Marraskuu taitaa olla vuoden pimeintä aikaa. Kuukauden nimi marras tarkoittaa kuollutta. Tämä aika tuo monille ikävän tunteen, mutta toisista se tuntuu taas armolliselta ja hyvältä.
Marraskuun pimeydestä nousee ajatuksiin mielen pimeys, joka ei katso vuodenaikaa. Monille se voi koittaa kevään valon ollessa kirkkaimmillaan. Monet kanssaihmisemme potevat masennusta ja erilaiset mielenterveyden ongelmat ovat huolestuttavalla tavalla lisääntyneet myös lasten ja nuorten parissa.
Itse koin asian hieman vajaa parikymmentä vuotta sitten, kun sairastuin burnoutiin, työuupumukseen ja siihen liittyvään masennukseen. Olin aina sitä ennen tekevä ja pärjäävä enkä voinut edes ajatella tuollaisen kohtaavan minua. Aloin ensin sairastella fyysisesti ja oireilla kummallisten oireiden myötä. Kävin usein lääkärissä, kunnes eräs lääkäri ymmärsi, mistä asiassa on kysymys.
Uupumukseen ja masennukseen sairastuminen tuntui karulta ja jopa hävettävältä tai nololta – kuten se monista tuntuu. Tuntui pahalta, etten pystynyt tekemään työtä, jossa koin aikaisemmin pärjääväni hyvin. Jossakin vaiheessa pelkäsin sitä, että toivunko enää ennalleen, kun tiesin joidenkin tuntemieni ihmisten sairastuneen pysyvästi. Sain onneksi tukea ja yhden kollegan vinkkaamana hain ja pääsin Kelan työkykyä kohentavalle kuntoutuskurssille. Olen vieläkin tuosta toipumista auttaneesta reilun vuoden aikana olleesta kolmen kurssiviikon kokonaisuudesta kiitollinen. Pari kertaa tuonkin jälkeen lievempi masentuminen on koetellut, mutta olen aina tunnistanut ne ja selvinnyt melko helposti noiden yli.
Mielenterveyden ongelmat ovat valitettavasti edelleen hieman tabu-asioita yhteiskunnassamme. Onneksi ymmärrys ja avoimuus niiden osalta on lisääntynyt. Vaikea ja samalla tärkeä yhteiskunnallinen kysymys on se, miten voisimme toimia enemmän ennalta ehkäisevästi ja miten ihmiset voisivat saada apua riittävän ajoissa. Nuo molemmat olisivat hyvin tärkeitä lasten ja nuorten kohdalla, mutta myös aikuisten kohdalla.
Lasten ja nuorten kohdalla yhtenä syynä henkisiin ongelmiin on mainittu liiallinen digimaailmassa oleminen älypuhelinten ja -laitteiden kautta. Siinä lienee perää. Pelkästään jo sosiaalisen toiminnan, liikkumisen ja leikkimisen puuttuminen eivät ole lasten kasvulle ja kehitykselle hyväksi. Toisena syynä, hieman edelliseen liittyen, on mainittu maailman epävarmuus ja siihen liittyvä turvattomuus. Monet nuoret potevatkin ilmasto- tai ympäristöahdistusta ja lapset voivat uutisten myötä pelätä sotaa.
Hyvä työelämä ehkäisee aikuisiällä mielenterveyden ongelmia, mutta kaikilla ei ole työtä. Nuorten aikuisten työelämään pääseminen tuntuu siirtyvän pitemmälle ja ongelmia pääsee syntymään siinä vaiheessa. Miten tähän voisi puuttua, jotta ongelmien syntyä voisi ehkäistä?
Luonto on hyvä lääke moneen asiaan, niin myös tähän. Ihmisiä pitää kannustaa liikkumaan yleensä ja myös luonnossa. Kannustava ja lähimmäisiä tukeva ilmapiiri, erilaisuutta kunnioittava ilmapiiri voi myös olla ehkäisemässä ongelmien syntymistä. Yhteiskunnan tulee myös turvata mielenterveyden palvelut lapsille, nuorille ja aikuisille. Ne eivät ole aina riittäviä ja tiukan talouslinjan myötä palvelut uhkaavat heiketä. Niin ei saisi kuitenkaan käydä.
Marraskuulta pari-kolme kuukautta eteenpäin valo alkaa lisääntyä. Valon koittamiseen pitää luottaa myös mielen pimeyden tullessa – vaikka kaikki eivät paranekaan. Mielenterveysongelmista kärsivistä ei saa tulla yhteiskuntamme hylkiöitä! (Itä-Savo-lehden kolumni 2.11.2024)
Toivo Loikkanen
Toivo
Kiitos erittäin hyvästä blogistasi
Nostat esille erittäin tärkeän asian
On hyvä että näistä puhutaan
Kiitos
Kiitos, Matias, positiivisesta palautteestasi! Olen itsekin sitä mieltä, että tämä aihe pitäisi olla enemmän esillä kirkon ja yhteiskunnan keskusteluissa ja päätöksenteossa.
Uupumuksen ja masennuksen yksi oire on, ettei itse ainakaan ensimmäisellä kerralla ymmärrä, mistä on kyse. Kaikki on vain raskasta, mukavatkin asiat tuntuvat ikäviltä velvollisuuksilta. Omalle kohdalleni sattui aikanaan hyvä työterveyslääkäri.
Toivo, kiitos kirjoituksesta!
Juuri näin. Minullakin oli myöhemmin hyvä työterveyslääkäri, ei vielä tuolloin.
Kiitos tästä blogistasi, Toivo L! Itse olen mielissäni tästä ajankohdasta, erityisesti silloin, kun ei ole räntää, loskaa ja sadetta. Pimeässä ja normaaliajassa on hyvä nukkua.
Loppuun palaminen on vapautus. Tähän kysymykseen katson olevani keskivertoa paremmin perehtynyt. Ei ole kysymyksessä todellinen ”loppuunpalaminen”. Tarkoitan, että sillä tarkoitettaisiin tilaa, jossa ei mitään ole tehtävissä tilanteen korjaamiseksi, vaan tieto, että psykologia määrittelee itselleen potilaita. Oireet ovat kaikkien tiedossa ja niistä voi ikäänkuin valita itselleen ”sopivimman”.
Nyt en, Reijo, oikein ymmärtänyt. Tarkoitatko, että ihmiset ottavat itselleen diagnooseja, turhaan?
Toivo,
Voi vaikuttaa liikaa sanotulta, tuo arvio itsestäni, mitä loppuunpalanemisen perehtymiseeni tulee. Selitän vähän arviointia itsestäni.
Olen elänyt täyspäiväistä uskonelämää niin kauan kuin muistan. Isäni toimi koko ikänsä seurakunnan vanhimmistossa ja oli monen monen täyspäiväisen saarnaajan rinnallakulkija, sekä aina tavoitettavissa sielunhoitajana niin seurakunnassaan kuin perheessämme. Hän teki kaiken kokosydämisesti, oli kysymys vankilassa uskoontulleista, homouden kanssa taistelevista tai esimerkillisistä ihmisistä, jotka etsivät pelastusta. Tämänkin esimerkin kautta olen tullut vakuuttuneeksi, että ihmisen täydellinen elämä on päivittäisessä työtoveruudessa Jumalan kanssa, missä suhteessa olemme Jumalan rakennus ja viljelysmaa, vt.1.Kor.3:
9 Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.
Tässä suhteessa ei Jumala ylikuormita ketään eikä halua kenenkään turhautua tehtävän vuoksi.
Vertaan Italian ja Suomen helluntaiseurakuntien saarnaajia, koska näiden maiden paikallisseurakunnissa olen suurimman osan aikaa toiminut vanhimmiston jäsenen ominaisuudessa. Suomessa oli seurakunnissa kokoaikaiset työntekijät, saarnaajat ja Italialaisissa seurakunnissa valtaosa paimenista, 80%, oli maallisessa työssä.
Suomessa alettiin puhua saarnaajien ensimmäisistä loppuunpalamisista 80-luvulla tai minua lähellä olevia oli kaksi tapausta. Sen jälkeen ilmiö, loppuunpalaminen, on ollut eräänlainen sääntö ja psykologit, uskovaiset ja uskomattomat, ovat olleet niiden tapausten hoitajia. Eli asia on ikäänkuin hallinnassa. Palkat, työajat ja työolosuhteet ollaan saatu tarkasti määriteltyä. – Tulos on kuitenkin huonontunut, jos niin voi sanoa.
Italiassa saarnaajat pitävät saarrnoja 2-5 kertaa viikossa ja sielunhoitotyö alle 100 jäsenen seurakunnissa on koko ajan meneillään ilman sessioita. Isommissa seurakunnissa asiat järjestäytyvät ja jakautuvat monen vanhimman kesken.
Olen viimeisten kahden vuoden aikana keskustellut Italian kokonaistilanteesta, koskien ADI veljesyhteyttä, johon kuuluu 1200 paikallisseurakuntaa. Emme päässeet vielä käsittelemään loppuunpalamisilmiötä, koska muutamat tiedossani olevat tapaukset eivät edusta rasituksen aiheuttamia työntekijöitä.
Jumala on luvannut ohjata jokaisen uskovan, ei ainostaan pastorin, oikeaan ja varustaa ennenkaikkea tarvittavalla Voimalla, jossa voimassa kyvyt kasvavat ja Evankeliumin julistus ilahdutta julistjan ja sen kuulijat, Jes. 52:
7 Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ”Sinun Jumalasi on kuningas!”
Mitä pimeämtää on, sitä selkeämmin valo erottuu pimeydestä ja pimeyden keskellä.
Adventtiaika alkaa lähentyä.
Nyt, kun Lähi-Idässä rähinöidään, tulee miettineeksi sitä, mistä todellinen rauha ja (ei ainoastaan ase)lepo voisi kummuta.
Johanneksen Evankeliumin alkua voi tältä kannaltakin tarkastella.
”Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes.
Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen.
Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.
Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen,
oli tulossa maailmaan.
Maailmassa hän oli,
ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä,
mutta se ei tuntenut häntä.
Hän tuli omaan maailmaansa,
mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,
hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,
kaikille, jotka uskovat häneen.
He eivät ole syntyneet verestä,
eivät ruumiin halusta,
eivät miehen tahdosta,
vaan Jumalasta.
Sana tuli lihaksi
ja asui meidän keskellämme.
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.
Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”
(Rk 92)
Kalevi Lehtisen kirjasta löysin sen että kiitollinen ja rakastunut ihminen tuskin voi olla masentunut. Hengen hedelmän ominaisuuksien luettelossa nämä ovat kaksi ensimmäistä. Ilo on jäänyt kirkollisessa keskustelussa rakkauden varjoon. Hyvin vähän kuulee opetusta siitä miten ilo voi täyttää jokaisen ja joka hetki. Aivan olosuhteista riippumatta. Ilo kumpuaa siitä todellisuudesta että Jumalan rakkaus kohdistuu meihin käsittämättömän syvänä laajana ja korkeana. Olemme Jumalan rakkauden ympäröimiä ja sen keskuksessa. Omistaessamme sydämessämme Jeesuksen armotyön ja hänen vanhurskautensa ja pyhyytensä.
Tästä lahjasta saamme olla valtavan kiitollisia joka hetki.
Pekka, totta on, että kiitollisuus ja vahva ihmissuhteen tunne voivat ehkäistä masentumista. Samoin usko ja hengellinen elämä. Toisaalta kumpikaan asiakokonaisuus eivät ole automaatti, joka estää mielenterveyden ongelmia kuten esim. masentumista. Edelleen on niin, että muutamat historian hengelliset vaikuttajat ovat myös kamppailleet sielun vaivojen ja synkkien mietteiden kanssa. Itse olen kiitollinen, että olen saanut olla näinkin terve, vaikka vahvan burnoutin sairastaminen jättääkin jonkinlaisen jäljen ja joillekin alttiuden potea masennusta uudelleen.
Olet, Toivo oikeassa siinä, että masennuksen ”vastalääkettä (tai ”rokotusta”) ovat mainitsemasi asiat. Korona-aika ja siihen liittyvä sulkutoimet olivat monelle todella vaikeita. Uskoakseni yksi masennuksen taustavaikuttajia lienee jatkuva keskittyminen ”suoritusten” ja näkyvän (tai liian vähän näkyvästi ilmenevän) tuloksellisuuden tavoitteluu. On kai tulkittu joidenkin Raamatun ”suurten” henkilöidenkin vaiheissa ilmenneen merkkejä masentumisesta tai loppuunpalamisesta – diangoosin epätieteellisyys toki muistaen. Muistaakseni 1980-luvun lopussa meillä oli useammassakin piirissä ns. voitokkaan kristillisyyden opetusta. Ja myöhemmin alkoi ”ylistysbuumi”, joka toki sai aikaan ihan hyvienkin asioden esilletuomista; mutta itsestäni tuntui, että jotain alkuperäistä oli alkanut ikäänkuin kadota.
Suomessa on useampikin hengellistä työtä tekevä/tehnyt kertonut burn-outistaan. Ennen niistä – puhumattakaan mielenterveyden haasteista – ei uskallettu puhua. Ei kai varsinkaan ”Jumalan valtakunnan työssä”. Ei Jumala varmaankaan halua ketään turhauttaa, mutta moni on kertonut unohtaneensa oman itsensä hoitamisen ja ”menneensä täysillä” siinä, minkä on kutsumuksekseen kokenut; kunnes on alkanut ”tökkiä”. On käynyt vähän kuin Jesajalle epätoivon iskiessä: ”Mutta Herran enkeli tuli uudelleen, kosketti häntä ja sanoi: »Nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi.»” (1 Kun 19:7). Oppia ikä kaikki.
Lohduttavaa kuulla, Toivo, että se on kohdallasi takananapäin.
Onneksi nykyään voi käsittääkseni helpommin noistakin asioista puhua, ja sikäli myös varoittaa tai tukea muita jo ennakkoon. Miksi jokut masentuvat, toiset eivät, ei selittyne vain ja ainoastaan yhdellä ”helpolla” selityksellä. Ihminen on kokonaisuus, ja me olemme kovin erilaisia kokonaisuuksia. Toisaalta, eikö itse ”Elämän Opus” antanut yummärtää, että ”Monen ahdistuksen kautta…”, ja vanha (hyvä) laulukin muistuttaa: ”Kautta kärsimysten voittoon…”.
Lopulta Valo voittaa pimeyden, vaikka taistelu jatkuukin, edelleen.
Kiitos, Jukka, viisaasta kommentistasi! Ajattelemme näistä asioista hyvin pitkälle samalla tavalla.
Toivo. Ajankohtainen blogi. Kiitos!
Psalmissa (80:6) kirjoitetaan; ”Olet antanut syödäksemme kyynelleipää, juottanut meille maljoittain kyyneleitä….” (Ps38:11) ilmaisee saman näin; ”Sydämeni värisee, voimani hupenevat, silmieni valo sammuu.” Ruutin kirjassa (1:21) Noomi murheissaan toteaa; ”Miksi te kutsuisitte minua Noomiksi, kun Herra itse on kääntynyt minua vastaan ja Kaikkivaltias on antanut osakseni onnettomuuden.” Lieneekö edellisissä kohdissa ilmaistuna myös Jumalan mielisuosio, että Hän määrää ja sallii häneen uskoville sellaisen murheen, ohjaa sitä mutta kääntää lopulta sen heidän parhaaksensa. Murheen iloksi.
Kuten Christian Scriver (1629-1693) lukuisten omaisten menetyksen ja kaikenlaisten koettelemuksien keskeltä kirjassaan Sielun-Aarre kirjoittaa mm;
”Sillä koska taivaallinen Isä usein näkee hyväksi, että häneen uskovan murheen täytyy kestää muutamia hetkiä, päiviä tahi viikkoja, ja vaikka se toisinaan lievenee ja vähenee, kuitenkin pian tulee takaisin, niin tulee heidän tyytyä sellaiseen Jumalan pyhään neuvoon ja tahtoon siinä varmassa luottamuksessa, että kaikki on kääntyvä heille parhaaksi, ja että pitkällinen murhe on viimein tuottava heille sitä suuremman ilon.”
Eikö myös meidän osamme ole välillä tuo ”kyynelten leipä”? Ken voi siltä välttyä tavalla tai toisella?
Kosti, kiitos viisaista ajatuksistasi ja hyvistä Raamatun lainauksistasi!
Miten surullinen marraskuu olisikaan, jollei meillä olisi tietoa keväästä! Valitut Palat
Johan nyt. Kirjauduin sisään ja kirjoitin kommentin. Lähetys epäonnistui ja minua pyydettiin kirjautumaan uudelleen.
Samalla kommenttini katosi.
Mikä tässä nyt oli syynä ?
Tämä sivusto heittää usein ulos, vaikka kone olisi päällä. Välillä taas ei heitä. Kummallista.
Kiitos Toivo. Kiitos myös siitä että kehotit aiemmin keskustelemaan jonkun papin kanssa siitä suunnitelmasta ja sen olemassaolosta. Homma on hoidettu ja elän toivossa että löydän sen vielä.
Hienoa!
Olen havainnut että hyvin harva keskittyy elämässään rukousyhteyden jatkuvaan kehittämiseen. Itselle tuo asia on tullut koko elämää mullistavaksi haasteeksi.. Herramme sanoi että ilman Häntä me ei saada mitään aikaan. Joten luulisi että käyttäisimme rukoukseen paljon ajastamme. Voisimme rukouksella täyttämään kaiken mahdollisen ajan.
Silloin Jumalan rakkaus pääsisi vuotamaan meidän elämäämme ja ilo rakastettuna olemisesta täyttäisi mielemme ilolla.
Miksi kristityt silti niin vähän käyttävät tätä valtavan hienoa mahdollisuutta? Tietenkin siksi että on niin vaikeaa vetää Jumala taivaasta alas. Haluamme hoitaa asiat itse ja omalla tavalla. Eihän meillä ole aikaa ja en osaa keskittyä siihen. Syitä on lukemattomia, mutta lupaus pysyy kuitenkin jatkuvasti jostakin paremmasta joka olisi kaikille tarjolla. Jotenkin outoa että juuri tuo yhteys ylöspäin on niin kovin vähän käytössä, josta kaikki muu riippuu.
Rukousyhteys ja rukous ovat tärkeitä.
Jumalan kanssa kommunikointi-yhteys on Hänen Henkensä kanava. Eli Pyhä Henki uskoontulleessa tekee mahdolliseksi alituisen rukousyhteyden Jumalan kanssa, rukoilla Hengessä ja totuudessa, vt. Joh. 4:23, 24.
Rukous Hengessä ja toduudessa ja lakkaamatta on Pyhän Hengen rukous uskovassa, Ef. 6:18 ja 1.Tess.5:17.
Meidän rukous nousee kyseenalaisista tarkoitusperistä ja parhaimmillaankin on vain likainen vaate. Siksi hurskaat hokemat eivät ”toimi”, koska ne pääsääntöisesti eivät ole Pyhän Hengen vaikutusta, ”Sillä me emme tiedä kuinka tulisi ja mitä tulisi rukoilla”, vapaasti muotoillen.