.
Kun olin 14-vuotias ja rakastuin toiseen poikaan, joka tunsi samanlaisia tunteita minua kohtaan, jouduimme hakemaan selvitystä asiaan Oulun kaupuginkirjaston hyllyistä, lääkärinkirjoista ja vastaavista. Opimme nimeämään, mistä on kysymys. Muuta apua kirjoista ei ollut, vaan enemmänkin vahinkoa. Jälkeenpäin olen useasti pohtinut sitä, kuinka pystyimme ohittamaan, ulkoistamaan itsestämme, sen kaikenlaisen leimaamisen ja pelottelun, jota kirjojen sivuilla tarjoittiin asiallisena tietona. Emme masentuneet ja säilyimme järjissämme.
Hentilä: ”Emme masentuneet ja säilyimme järjissämme.”
Nykyään taitaa olla jo helpompaa tulla kaapista, jos kaappiin pitää enää edes sulkeutua. Valistus on seksuaalisen poikkeavuuden synnyn ja hyväksymisen suhteen kulkenut jo aimo harppauksin eteenpäin noista ajoista, joista puhut. Ja se on pelkästään positiivinen asia.
Se, joka puhuu ”seksuaalisista poikkeavuuksista”, tarvitsee pikapikaa lisää valistusta.
Revin vaatteeni, ripottelen tuhkaa päälleni ja vaivun maanrakoon ylipääsemättömän häpeän ja noloudentunteen murtamana vanhana miehenä.
”Seksuaalisen poikkeavuuden” sijaan oli tietystikin vilpitön tarkoitukseni käyttää ilmaisua ”seksuaalinen vähemmistö”.
No, nämä termit ovat meille kaikille joskus vaikeita ja olen itsekin aika usein miettinyt että mitähän nyt pitäisi käyttää !.
-suuret Kiitokset Maria Kaisa Aulalle hienosta blokista ja Jorma Hentilälle oman elämän kokemuksen jakamisesta !