Kirkkohistorian professori Juha Sepon teos Kirkonmies ja muuttuva maailma, Martti Simojoki I käsittelee vuonna 1928 syntyneen Martti Simojoen elämää ja toimintaa vuoteen 1964 asti, jolloin Simojoki aloitti arkkipiispana.
Pappien kirkosta kansan kirkoksi oli yksi Simojoen mieliajatuksista, jota hän usein viljeli. Hän oli kansankirkon kannattaja, mikä tarkoitti myös maallikkovallan kasvattamista.
Simojokikin kyllä totesi, että kirkon demokratia ei ollut samanlaista kuin valtiollisella puolella. Rajoitetulle demokratialle hän esitti samoja perusteluja kuin nykypiispatkin.
Oma havaintoni tähän on, että kirkossa demokratia on yhä kontrolloitua jäsenvaltaa. Simojoki ei esimerkiksi kannattanut maallikoiden osallistumista piispanvaaliin (siis valitsijoina), koska pelkäsi sen tuovan politiikan kirkkoon. Kristillistä poliittista puoluetta hän ei myöskään pitänyt hyvänä tai kristillistä valtiota tavoittelemisen arvoisena. Sen aika on vasta taivaassa.
Sepon kirjaa lukiessa tulee vanhaa sanontaa soveltaen mieleen, että ”ei mitään uutta kirkossa”. Simojoki valittelee jo 1940-luvulla, kun ihmiset eivät käy kirkossa ja ovat vieraantuneet kirkosta. Samoja lauseita käytetään nyt, kun mainittu kehitys on vielä paljon pidemmällä.
Uudistuksia valikoiden
Simojoen toimissa ja ajattelussa näyttää olevan myös ristiriitaisuuksia. Kun kirkollinen viestintä oli 1940-luvulla vielä haparoivaa, kävi Simojoki hakemassa Ruotsista oppia ja kokemuksia sikäläisen kirkon aktiivisesta viestinnästä. Toisaalta hän ei pitänyt tarpeellisena kirkolliskokouksen asioista tiedottamista.
Simojoki oli monissa uudistuksissa aloitteen tekijänä tai vaikuttajana, mutta mikään liberaaliteologi hän ei ollut. Esimerkiksi hän vastusti eronneiden vihkimistä, mikä oli 1950-luvun suuria kirkollisia kysymyksiä.
Vuoden 1963 kirkolliskokouksen aikoihin hän totesi itsellään olevan ”omantunnon vakavuus” hyväksyä naispappeus, mutta hänen mielestään piti odottaa kunnes muillakin oli sama vakaumus. ”Ei saa painostaa, eikä harppoa rappusia useampia kerrallaan.”
Niinpä sitä saatiin odottaa vielä vuoteen 1986 asti, sen sijaan lehtorin viralle näytettiin vihreätä valoa. Naispappeus hävisi silloin äänin 63–55.
Vakaumukset ovat eriarvoisia. Säilyttää haluavien vakaumus on tärkeämpi kuin niiden, joita asia oikeasti koskee, kuten silloin eronneiden tai papin kutsumuksen omaavien naisteologien. Samaa sukupuolta olevien parisuhteet eivät olleet vielä edes nousseet agendalle.
Ei pidä muistella menneitä
Simojoen uudistavasta otteesta kertoo pieni anekdootti, kun hän Nurmijärven piispantarkastuksessa vuonna 1960 lievästi moitti kirkkoherra Kosti Kankaista vanhojen hyvien aikojen muistelemisesta. ”Ei pidä samaistaa kristillistä ihannetta vanhaan aikaan. Meidän on löydettävä tie tämän ajan keskelle.”
Simojoki kirjoitti paljon kirkosta ja nykyajasta sekä 1960-luvulla vilkastuneesta muuttoliikkeestä. Muuttoliikettä hän ei moittinut tai vastustanut vaan piti tärkeänä, että kirkko ottaa sen huomioon toiminnassaan ja valmistautuu sen tuomiin muutoksiin.
Saarnankin yhtenä keskeisenä tehtävänä hänen mielestään on tuoda sana nykyajan keskelle.
Kirkossa tapahtui paljon
Paljon kirkossa kyllä tapahtuikin sotien jälkeen. Asevelipapit pitivät diakoniaa tärkeänä. Niinpä seurakuntiin perustettiin diakonissan virkoja ja toimintaa muutenkin laajennettiin. Kirkon keskushallintoa kehitettiin, sitä jota nyt yritetään purkaa. Kun nyt pohdimme, ketä autamme ja ketä emme, on hyvä muistaa, että Ruotsin kirkko auttoi meitä vuosien ajan sodan jälkeen.
Juha Seppo, Kirkonmies ja muuttuva maailma; Martti Simojoki I. WSOY 2013.
Tähän lisättäköön, että erityisesti Mikkelin piispana Simojoki piti aktiivisesti yhteyttä työväenliikkeen suuntaan. Olihan Simojoki ns. asevelipapiston keskeisimpiä nimiä. Matti Kurjensaari piti Simojokea jopa ensimmäisenä ”sosialistisena piispana,” vaikka luonnollisesti Kurjensaarelle ominaisesti liioitteli.
Luin jokin aika sitten emeritusprofessori Sepon Simojoki elämänkerrat I ja II, ja pakko todeta, että lievä pettymys lukukokemus oli. Paikka paikoin puuduttavaa jaarittelua yhdentekevistä vierailuista/piispantarkastuksista jne., ja toisaalta ei käsitellä esim. Simojoen suhdetta muuttuvaan herännäisyyteen käytännössä lainkaan.
Kari-Matti Laaksonen :” Olihan Simojoki ns. asevelipapiston keskeisimpiä nimiä.”
Suomen Aseveljien Liitto perustettiin marsalkka Mannerheimin kehotuksesta. Perustava kokous pidettiin 3.8.1940 ja kokouksen puheenjohtajana toimi kenraalimajuri evp. Paavo Talvela. Mukana oli myös lapsuuteni kiirastorstaisaarnoista tutuksi tullut sotilaspastori, kansanedustaja Antti J. Rantamaa.
Yhdessä kestetyt sodan kärsimykset olivat tehneet sotilaista todellisia aseveljiä, mikä johti aiempien yhteiskunnallisten luokkarajojen ylittämiseen ja Aseveliliiton perustamiseen. Liiton yliasiamies fil.tri. L. Arvi P. Poijärven mukaan ”Me tajuamme, että seisoimme ankaran välttämättömyyden edessä, välttämättömyyden, joka pakottaa meidät, voidaksemme selviytyä, luomaan jotakin aivan uutta, suomalaista, kansallista, yhteiskunnallista.”
Tuo ”uusi ja yhteiskunnallinen” ilmeni Aseveliliiton toiminnassa uudenlaisena yhteiskunnallisena sosiaalisena oikeudenmukaisuutena, jossa pidettiin yhdessä huolta yhteiskunnassa eniten tukea tarvitsevista.
Aseveliliitto lakkautettiin tammikuussa -45 Neuvostoliiton uutistoimisto Tassin huomautettua, että fasistinen Aseveliliitto toimii edelleen. Maanpuolustusjärjestöjen lakkauttamisen jälkeen valtiollinen poliisi Valpo sai tehtäväkseen laatia kortistot mm. näiden lakkautettujen järjestöjen jäsenistä, ”joiden jotenkin voitiin katsoa elättelevän maassa noudatetun politiikan vastaisia mielipiteitä tai joiden menneisyyttä voitiin pitää arveluttavana.”