Heräsin pääsiäisaamuna aikaisin ja hiivin alakertaan, etten olisi herättänyt perhettäni. Istuin ja luin lehteä, kun puhelin soi. Tuntematon numero. Soittaja esittäytyi Mark Countzyksi. Muistin kyllä Counzien, mutta aluksi sekoitin hänet erääseen toiseen, jolla oli samantapainen nimi. Connor tai Connelly.
Mark oli koulukaverini junior high schoolista yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Asuimme silloin Rivers-nimisessä pikkukaupungissa Minnesotan sisämaassa. Myöhemmin olin muuttanut Duluthiin Lake Superiorin rannalle. Koulukaverit olivat jääneet kertaheitolla. Muistelemalla sain kuitenkin mieleeni vanhan jengin kasvot. Ajalta, jolloin äänenmurros alkoi, mutta viiksetkään eivät vielä kasvaneet.
Mark sanoi aikoneensa tappaa minut. Se olikin verraton alku puhelulle vuosikymmenten takaa. Vakavoiduin, koska kuulin äänestä, ettei Mark vitsaillut. Hän kysyi, muistanko pahoinpidelleeni häntä. Vastasin, etten muista. Sotkeennuin sanoissani ja aloin puhua kaiken kukkuraksi aivan eri pojasta. mutta Mark palautti minut nopeasti kartalle.
- Sinä löit minua palleaan Farmers’ Bankin seinää vasten pakkasella. Poikia oli ympärillämme, ainakin Vern ja Axel. Minulta meni hetkeksi taju.
Muistinko tapausta? En ole varma. Sain mieleeni muistikuvia jostain tuollaisesta, mutta ne saattoivat tulla sinne nyt jälkikäteen syötettyinä. Valemuistoja. Sen muistan, ettei Mark ollut mikään viholliseni, enkä muista hänen ylittäneen koskaan ärsytyskynnystä. Se oli mahdollista, että poikaporukassa oli leikki riistäytynyt käsistä, ehkä hain kaverien hyväksyntää esittämällä nyrkkisankaria, mikä en todellakaan ollut.
- Mark, minä olen pahoillani, vaikka en muistakaan tapausta. Minun on vaikea uskoa tuota itsestäni.
Counzie-boy kertoi jotain elämästään. Perheestään, nykyisestä asuinpaikastaan ja ammatistaan. Hän sanoi käyneensä salilla, ettei jäisi toiseksi, jos kohtaisi vielä minut. Sanoin, ettei minun kohtaamiseeni tarvita treenaamista. En kohottaisi kättäni häntä vastaan. Mutten kyllä ehdottanut tapaamistakaan. Mietin kiivaasti, pitikö minun olla huolissani.
Mark ei antanut minulle anteeksi. Pyysin silti.
Puhelun jälkeen mietin kovasti omaa käsitystä itsestäni. Minä olin pitänyt aina itseäni puhtoisena poikana. Väkivallattomana, vaikka joskus vähän vallattomana. Jos hakkasin luokkakaveriani pankin huurteista seinää vasten, olinko nauttinut siitä? Raivonnut? Olinko minä nyrkkisankari? Koulukiusaaja? Minä, joka olin kampanjoinut koulukiusaamista vastaan ja pyrkinyt puolustamaan heikkoja. Ehkä se olikin vain kiiltokuva, parempi puoli minusta. Totuus, mutta ei koko totuus.
Sitten muistin Maryn. Riversissä asui tyttö nimeltä Mary Hill. Hän oli hento ja hauras. Taisi olla luokan lyhyin tyttö, mutta monin tavoin lahjakas. Maryn kanssa mokasin kerran ikimuistoisesti. Olimme luistinradalla illan viimeiset. Koulun kentän reunalla oli yksi lämmitetty pukukoppi. Siellä vaihdettiin nahkaiset 70-luvun talvikengät luistimiin. Minua hämmensi, että jouduin tytön kanssa sinne kahden. Tein jotain pahaa, mutten muista mitä. Muistan vain, että Mary lähti kotiinsa itkien. Itkien minun takiani. Sanoin varmaan pahasti, haukuin tai ehkä jopa huusin.
Siitä olen varma, etten lyönyt tai edes koskettanut. Jo samaan pukukoppiin joutuminen oli liikaa. Ehkä olin ihastunut, vaikka Mary ei kuulunut niihin pimuihin, jotka saivat poikien huomion puoleensa. Mutta tunteiden tunnistaminen ei ollut tuossa 13 korvilla helppoa. Liekö se sitä nykyäänkään.
Minä halusin juosta Maryn perään ja pyytää anteeksi. Hävetti niin paljon. Ehkä minä jotain huusinkin perään, muttei siitä apua ollut.
Hävettävää muistoa en koskaan unohtanut. Aikuisena halusin kirjoittaa Marylle ja kertoa, että olen koko elämäni ajan kantanut huonoa omaatuntoa siitä talvi-illasta. Tekoni ei varmaan ollut mikään synkkä salaisuus, mutta minua hävetti, että laitoin tytön itkemään. Tytön, joka ei tehnyt mitään pahaa, oli vain pieni ja söpö. Etsin häntä googlen kautta ja pääsin selville, että hänestä oli tullut maisema-arkkitehti St Paulin kaupunkiin. Mutta jäljet eivät johtaneet pitemmälle.
Kuten niin monet ikäiseni, minäkin kuulun facebookiin. Se on suuri nostalgiahorisontti. Minulla on monta kaveria Riversistä. Jotkut asuvat edelleen siellä, mutta monet ovat muuttaneet Minneapolisiin tai Pohjois-Dakotan Fargoon. Eräs ystävistäni on Katie, eli Catharine Lawn. Kerroin yksityisviestillä nuoruuden mokastani Maryn kanssa ja toivoin saavani häneen yhteyden, jotta voisin pyytää anteeksi.
Katie kertoi, että olin myöhässä. Anteeksipyyntöni ei tavoita enää Marya, joka menehtyi nuorena naisena.
Minusta tuntui, että olen menettänyt liian monta mahdollisuutta juuri tuon takia. Lena-pikkuserkun olisin halunnut hyvästellä, mutta myöhästyin viikolla, kun hän kuoli syöpäosastolla St John Memorial Hospitalissa. Facebookiin liittyi myös murheeni Jock Fortressin poismenosta. Jockin kanssa olimme ystäviä ylemmällä kouluasteella, senior high schoolissa. Sen jälkeen Jock sairastui ja hänen elämänsä meni alamäkeä. Minua harmitti, kun suuntauduin opiskeluvuosinani ja nuorena perheenisänä vain oman elämäni asioihin ja yhteydenpito vanhoihin kavereihin jäi. Minä muutin Minneapolisiin, Jock jäi Duluthiin. Nykyään asun siellä itsekin. Minneapolikseen ei jäänyt kuin kourallinen muistoja ja se oravanpyörä, josta hyppäsin pois.
Kerran kysyin duluthilaiselta ekonomi-ystävältäni Owen Soililta, mitä Jockille kuului. Owen vastasi, että Jock oli ollut heikossa hapessa ja päätynyt lopulta manan majoille. Ahdisti. Ikävä kaveria ja syyllisyys siitä, kun en pitänyt ajoissa yhteyttä.
Siksi hämmästykseni oli melkoinen, kun eräänä iltana facebookin viestilaatikkoon ilmestyi Jock Fortressin nimi ja kuva.
- Mitä kuuluu, hän kysyi.
- Minä olen luullut, että sinä olet kuollut, vastasin.
- Ennenaikaista ja liioiteltua.
Myöhemmin kävin tapaamassa Jockia. Hän oli pelastanut elämänsä liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, johon en itse kokenut vähäisintäkään vetoa, mutta ei minun tarvinnutkaan. Riitti, kun Jock pärjäili. Ja oli elossa.
Elämä taitaa olla nykyään pelkkää facebookia, mutta vielä yksi kaveri toi mieleeni hämmentäviä muistoja lapsuudesta. Ariel Stevenson oli koulukiusattu. Hän ei ollut erityisesti minun uhrini, mutta olin siellä minäkin yhtenä muiden joukossa. Vern Banks, Axel Harden, Paul Thunder. Siinä meitä alakoulun koviksia. Aina Arielin kimpussa. Moksimassa, tönimässä, vitsailemassa ja eristämässä. Ariel vietti välitunnit lumihangessa; aina viisi tai kuusi kaveria päällä mölisemässä. Miten hän kesti sen kaiken? Miten me olimme niin sokeita?
Arielissa oli jotain outoa lujuutta. Vaikka kiusasimme, emme saaneet häntä murtumaan. Hän putosi aina jaloilleen ja jossain vaiheessa kiusaaminen kai loppuikin. Minä en ollut enää näkemässä sitä, koska kuten mainitsin, muutin perheeni kanssa sinne Duluthiin. Ariel päätyi liikealalle ja muutti Fargo-Moorheadiin Red River-joen rannalle.
Vaikka Mark ei antanut anteeksi, eikä pahoitteluni enää tavoittanut Marya, halusin pyytää edes Arielilta anteeksi. Hän oli tullut kaverikseni facebookissa, ja lähetin hänelle siellä viestin. Kirjoitin sen yöllä, nuorten leirillä hiljaisuuden aikana. Kerroin, että häpeän koulukiusaamistani ja pyydän anteeksi kaikkea pahaa, mitä hänelle teimme.
Ariel vastasi muutamassa minuutissa. Näin hänenkin olevan valveilla. Hän kertoi, että kaikkea on tapahtunut niiden vuosien jälkeen. Niin hän ajatteli minullekin käyneen, eikä hänen muistinsa mukaan minunkaan lapsuuteni helppo ollut. Mutta se, mikä ei tapa, vahvistaa.
- Nämäkin synnit ovat anteeksi, Tim. Veriruskeat. Olen lukenut sinun päivityksiäsi.
Silloin ajattelin Arielia, Markia, Marya, Katiea ja kulmakunnan koviksia. En ihan kuivin silmin taaskaan. Pakkasia ja lumisateita 1970-luvun alun Minnesotassa. Ja päätin soittaa aamulla Jockille, että tulisi kahville, puhutaan tulevaisuudesta.
Tim ”Looney” Diver, Duluth MN.
Se on jännä, että kun löytyy enemmän tai vähemmän epäperäisiä lähteitä jotka ovat Turtiaisenkin mielestä uskon kuville myönteisiä ne ovat ihan valiideja mutta ne joista ei pidetä ovatkin mielikuvitusta…
Toki tuo Josefuksen Jeesus.kuva vastaa enemmän tuolloisen juutalaisen miehen habitusta ja gestusta kuin esim. kristinuskon kaupalliset kiiltokuvajeesukset.
Varmaan silloin S. Josephus – itsekin juutalainen mies – oli katsonut itseään peilistä, jos ei ollut itse Jeesusta nähnyt..?
Josefus Flavius Allias Arrius Capurnius Piso ehkä nähnyt Jeesuksen siinä mielessä,että hän on voinut olla Jeesus-narraation yksi kirjallinen ’isä” . Seuraava kannatta lukea huolellisesti ja ajatuksen kanssa eikä hylätä sitä heti ylimielisesti lonkalta:
http://www.bibliotecapleyades.net/sociopolitica/esp_sociopol_piso07.htm
Puunkaatamat on arvovapaa yhteisö minkä parissa voidaan keskustellakin.
Rheinin hauesta ja oluesta emme tykkää varmastikaan kuin Luther mutta joskus voi yllättää.
Puunkaatamat tykkäävät perinteisistä arvoista ja voista.
Siksi ei ole huonoa ollenkaan muistella asioita uskosta ja vaimosta. Joten;;..Mistä ovat lähtöisin hyveemme, moraalikäsityksemme, aistimme estetiikkaan ja ihanteisiin.
Ne ovat Jumalan lahjoja, joiden kehittymiseen vaikuttaa saamamme henkinen ravinto, ympäristö ja ohjaus.
Kasvatuksen tulisi olla sellainen, että Ihminen oppii huomaamaan omat irrationaaliset pyrkimyksensä ja intuitionsa todellisiksi Samalla Ihminen oppii yrityksen ja ponnistuksen merkityksen henkisten arvojen eteenpäin viemisessä ja uuden ymmärryksen syntymisessä. On hyvä huomata, että henkisellä ponnistuksella on arvonsa sen syystä riippumatta. Edellisen kautta opimme tuntemaan omantuntomme mahdollisuudet luoda itsellemme ja toisille parempaa tulevaisuutta. Tämän pitäisi myös kirkkomme ymmärtää, sanoohan ja uskoohan kirkko suorittavansa Jumalallista tehtävää.
Miten kastetut vanhemmat saavat perisynnin vaivaaman lapsen, kun kirkkoisät vakuuttavat kasteen vapauttavan kertakaikkisesti perisynnistä.
Jos alkiolla ei ole henkeä ja sielua vakiovarusteenaan, missä perisynnin aineellinen tai aineeton substanssi oleilee sen ajan kun sikiö elollistuu äitinsä kohdussa. Kasteessahan kirkko poistaa perisynnin vaikutukset sitten aineettomalla hengellisellä substanssilla.
Tietoahan tarvittaisiin, kun terveydenhoitohenkilöstö kysyy kirkolla hengellistä neuvoa omantuntonsa takia. Mikä on kirkon mielipide abortoitujen sikiöiden kasteen tarpeeseen. Eikö kirkon rivijäsenellä ole oikeutta tietää. Kirkon oppi perisynnin vaikutuksista sanoo, että Ihminen ei kykene mihinkään hyvään. Samalla kirkko ei usko Ihmisen henkiseen kehittymiseen moraalisella tasolla. Melkoista Jumalan lahjojen aliarviointia. Hävetkää. Samalla tavalla toimii intellektuellien kuningas, Lucifer.
On hämmästyttävää, että kirkko uskoessaan kaitselmukseen ja palvontamenoihin muistuttaa yllättävän paljon ateistia, joka uskoo sosiaaliseen integraatioon ja sattumaan. On kertakaikkisen noloa, että kirkon rivijäsenet tietävät ja ymmärtävät uskontomme sisällöstä niin vähän. Kirkon viesti on julistamisessa. Samalla kirkko puhuu Ihmisen sielusta, mutta ei viitsi antaa jäsenilleen edes sielun hoito-opetusta.
Kaiken huippu on se, että kirkko ensin mitätöi opetuksessaan Ihmisen Jumalalta saadut lahjat ja opettaa niin, että uskon kautta oikein ymmärrettynä Ihmisen teot ovat sitten Jumalan tekoja Ihmisessä, sitten kaikesta luovuttuamme Meitä opetetaan pala palalta rukoilemaan samoja asioita Jumalalta takaisin, mistä äsken oli luovuttu, ja sitten antamatta sielun hoito-opetusta kirkko viimeisenä palveluksenaan haluaa lähettää hoitamattoman sielumme takaisin Hänelle, joka Meille elämän lahjan kaikkine muine lahjoineen antoi. Kuuluisiko edellisen pohtiminen uskonnonfilosofian alaan. Kiinnostaako ketään, edes..