Usein kun puhutaan kiusaamisesta, viitataan lähinnä kouluissa tapahtuvaan kiusaamiseen, tai jos lapset/nuoret kiusaavat toisiaan. Koulukiusaaminen on erittäin vakava ja surullinen asia, mikä aiheuttaa valtavasti tuhoa lukemattomille lapsille ja nuorille, joten siitä todellakin on tärkeä puhua paljon. Eikä vain puhua, vaan tehdä töitä muun muassa erilaisten kampanjoiden myötä, että kiusaaminen vähenisi.
Olen kuitenkin huolissani siitä, että aikuisten keskinäisestä kiusaamisesta valitettavan usein vaietaan. Usein me aikuiset voimme mielellämme ajatella, että kiusaaminen on lähinnä lasten ja nuorten harrastama asia. Kunpa asia olisikin näin, mutta oma kokemukseni osoittaa, että näin ei valitettavasti todellakaan ole. Olen huomannut sekä työpaikoilla, kaveriporukoissa että sosiaalisessa mediassa aikuiset voivat kiusata toisiaan vähintäänkin yhtä pahasti kuin lapset toisiaan. Annan seuraavaksi yleisiä esimerkkejä.
Useamman kuin kerran olen kuullut ja itse huomannut, että eri työpaikoissa tapahtuu kiusaamista todella paljon. Ei ehkä kovin usein fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Työkavereista, joista ei pidetä, puhutaan selän takana kaikenlaista pahaa. Kokouksissa voidaan suoraan sanoa työkaverille, että etkö sinä ymmärrä mitään/mikä on ongelmasi. Ihmisiä voidaan kohdella kuin ilmaa ja jättää jopa tervehtiminen pois, jos heistä ei pidetä. Jos asioista ollaan eri mieltä, ruvetaan tosi ikäviksi toisille ja suorastaan halveksimaan julkisesti. Erityisesti kirkossa tätä tapahtuu helposti, kun hengellisistä asioista ja työskentelytavoista evankeliumin vuoksi ollaan eri mieltä.
Aikuisten kaveriporukoissa voidaan tosi paljon roastata ja piikitellä toisia, sen nimissä että ”se on vain läppää”. Usein tämä voi piikittelijälle ollakin hyvän tahtoista läppää, mutta ei läheskään aina kohteelle.
Sosiaalisessa mediassa näen joka päivä, miten eri keskustelufoorumeissa aikuiset puhuvat toisilleen äärimmäisen rumasti. Voidaan sanoa ”vittu sä oot tyhmä”, ”ole setämies/pikkutyttö hiljaa”, ”sä oot kamala/yksinkertainen ihminen”, ”sä oot vammainen ihminen” ja niin edelleen.
Pakko sanoa heti, että varsinkin kun olen kehitysvammaisten ihmisten parissa työskennellyt, minua aina suututtaa, jos joku käyttää sana vammainen haukkumasanana. Vammaiset ihmiset eivät ole itse vammaansa valinneet, ja ovat tosi usein äärimmäisen hyväsydämisiä ihmisiä, jotka usein ottavat toiset ihmiset huomioon paremmin kuin moni muu. Lisäksi vammaisuutta ja tyhmyyttä ei saa sekoittaa, ne ovat kaksi täydellisen eri asiaa ja on hyvin loukkaavaa vammaisia kohtaan, jos ne sekoitetaan.
Joka tapauksessa mielestäni on selvää, että aikuisetkin kiusaavat tosi paljon, ja siitä pitäisi puhua enemmän. Uskon kyllä, että suuri osa aikuisten tekemästä kiusaamisesta on tahatonta niin että tarkoitus ei ole suoraan kiusata, mutta näinhän se on myös lasten ja nuorten kohdalla. Itsekin olen useammin kuin kerran sortunut valitettavasti joko tahallaan tai tahattomasti kiusaamiseen, eli en kirjoita tätä ylhäältä käsin, vaan vertaisena ihmisenä, joka harmittelee sitä, miten helposti me aikuisetkin kiusaamme.
Uskon että aikuisten harrastamaan kiusaamiseen liittyy usein yksi tai useampi näistä syistä:
- Tarkoitus ei ole kiusata selän takana puhumalla toisesta ihmisestä esimerkiksi työpaikalla pahaa, vaan purkaa harmitusta toista ihmistä kohtaan ihmisille, joista pitää.
- Jos joku ihminen on tehnyt mielestäni väärin, voin tuntea, että hän ansaitsee huonoa kohtelua tai että se on jopa välttämätöntä, jotta toinen ymmärtäisi parantaa käytöstään. Ajatuksella ”tuo toinen käyttäytyy huonosti ja satuttaa muita, joten minä käyttäydyn huonosti häntä kohtaan ja satutan häntä”.
- Piikittelyn vilpitön tarkoitus on tuoda huumoria esille
- Kun ihminen on väsynyt, kynnys puhua pahaa toisista usein madaltuu
- Sosiaalisessa mediassa moni aikuinen purkaa voimakkain sanoin voimakkaimpia vihan, pelon ja harmituksen tunteita
Kommentoin nyt itse näitä kohtia yksi kerrallaan:
- Tähän on helppo samaistua ja ehdottomasti joskus ainakin minulla on aito tarve purkaa pahaa oloa toisesta ihmisestä puhumalla hänestä toisille, usein se myös auttaa sitten kohtaamaan ihmisiä, joista ei pidä paremmin. Yritän kuitenkin jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että tässä on syytä olla varovainen ja tarkka, koska helposti pahan olon puhuminen muuttuu selän takana kiusaamiseksi, eikä ole suinkaan helppoa tunnistaa, milloin mennään rajan yli. Tässä voisi auttaa, kun keskustelee toisten kanssa siitä, onko nyt menty liian pitkälle toisesta ihmisestä puhumisessa, vai onko vielä hyvän maun rajoissa.
- Tähänkin samaistun hyvin helposti, ja tosi usein sitä tulee ajateltua, että pahaan pitää vastata pahalla. Tämä ei kuitenkaan ole sitä, mitä Jeesus meille Raamatussa opettaa. Jeesus kehotti rukoilemaan vihamiestensä puolesta, kääntämään toisen posken ja niin edelleen. Toki Jeesus vääryyksiin puuttui myös välillä tiukastikin eikä suinkaan kehottanut olemaan piittaamatta siitä, jos vääryyttä tehdään. Vääryyteen pitää puuttua mutta kiusaamiseen se ei oikeuta. Joskus sisäinen ääni voi väittää sen olevan oikeutettua, mutta uskonpa vahvasti, että se on synnin ääni meissä joka kehottaa vääryyteen. Tässä on hyvä muistaa nyrkkisääntö: toisen synti ei oikeuta omaa. Voi kun tämän aina muistaisi.
- Huumori on toki ihana asia, mutta on oltava tilannetajua siinä, milloin piikittelevä huumori tuntuu kaikista hauskalta ja milloin se satuttaa huumorin kohdetta. Tästä olisi myös hyvä välillä keskustella toisten ihmisten kanssa, koska jotkut ihmiset nauttivat piikittelevästä ja roastaavasta huumorista enemmän kuin toiset.
- Tuttu tunne. Se on toisaalta inhimillistä mutta samalla valitettavaa.
- Sosiaalinen media lienee monelle terapiakenttä, missä omaa pahaa oloa moni purkaa päästämällä siellä kaikenlaisia sammakoita suustaan. Pahaa oloa pitää toki jotenkin purkaa, eikä tunteiden tukahduttamisesta seuraa mitään hyvää pitkässä juoksussa. Silti kyseenalaistan vahvasti, onko sosiaalisessa mediassa sammakoiden ulos päästäminen itselleenkään tehokkain tapa päästä pahasta olosta irti. Voisiko olla pikemminkin niin että ruma ja asiaton puhe sosiaalisessa mediassa tuntua aluksi vapauttavalta, mutta pidemmän päälle vain lisää omaa pahaa oloa.
Meidän aikuisten on myös tärkeä muistaa, että lapset ja nuoret oppivat meiltä sekä hyvässä että pahassa käytöstapoja ja malleja, halusimme sitä tai emme. Jos esimerkiksi 15-vuotias nuori näkee sosiaalisessa mediassa paljon aikuisten huonoa käytöstä ja rumaa kieltä, ei ole ihme, jos tämä nuori sitten itsekin esimerkiksi koulussa voi puhua toisille rumasti ja asiattomasti. En toki väitä, että lasten ja nuorten käytösongelmat johtuvat vain meidän aikuisten somekäyttäytymisestä, muistutan vain, että meillä on vastuu hyvän esimerkin antamisesta lapsille ja nuorille.
Jos lapset ja nuoret näkevät meidän aikuisten käyttäytyvän tavalla tai toisella huonosti, he voivat aidosti alkaa uskomaan siihen, että tällainen käytös on hyväksyttyä. Lapset erityisesti myös aistivat, jos aikuiset käyttäytyvät huonosti ja/tai puhuvat asiattomasti lapsille tai toisilleen. Helposti sitä ihminen voi ajatella, että lapsi on vielä liian nuori ymmärtämään tällaisia mutta työskentely lasten ja nuorten parissa on opettanut, että näin ei todellakaan ole. Joskus päinvastoin lapsi on se, joka voi huomata tai jopa huomauttaa, että miksi tuo aikuinen sanoo rumasti toiselle.
Lopuksi kuitenkin muistutan, että kuten lapset ja nuoret voivat parantaa käytöstään, kun vain haluavat ja saavat siihen tarvittaessa tukea, myös me aikuiset voimme parantaa käytöstä, kun vain haluamme. Tähän voimme myös pyytää toisilta ihmisiltä apua. Jumalaltakin voimme rukoille viisautta hyvään käytökseen ja sen erottamiseen, millainen käytös on oikeaa ja millainen väärää. Oikean ja väärän erottaminen toisistaan on usein meille aikuisillekin vaikeaa.
Minulle erityisen puhutteleva Raamatun jae:
”Älä annan pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.” (Kirje Roomalaisille, luku 12, jae 21)
Lopuksi sanon, että tämän tekstini tarkoitus ei ole sanoa, että kaikki aikuiset ovat kiusaajia ja kukaan meistä ei osaa käyttäytyä. Moni aikuinen ei tahallaan ketään kiusaa ja suurin osa meistä osaa kyllä käyttäytyä. Halusin kuitenkin muistuttaa, että me aikuisetkin usein toisiamme kiusaamme, vaikka usein se tapahtuisikin vahingossa.
Opetamme lapsille ja nuorille, että kaikenlainen kiusaaminen on väärin, eläkäämme siis parhaamme mukaan sen mukaisesti itsekin! 😊
Eikös muutama vuosi sitten tehdysä työpaikatutkimuksessa havaittu, että eniten huonoa työilmapiiriä ja intriikkejä oli juuri seurakunnissa,noissa ’rakkauden yhteisöissä’?
Niin. Jouko Turkkakin vain opetti.
Jo et huomanut Kosti tässä käsitellään aikuisten työpaikkakiusaamista, ei nuorten oppilaitoskiusaamista.
Nykyään kaikki kiusaavat kaikkia, varsinkin seurakunnissa. Jos työtoveri on eri mieltä raamatuntulkinnasta, koskien seksuaali- ja naisasiaa (ikuisuuskysymyksiä), niin eihän sellaista (harhautunutta) työtoveria voi tervehtiä. Täytyyhän oikeassa oleminen jotenkin ilmaista. Eikö raamattukin opeta niin ?
Hierakiaan perustuvissa työyhteisöissä on kiusaamista. Se johtuu siitä rakenteesta että niissä toiset toisia alemmassa asemassa ja siksi heitä on helppo kiusata. Seurakunta ei tässä suhteessa poikkea muista työyhteisöistä. Kiusaaminen on oikeastaan aika kätevä tapa hoitaa asioita. Varsinkin kirkossa, koska hierarkian lisäksi sen työyhteisöt seurakunnissa ovat avoimia. Seurakunnissa on hyvin hankala puuttua epäasialliseen käytökseen. Kiusaamiseen ja muuhunkin epäasialliseen käytökseen voi olla osallisena työntekijöiden lisäksi myös seurakuntalaiset. Tämä rakenne vaikeuttaa asioiden hyvää hoitamista. Mikä tahansa ongelma voi seuravan päivän Iltasanomassa olla. Joten seurakuntien työntekijöiden on oltava erittäin varovaisia, ettei ongelmat karkaa julkisuuteen. Ehkäpä tässä on syy siihen miksi seurakunnissa työyhteisön asioita pyritään laittamaan maton alle mahdollisimman nopeasti. Vielä tämän kaiken lisäksi seurakuntien eri työalat eivät tee saumatonta yhteistyötä. Työalueiden välillä kun ei ole vain saumoja vaan niitä erottaa korkeat muurit. Niinpä aina on varottava sitä ettei vain kukaan mene toisen työalueelle. Joten hyvän ilmapiirin luominen seurakuntaan on paljon vaikeampaa, kuin monen muun työyhteisön. Hyvä työilmapiiri pitää aina luoda ja sen luoja ja ylläpitäjä pitää löytyä joukosta. Muutoin epäasiallinen käytös ottaa ennepitkää vallan. On sitten kyse mistä tahansa yhteisöstä.
Väinö
Kiitos että nostit esille tämän aiheen. Työpaikkakiusaaminen on valitettavan vaikea ongelma monilla työpaikoilla.
Akoinaan noin kolmekymmentä vuotta sitten seurasin tilastoja sekä Suomessa että Ruotsissa. Kolme ammattialuetta nousi esille työpaikkakiusaamisen yleisyydessä kummassakin maassa, vaikkakin eri järjestyksessä.
Panen ne tähän suomenkielisesti aakkosjärjestyksessaä: kirkko, koulu ja sairaala.
Sinä Väinö nostit näistä esille kirkon. Tuohon aikaan kirkon työilmapiirissä oli samaan aikaan tilastollisesti kaksi aluetta, joidenkin mielestä näennäisesti vastakkaista ilmiötä, toisaalta tuohon aikaan yhteiskunnassamme työpaikkaviihtyvyys oli korkeinta nmenomaan kirkossa ja samaan aikaan työpaikkakiusaamista oli tilastollisesti yhtenä noista kolmesta toimialasta, jotka mainitsin. Nämä käsitteet on siis pidettävä erillään erittäin selkeästi, jotta asioihin voidaan ajoissa puuttua riittävän tehokkaasti.
Tuohon aikaan käsi myös selville, että kiusaamisen kohteeksi joutumiselle ei ollut mitään suhdetta kiusatun asemaan työpaikalla. Kiusaaminen lähti usein liikkeelle työpaikan jonkun piilossa muhivan ongelman voimasta, joka sitten vähitellen suuntautui jotain työpaikan henkilöä kohtaan. Kun työ yksi oli saatu ”savustettua” ulos, niin näennäisesti ongelma hetkeksi helpottui, mutta kummallisesti se kuitenkin taas jonkin ajan kuluttua alkoi muhimaan uudelleen, nyt toista henkilöä kohtaan.
Vertasin tätä nuuskan mössöttäjään. Kun joku nuuskaaja oli aikansa maiskutellut mälliä, niin sitten se sylkäisee sen pois, mutta sitten jälleen jossain vaiheessa lataa suuhunsa uuden annoksen.
Tuohon aikaan tutkimuksissa tuli esille, että ongelman estämiseksi kaikkein tärkeimmäksi vaikuttajaksi osoittautui TYÖPAIKAN JOHTAJAN asenne ja ongelman synnyn estäminen. Mikäli johtaja ei alkuunkaan hyväksynyt minkäänlaista kiusaamista, niin ongelma ei saanut kasvualustaa. Mutta jos työpaikan johtaja ei ajoissa puuttunut asiaan, niin se saattoi ryöstäytyä käsistä.
Kirkko tuntuu olevan valtakunta, joka on paskalaitos, sekä sisällä oleville, että ulkopuolella oleville. Hyvä, että pikkuhiljaa sekin selviää.
”Se on teidän sisäuolella ja ulkopuolella,” sanoi Jeesus.
Kirkon ja kristillisyyden luoma yleinen ilmaiiri myrkytti minun äitini elämän, ja sitä kautta myös minun, emmekä suinkaan ole ainoat tässä maailmassa joiden elämä on värittynyt ja saastunut ’pyhästä ’ ilmapiiristä.
Kun evankelistat ja teologit ryhtyvät puhumaan kiusaamisesta se osoittaa aina minulle, että he eivät tunne omaa uskontoaan, joka on pelkkää kiusaamista. Ja näin he tekevät itsensä naurettaviksi.
Täälläkin osataan kiusata. Toisia kirjoittajia lyödään välillä kovasti. Monet ovat sen tähden lopettaneet.
Ehkä kuitenkin täällä on siistimpää kielenkäyttöä, kuin monilla muilla foorumeilla.