Arkkipiispa Tapio Luoma avasi kokouksen jälleen hienolla puheella, missä pohti mm. Yhdysvaltojen presidentinvaalipäivää. Erityisesti tämä kohta puhutteli minua:
”On inhimillistä reagoida epävarmuuteen varmuutta etsimällä. Se tuntuu luonnolliselta keinolta pitää yllä turvallisuuden, järjestyksen ja ennakoitavuuden tunnetta. Epävarmuutta on kuitenkin opittava sietämään – myös kirkossa. Erityisen tärkeää se on kirkolliskokouksessa, jonka on tehtävä vastuullisia päätöksiä ihmiselämän monimutkaisuuden ja tuntemattoman tulevaisuuden edessä.”
Kun mietin arkkipiispan puhetta jälkeenpäin, niin sietävätkö kaikki epävarmuutta ja etenkään muutosta kirkossa? Kirkossa, jonka pitäisi muuttua ajassa ja elää aikaansa. Pitäisikö meidän oikeasti pyyhkiä pölyt vanhentuneiden käsityksien päältä, ja olla rohkeita. Uskon, että pitäisi.
Kirkkolaista käyty keskustelu kertoi minusta tästä pölystä. Oli useampi puhuja, joka piti erityisen tärkeänä sitä, että tunnustuspykälää ei siirretä kirkkolaista kirkkojärjestykseen, vaikka yhtään argumenttia en kuullut siitä, että tämä siirto heikentäisi kirkon asemaa.
Iloinen uutinen oli, että yleisvaliokunta totesi mietinnössään, että jatkossa olisi mahdollista toimittaa avioliittoon vihkiminen kirkkoon kuuluvan ja toiseen kirkkoon/kirkkoon kuulumattoman välillä. Tällöin kirkkoon kuulevan jäsenen oikeudet myös vahvistuisivat. Keskustelussa oli paljon puheenvuoroja, ja erilaisia näkemyksiä.
Paljon puhetta siitä, että jos kirkko ei ole mukana avioliittoon vihkimisen merkityksellisessä hetkessä, niin ei lapsen kastaminenkaan ole välttämättä ole houkuttelevaa. Nyt asia lähti, yleisvaliokunnan esityksen mukaisesti valmisteluun. Kun tämä joskus saadaan täysin valmiiksi asti, niin en usko, että ”ketään jalasta perästä raahaten kirkon alttarille vihittäväsi ”tuodaan vaan parit ovat keskenään asiasta syvällisesti keskustelleet.
Paljon keskustelua herätti kirkon nelivuotiskertomus ja uusi ”Ovet auki” -strategia. Isoon osaan nousivat milleniaalit. Monet nuoret naiset ovat henkisiä, mutta eivät hengellisiä. Näillä milleniaaleilla on rohkeutta kyseenalaistaa asioita eivätkä he kulje vain lapsuudessa opitun mukana. Melkoinen pähkinä on purtavana siinä, että miten saisimme tämän porukan palauttamaan uskonsa kirkkoon. Tämä sama ikäluokka myös on tällä hetkellä niitä, jotka päättävätkö kastavatko lapsen tai tuovatko lapsen seurakunnan toimintaan mukaan. Itse koen, että kirkolla olisi vielä mahdollisuus puhutella heitä järkevillä yhteiskunnallisella kannanotoilla, mutta ”pölyttävä kirkko” ei tätä mahdollisuutta tarjoa.
Viikon valopilkkuna oli kirkon sähköisten kokousten yksimielin hyväksyminen. Toki tämä tarvitsee vielä eduskunnan hyväksynnän, mutta kirkolliskokouksen yksimielisyys oli käsittääkseni jopa historiallista. Päätös tukee myös kirkon ilmastotavoitteita turhien ajokilometrien vähentyessä ja helpottaa kokousten järjestämistä turvallisesti korona-aikana.
Marraskuun istuntoviikko oli vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin elokuun istuntoviikko. Yhteenvetona kaikilla tuntuu olevan yhtäläinen huoli seurakuntien selviämisessä tässä ajassa, miten taataan elinvoimaiset seurakunnat, mutta yhteistä tahtotilaa tai rohkeutta muutokseen ei tunnu olevan. Jos kohta ei tehdä jotakin, niin asian tulee sanelemaan pakko, mitä tuskin kukaan haluaa. Olemmeko rohkeita tekemään ratkaisuja ilman pakkoa? Vai jäämmekö kiinteistömassan alle ja unohdamme olennaisen?
Allekirjoittanut kirkolliskokousedustaja Minni Kuisma odottaa kaikesta huolimatta suurella mielenkiinnolla hallintovaliokunnan kevään työskentelyä ja seuraavaa istuntoviikkoa, sillä hän uskoo, että pienin askelin asiat muuttuvat. (Toivottavasti vauhti ei ole ympäröivään yhteiskuntaan nähden liian hidas).
P.S. Uskotaan tulevaan!
Sähköisten kokousten mahdollistaminen on ihan hyvä asia – poikkeusoloja ajatellen. Niillä kuitenkin menetetään paljon. Teams-kokouksissa ei synny – eikä ymmärtääkseni voi syntyäkään – samanlaista osanottajien keskeistä välitöntä vuorovaikutusta kuin kokouspöydän ääressä kohdattaessa. Sillä on kuitenkin merkityksensä kokouksen onnistumiselle.
Niin, tietysti, jos kokous on vain kirkkoherran/esittelijän ehdotusten nuijimista pöytään, se voi ihan hyvin tapahtua myös netissä.
Itse näen, että muutos mahdollistaa sähköiset kokoukset, ei tee niistä ainutta kokousmuotoa. Mikään ei korvaa läsnäolokokousten vuorovaikutusta ja tärkeitä keskusteluja. Mutta joskus voi esim. olla yksi kiireinen asia, minkä takia kokous pitää kutsua kokoon, jolloin etäkokous voi normaaliaikanakin olla oikein perusteltu esim. jos matkat ovat pitkät tai muutenkin jos on vain pari asiaa.
Tai jos työryhmä/toimielin on levinnyt maantietellisesti laajalle alueelle, niin osa kokouksista kannattaa pitää etänä. Olen itse jo vuosia sitten ollut ryhmässä, joka kokoontui joka toinen kerta etänä ja joka toinen kerta lähikokouksena. Se oli minusta varsin toimiva ja hyvä käytäntö.
Voin Minni Kuisman tavoin nähdä sähköiset kokoukset kelpoisiksi kiireellisissä tapauksissa tai päätettäessä yksittäisestä rajatusta asiasta. Olen itsekin osallistunut sähköpostitse pidettyyn kokoukseen, kun on pitänyt saada nopeasti päätös asiasta, josta vallitsee yksimielisyys.
Olen vaihteeksi samaa mieltä Jorma Hentilän kanssa.
Kaksi kriittistä huomiota blogitekstistä. 1. Tunnustuspykälän idea ei ole ainoastaan kirkon aseman pönkitys. Siinä on kysymys myös kirkon itseymmärryksestä totuusyhteisönä.
2. Milleniaalien hengellisyys/henkisyys ja asioiden kyseenalaistaminen eivät ole yksinomaan myönteinen ilmiö. Kaikki nykyään tarjolla olevat tavat elää spiritualiteetti todeksi eivät käsittääkseni ole yhteensopivia ns. klassisen kristinuskon kanssa (vrt Kai Sadinmaan blogikirjoituksia). Eikö pitäisi myös pohtia sitä, millä tavoin tämä polvi voisi sitoutua uskoon? Uskonoppiin omakohtaisen uskon kautta sekä niin, että se myös näkyisi elämässä ja sen valinnoissa?
… ”yleisvaliokunta totesi mietinnössään, että jatkossa olisi mahdollista toimittaa avioliittoon vihkiminen kirkkoon kuuluvan ja toiseen kirkkoon/kirkkoon kuulumattoman välillä. Tällöin kirkkoon kuulevan jäsenen oikeudet myös vahvistuisivat. Keskustelussa oli paljon puheenvuoroja, ja erilaisia näkemyksiä.”
—
Ollaan siis selvittämässä vihkioikeuden laajentamista tilanteisiin, joissa toinen osapuoli ei kuulu kirkkoon.
Ei kuitenkaan ymmärretä laajentaa vihkioikeuta tilanteisiin, joissa molemmat kuuluvat kirkkoon. Tarkoitan tilannetta, jossa vihkimistä pyytävät ovat samaa sukupuolta. Heiltä – siis omilta jäseniltään – kirkko sulkee oven.