Martti Lutherin näkemyksiä juutalaisista ja pyhästä maasta
Aikojen saatossa on esitetty erilaisia syitä sille miksi Israel kuuluu tai ei kuulu juutalaisille. Näistä todennäköisesti tunnetuin on siionismi. Siionismia on käsitelty Kotimaa-lehden blogeissa nyt käsillä olevien Israel-viikkojen aikana. Koska olemme luterilaisia, meitä saattaa kiinnostaa se, että myös Martti Luther oli sitä mieltä, että juutalaisten on parhainta elää omassa maassaan. Muun muassa tätä aihetta hän käsitteli teoksessaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” (”Von den Juden und Ihren Lugen”, 1543). Tässä kirjoituksessa viittaan teoksen lyhentämättömään suomennokseen (julkaisija Pegasos-seura, Turku, 1976).
Tässä vaiheessa haluan varoittaa blogin lukijaa: kirja, josta tässä puhutaan on yksi brutaaleimpia, joita olen koskaan lukenut. Haluan myös korostaa sitä, että kirjoitan tämän blogin aate- ja politiikanhistoriallisesta kiinnostuksesta. Vaikka antisemitismi on tärkeä tekijä juutalaisuuden ja Israelin historiallisessa analyysissa (ja sillä on myös ajankohtaista merkitystä), sillä ei mielestäni pidä selittää esimerkiksi Israelin valtion nykypolitiikkaa.
Lutherin kirjan mukaan juutalaisten on hyvä asua omassa maassaan koska heidän uskonnonharjoittamisensa, kansanluonteensa ja piintyneet tapansa aiheuttavat vakavan vaaran (jopa hengenvaaran) muille kansoille, etenkin kristityille. Asuessaan muiden kansojen keskuudessa, juutalaiset pyrkivät hallitsemaan muita ja he yrittävät tehdä muista ihmisistä orjiaan.
”Kirjoittavathan heidän Talmudinsa ja rabbiininsa, ettei muka tappaminen ole synti, jos joku juutalainen tappaa pakanan, vaan silloin, jos hän tappaa jonkun israelilaisen veljensä. Ja jos hän ei pidä jollekin pakanalle antamaansa valaa, se ei ole synti. Siis: gojimeilta varastaminen ja ryöstäminen (kuten koronkiskomisellaan tekevät) on muka jumalanpalvelusta.” (s. 118-119)
”Minä olen juutalaisista kuullut ja lukenut paljon kertomuksia, jotka ovat tämän Kristuksen tuomion kanssa yhtäpitäviä: nimittäin miten he ovat kaivoja myrkyttäneet, tehneet salamurhia, lapsia varastaneet, kuten edellä on sanottu; samoin, että eräs juutalainen on lähettänyt eräälle toiselle juutalaiselle maan äärestä toiseen tuopilliseen kristitystä vuodatettua verta (…) kaikki on yhtäpitävää sen Kristuksen tuomion kanssa, että he ovat myrkyllisiä, vihaisia, kostonhimoisia, kavalia käärmeitä, salamurhaajia ja perkeleen lapsia, jotka salaisesti purevat ja tekevät vahinkoa, milloin eivät julkisesti kykene sitä tekemään. Sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin heidän olevan siellä, missä ei ole ketään kristityitä” (s. 181-182)
Luther esittää närkästyksensa siitä, että Saksan maalliset hallitsijat ovat liian armollisia juutalaisia kohtaan eivätkä laita juutalaisia kuriin, tai mikä olisi parhainta, karkota heitä maasta. Lutherin mukaan Saksassa tulisi toimia kuten monissa muissa maissa, esimerkiksi Espanjassa, on menetelty.
” Sillä, kuten olemme kuulleet, Jumalan viha heitä kohtaan on niin suuri, että he lempeällä armeliaisuudella kohdellen tulevat yhä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, mutta ankaruudella hyvin vähän paremmiksi. Sen vuoksi heistä on pikaisesti päästävä!” (s. 175)
Jos juutalaisten kuitenkin annetaan asua muiden kansojen keskuudessa, maallisten hallitsijoiden tulisi uskaltaa soveltaa heihin ”ankaraa armeliaisuutta”, ei sellaista ”lempeää armeliaisuutta”, jota Saksan nykyiset hallitsijat harjoittavat. Luther korostaa sitä, että hänen toimenpide-ehdotuksissaan ei ole kyse kostosta vaan rehellisestä, kristillisestä jumalanpelosta. Lutherin muotoilema ”ankara armeliaisuus” tarkoittaa seuraavia toimenpiteitä.
Ensinnäkin, juutalaisten synagogat ja koulut on poltettava. Samoin rikki revittäköön ja hävitettäköön heidän talonsakin. Juutalaisten tulisi asua ulkosuojissa ja talleissa, kuten mustalaiset. Heiltä tulee ottaa pois kaikki rukouskirjat ja Talmudin selitykset. Heidän rabbejaan tulee kieltää hengen menettämisen uhalla opettamasta. Juutalaisilta tulee kieltää tien ja saattovartion käyttöoikeus sillä maaseudulla heillä ei ole mitään tekemistä. Heidän on pysyttävä kotonaan. Heiltä otettakoon pois kaikki heidän omaisuutensa. Omaisuutensa he ovat nimittäin kasanneet kristityiltä varastamalla ja koronkiskonnalla. Nuoret ja voimakkaat juutalaiset miehet ja naiset on määrättävä pakkotyöhön (s.169-175)
Parhainta Lutherin mukaan olisi kuitenkin siis se, että juutalaiset karkotetaan maasta ”omaan maahansa”. Tähän soveltuu hyvin Jerusalem ja ”pyhä maa”. Oikea Jerusalem ja oikea pyhä maa on nimittäin nykyään kristittyjen keskuudessa, ei siellä missä se on maantieteellisesti joskus ollut.
Lutherin kirjan suomalainen kustantaja toteaa esipuheessa, että meidän aikanamme kirjaa ei enää juurikaan tunneta. Vuonna 1931 Hans Ludolf Parisius julkaisi siitä kuitenkin lyhennetyn kansanpainoksen Munchenissä. Siinä esitettiin kirjan pääkohdat. Tämän jälkeen kirjaa myytiin Saksassa 10 painosta, eli yli miljoona kappaletta.
Lutherin kirja oli todennäköisesti osaltaan vaikuttamassa siihen, että juutalaisvastaisia näkemyksiä käytiin soveltamaan 1930-40 luvuilla natsi-Saksassa kammottavin seurauksin.
Lutherin näkemykset osoittavat miten vaikea suhde kristityillä on aikojen saatossa ollut juutalaiseen uskontoon, kansaan ja Israeliin. Näkemykset ovat vaihdelleet vuosisatoja kestäneestä antisemitismistä nykyiseen, monien kristittyjen kannattamaan siionismiin, sen erilaisissa poliittis-uskonnollisissa muodoissa.
Kiitos Sari vastauksestasi. Epäilemättä lainaamasi kirjan sisältö on sama kuin mitä Juhanin linkistä voimme lukea ja lainausten sivunumerot ovat samat. Esipuhe oli erilainen, mutta kumpikin julkaisijan tai kääntäjän omaa tekstiä, ei Lutherin. Esipuheen teksti ei tee oikeutta Lutherin kirjoille, vaan siinä näkyy kääntäjän ja julkaisijan oma katsontakanta, enkä usko että siihen meistä kukaan voisi yhtyä.
Lutherin kirjoittaman kirjan pääsanoma on selittää Vanhan testamentin Messias profetiat ja osoittaa yhteyden Kristukseen. Lisäksi kirjassa kerrotaan kuinka juutalaiset selittävät nämä profetiat. Kirjan lopussa alkaen sivusta 169 on suurelta osin jonninjoutavaa provosoituneen provosoivaa kirjoittelua, jotka minun mielestä olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta.
Lutherin aikana, niin katoliset, juutalaiset, luterilaiset ja muut uskontokunnat kirjoittivat toisistaan erittäin kovasanaisesti verrattuna meidän kielenkäyttöömme. Muistan lukeneeni, että Luther oli provosoitunut juutalaisten kirjoituksista ja keskustelusta heidän kanssa. Luther oli lukenut hepreaa Wittenbergissä, jolloin hän oli tutustunut kolmeen juutalaiseen opettajaan. Ajan perästä he olivat nimitelleet Kristusta ”tolaksi”, hirtetyksi rosvoksi. Lisäksi Luther oli lukenut juutalaisten erilaisia häväistyskirjoituksia Kristuksesta.
Juha Heinilä:”
Siis parempiko että väärät profeetat ja opettajat tekisivät salassa kauheuksiaan??
Onneksi Jumala on kuitenkin kaiken yläpuolella ja näyttää nämä raatelevat sudet heidän teoistaan ja sanoistaan.
Tämä aihe on yleensä kerran vuodessa esillä jollakin keskustelupalstalla.
Laaksonen. Täytyy tutustua Taisteluni-kirjaan, jotta totean, mitä siinä Lutherista tarkalleen sanotaan. Siinä sitten näkyy, mikä on mustaa ja mikä valkoista.
Olen varma siitä, että kansallissosialisteille Luther oli ensisijaisesti kansallinen hahmo. Siinä juutalaiset olivat heille vieras elementti, mutta ei Lutherin sanomisten tähden, kuten täällä on annettu ymmärtää.
Muinasuskosta en tainnut sanoa sanaakaan. Mutta Nietsche sopii kyllä pirtaan, ja se usein unohtuu.
Olen samaa mieltä, että Luther oli hyvin impulsiivinen ja joskus myös ristiriitainen.
”…Lügen..” ei estä minua nauttimasta siitä, mitä Luther kirjoittaa teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta.
Olen ymmärtänyt asian niin, että IKL:n katse ei niinkään suuntautunut Adolfiin ja juutalaisiin ongelmana, vaan rajan takana vaanivaan kommunismiin.
Sympatia Saksaan ja Adolfin luomaan komentoon pohjautui paremminkin siihen, että se nähtiin tehokkaana vastavoimana Neuvostoliitolle ja Kominternin toiminnalle. Saksassa oli ainakin Stalinin mielestä vallankumouksellinen tilanne ollut lähellä ennen kansallissosialistien voittoa vaaleissa. Edellisissä vaaleissahan nämä olivat pahasti hävinneet.
Mielenkiintoinen kirjoitus Lutherista ja juutalaisista, jossa käsitellään lyhyesti myös Hitlerin Mein Kampf -kirjaa:
http://www.concordia.fi/lehti/2006/32006/4.htm
”joukkoon mahtui paljon protestantteja ja myös katolilaisia, vaikka katolilaisuus taipui niin huonosti nationalismiin, että se vähän herätti halveksuntaa.”
Kansallissosialismi ei oikein kata käsitettä nationalismi tai muuten joudumme pitämään Israeliakin kansallissosialistisena valtiona. Eli natsit saattoivat olla nationalisteja, mutta he olivat sitä kyllä ihan omassa erityisessä muodossaan.
Kristillisyyden puolelta on huomioitava, että lähestulkoon kaikki saksalaiset olivat kastettuja ja siten prostestantteja tai katolilaisia. Saksalaisina siis myös kansallissosialistit olivat. Mielenkiintoisempaa olisi eritellä ketkä kirkkojen hierarkiaan kuuluvat olivat kansallissosialisteja. Väittäisin näitä olleen aika vähän. En kyllä ole syvällisemmin perehtynyt asiaan, mutta mikäli lukee johtavien natsien käsityksiä kristinuskosta, niin kyllä niiden pervertoituneisuus on täytynyt olla ihan selvää sen aikaisille teologeille puolin ja toisin.
Alkaa taas tämä kierros ilmeisesti täyttyä.
En ihan ymmärrä miksi Stenholm kertoi natsien olevan kastettuja. Varmaan oli heitä moneen lähtöön. Olisiko sillä sitten jotain merkitystä? Kastettuja, siirtyneitä pakanuuteen, uskostaan luopuneita ja vihan herran palvelukseen astuneita – ei kai nyt sentään uskossa?.
Minun työtoverini oli aito natsi, ihan mukava mies. Kun oli mennyt naimisiin, sai vihkiraamatun sijasta teoksen Mein Kampf Adolfin signeerauksella. Se korvasi vihkiraamatun.
Jorma Ojala:
Ihan vain sen vuoksi, että lähes kaikki kansallissosialistit olivat tuolloin kirkkojen jäseniä, mutta se ei vielä paljon kerro kirkkojen suhtautumisesta kansallissosialismiin.
En luonnollisestikaan sanonut, että ”kansallissosialismi” ja ”nationalismi” olisivat 1:1. Tarkoitin, että natsien kansallismielisyyden kannalta katolisen kirkon ylikansallinen globaali luonne oli hyvin epäilyttävä, ja natsit olivat kyllä paljon suopeampia protestanttsia kuin katolista kirkkoa kohtaan. — Jaa, lisään: sodan jälkeenhän katolinen kirkko oli hyvin avulias natseille, sillä taistelussaan kommunismia vastaan katolilaiset kardinaalit auttoivat natseja pakenemaan Argentiinaan. Kuuluisin pakolainen oli Adolf Eichmann.
Siitä muuten en tiedä, kuinka vinona aikakauden papisto piti natsien tulkintaa kristinuskosta. Urpo Karjalainen mainitsi aiemmin kirjansa Eesaun kyyneleet. Siinä on tästä aihealueesta jonkin verran vähän ikävän sorttista aineistoa.
Aivan.
Mietin vain tekstisi inspiroimana, Stenholm, että liekö tuota
kansallissosialismia ollut ollenkaan ilman sosialismia`?
Kuva kansallisssosialismin synnystä on vajaa ja vino ilman, että siihen otetaan myös sosialismi ja ennen muuta kommunismi Kominterneineen
vaikuttamassa länsimaisessa yhteiskunnassa kuohuntaa ja monen mielessä kauhua ja uhkaa.
(Aika hyvin ne sitten myös mahtuivat toistensa saappaisiin, kuten DDR:n esimerkki osoittaa. Mikään ei oikeastaan muuttunut.)
Tämä selittää ainakin osaksi monen kulttuuri-ihmisen ja Saksan ystävän
sinisilmäisyyden.
Katolinen kirkko ei kansallissosialisteja miellyttänyt siksi, että se ei ollut paikallisesti manipuoloitavissa, ja ennen muuta sen vahva maailmanlaajuinen organisaatio oli myös uhka.
Natsit perustivat ”saksalaisten kristittyjen” nimellä kulkeneen kirkollisen peitejärjestön, joka sai jalansijaa v. 1933 perustetussa valtakunnankirkossa. Protestanttisen opposition muodosti Dahlemilainen tunnustuskirkko, jonka näkyvä radikaali siipi koostui pääosin reformoiduista papeista ja barthilaisesta teologiasta.
Kansallissosialistit korostivat mieluusti Lutheria ”saksan kansan suurena poikana ja ylipäänsä luterilaisuutta, vaikkakin 1930-luvun lopulta Rosenbergin ”hipit” saivat enenevässä määrin jalansijaa. Esivaltauskolliset luterilaiset kristityt olivat valtakunnankirkossa kuuliaisia kansallissosialistien myötäjuoksijoita.
Ruotsin arkkipiispa Eidem otti kriittistä etäisyyttä valtakunnankirkkoon ja lähestyi Dahlemilaisuutta, Suomen ulkopoliittinen tilanne ei antanut evlut kirkolle vastaavaa mahdollisuutta. Kirkollisissa piireissä mm. rovasti Kares melko suorasukaisesti sympatisoi kansallissosialismia.