Jossain Suomen kaupungissa asuvan Niämisen perheen kolme lasta käyvät peruskoulua ja vanhemmat ovat ammattikoulutettuja, mutta tällä hetkellä työttömiä. Käy kuitenkin niin, että rva Niäminen saa työtarjouksen koulutustaan vastaavasta työstä, mutta eri paikkakunnalta. Matka on niin pitkä, että rouva Niämisen olisi asuttava työpaikkakunnalla viikot. Asuminen järjestyy kyllä hänelle, mutta perheasuntoa ei ole tarjolla. Eivätkä lapsetkaan haluaisi kavereista eroon.
Rouva Niäminen on vaikeassa tilanteessa. Kieltäytyminen voisi aiheuttaa karenssin ja päivärahojen menetyksen. Toisaalta häntä hirvittää jättää kolme lasta miehensä vastuulle kouluviikoiksi. Niinpä hän päättää ilmoittaa työvoimaviranomaiselle kieltäytyvänsä työtarjouksesta. Kieltäytymistään hän perustelee sillä, että ”meidän Pena ei oikein pärjää niiden lasten kanssa”.
Onko rouva Niämisen perustelu riittävä? Tulisiko hänen saada nauttia ansiosidonnaista työttömyysturvaa vain siitä syystä, että katsoo miehensä kykyjen olevan riittämättömiä lasten arjen pyörittämiseen sillä aikaa, kun hän on viikot tienaamassa toisella paikkakunnalla? Vaikuttaako asiaan se, että työpaikan saaja on äiti eikä isä? Saako se vaikuttaa? Pitääkö sen vaikuttaa? Pitäisikö hra Niäminen alistaa jollekin asiantuntijaraadille, joka arvioisi hänen kodinhoidolliset kykynsä ja tämän lausunnon perusteella hyväksyisi tai hylkäisi rouvan perustelut? Pitäisikö laskea, paljonko elintaso todella paranisi työssä käymisen myötä, kun pitäisi vuokraakin maksaa kahdesta asunnosta ja viikoittain matkailla työ- ja kotipaikkakunnan väliä?
Monenlaista miettii varmaan myös rva Niäminen. Ehkäpä hän kääntyy pulmissaan seurakunnan työntekijän, vaikkapa nuorisotyönohjaajan, diakonin tai papin puoleen. Ehkä hän käy jopa rukouspiirissä, jossa hänen puolestaan rukoillaan.
Mitä rukouspiiriläiset rukoilevat? Varmaankin Jumalan tahdon toteutumista Niämisen perheen elämässä. Entäpä konkreettisemmin? Toivovatko he, että viranomaiset ymmärtäisivät rva Niämisen perustelut ja antaisivat hänen jäädä ansiosidonnaiselle päivärahalle odottelemaan koulutusta vastaavaa työtä lähempää kotoa? Rukoilevatko he hra Niämiselle eheytymistä, että tämä kasvaisi aikuiseksi ja alkaisi ottaa vastuuta lapsistaan niin, että rouva saisi turvallisin mielin keskittyä viikot työhönsä vieraalla paikkakunnalla? Toivovatko he rouvalle suhteellisuudentajua ja luottamusta siihen, että lapset ja mies pärjäävät, vaikka mies hoitaisikin kotiasiat eri tavalla kuin vaimo? Miettivätkö he mielissään, että olisi syytä harkita avioeroa, jos on naimisissa miehen kanssa, josta ei ole ottamaan vastuuta?
Onko oikein vaatia hra Niämiseltä, että hän kasvaisi vastuuseen? Toisin päinhän tilanteet taitavat olla professoristasoa myöten sellaisia, että mies käy töissä toisella puolen Suomea vaimojen hoitaessa perheiden arkea viikkotasolla. Miksi muuten on aina näinpäin? Olisiko tässä edes keskusteltavaa, jos koulutustaan vastaavan työpaikan toiselta paikkakunnalta olisikin saanut hra Niäminen? Vai olisiko itsestään selvää, että Pena lähtisi viikkomatkailijaksi? Entä jos Pena kieltäytyisi samoin perustein?
Missä tilanteessa/tilanteissa mahdollisten ratkaisujen toteutuessa Niämisen perhettä olisi perusteltua pitää ’yhteiskunnan vapaamatkustajina’?
Entäs se seurakunnan työntekijä, jonka puoleen rva Niäminen kääntyi? Mitä apua (rukouspiirin lisäksi) hänen tulisi tarjota? Lähtisikö työvoimaviranomaisen luokse puoltamaan kieltäytymistä? Kävisikö joku arki-ilta katsomassa, miten Pena lasten kanssa pärjää? Voisiko auttaa iltaruoan laitossa ja pyykinpesussa? Kuulustelisiko nuorimmaiselta kertolaskuja? Vai kirjoittaisi tuohtuneen bloggauksen?
(Telkkarista tulee tätä kirjoittaessani Uutisvuodon uusinta. Sen hengessä todettakoon, että Niämisen perhe on fiktiota.)
Olen itse tehnyt työmatkaa Tampereelta Helsinkiin pitkälti yli 10 vuoden ajan. Pendoliinokauteen siirryttäessä matka hurahti 1,5 tunnissa ja junayhteydeyksiä ns. työmatka-aikoina oli (ovat) puolen tunnin välein. Jouduin heräämään samoihin aikoihin kuin jokainen kunnon duunari, ennen kuutta ehtiäkseni klo 7 junaan. Matka-aika ei tehnyt elämänmuotoa raskaaksi, päinvastoin. Siistissä junanvaunussa oli kuninkaallista istua verrattuna esim. kaupunkiliikenteen ruuhkabussien tai omaa autoa ajavien aamuruuhkissa töksähtelevän liikenteen armoilla oleviin kaupunkien työmatkalaisiin. Junan penkillä istuen pystyi valmistelemaan työpäivää, läppäri sylissä tai kaikenmaailman papereita lukien. Kuukausilipun hinnastakin korvattiin verotuksessa kaikki omavastuuta lukuunottamatta.
Olin etuoikeutettu. Ei ollut enää lapsia kotona ja työnikin oli ns. henkisen alan hommaa, joka mahdollisti ja vaatikin rauhassa valmistautumisen tulevaan työpäivään. Mutta kieltämättä 3 tunnin työmatkat viikosta toiseen alkoivat tuntua raskailta, varsinkin kun työn luonteen vuoksi jouduin viettämään helsinginherrana usein iltojakin. Kotonaoloaika jäi liian usein vain nukkumiseen. Ymmärrän hyvin, että tällainen ei sovi kuin ehkä väliaikaiseksi pienten lasten vanhemmille. Matkustaessani nykyisin muissa asioissa Helsinkiin, hakeudun työmatkalaisille (kuukausilippulaisille) varattuihin vaunuosastoihin. Kyllä siellä istuu yhä useitakin tuttuja kasvoja, joiden kanssa yhdessä matkustettiin 10 vuotta sitten. Heidän on siis täytynyt jaksaa ainakin 20 vuotta. Huom.: Pendolinot eivät pysähdy Tre-Hki välillä muualla kuin Tikkurilassa. Esim. Hämeenlinnasta käy satoja ihmisiä InterCityllä Helsingissä työssä ja koko pääradan pituudelta kymmeniä tuhansia. Tamperelaisilla vain on suhteessa nopeimmat yhteydet, mutta välimatkakin pitempi. Eräs helsinkiläinen työkaverini tosin arveli, että paluumatkalla Toijalan kohdalla on pendolinon vessoissa ruuhkaa, kun tamperelaiset vaihtavat tullipukuun landelle tultaessa!
Jouduin muutama vuosi sitten tilanteeseen, missä jouduin viemään päiväkodin aloittava esikoiseni (3-vuotias) päiväkotiin 06.30 ja hakemaan 16.30 – 17.30. Vaihtoehtoja ei ollut, vaikka niitä kuinka etsittiin. Sitä rumbaa ja n. 10 – 11 tunnin päiväkotipäiviä kesti vuoden verran. Tunsin syyllisyyttä silloin ja tunnen vieläkin, vaikka en olisi mitenkään pystynyt tilannetta muuttamaan. Sen silti päätin, että ikinä en enää perheellisenä tee hommia, mihin pelkkiin matkoihin menee 3 – 3,5 h päivässä.
Tuota Mikan viestiä lukiessa tuli mieleen, että kyllä nuo nuoret isät välittävät lapsistaan. Oma esikoiseni , joka on kymmenen kertaa Mikan esikoista vanhempi, teki aika rajun ratkaisun, jotta voi olla kotona eikä toisella puolella Suomea.
Lisään vielä tuohon Martin ja Eliaksen keskusteluun, että lomautukset aiheuttavat lomautusta huomattavan pitemmän viiveen tehostetun että erityisen tuen päätöksiin. Liittyen siihen mitä Elias mainitsi Emilian blogissa. Ne jotka näitä hoitavat näitä asioita, joutuvat lentämään sinne missä tarvitaan muiden lomautusten aikana ja omat työt siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Nyt jos tähän vielä kaikkien säästöjen lisäksi siirretään vanhemmatkin huitsin nevadaan. Kuinkahan kallis kakku syntyy terveyden huollon puolella lasten kohdalla?
Kiitos hyvästä keskustelusta ja monipuolisista kommenteista. Aplådera! Mera, mera!
”Itse olen kyllä sitä mieltä, ettei mitään pullamössösukupolvea ole kuin joidenkin omissa konstruktioissa.” Riippuu vähän siitä, mitä sanalla tarkoitetaan. Tuttavapiiriini kuuluva armeijan kouluttaja valitti ensin, että perinteiset suomalaismiehen käden taidot – puukon ja kirveen käyttö – katoavat vähitellen ja sitten, että nuorten miesten keskimääräinen ruumiinkunto heikkenee. Eiköhän tämä ole jo parikymmentä vuotta jatkunut muutos.
Martti Pentti
Totta. Nykyaikana tarvitaan/harjaannutetaan eri taitoja. Mitäpä kerrostalossa tehdään puukkojen ja kirveiden kanssa? Mutta halvatun taitavia ovat tietotekniikassa. Ja sen suomissa harrastuksissa; valokuvaus, animaatiot, hakkerointi ym. Mulla vävypojat käypi läppäriä trimmaamassa ja oisin ihan ulalla ilman heitä. Toki tyttärenikin on alan asiantuntija, muttei niinkään koneisiin ole perehtynyt. Enkä minä saanut digiboxiakaan toimimaan ilman poikani ja hänen kavereittensa apua.
Tuo kuntopuoli tuntuu oudolta. Tosin enempi istuuvatten koneitten ääressä, mutta nykyisinhän nuorista miehistä suuri osa trimmaa itseään kuntosalilla ja harrastavat kamppailulajeja. Vedättävätkö siellä intissä, kun ei kauhiasti kiinnosta se meininki? Passiivista vastarintaa.
Niin, onko tietyillä taidoilla (tai esim. tietyn standardin täyttävällä fyysisellä kunnolla) itseis- vai välinearvo?
Elias Tanni
Niin, nykyisin puhutaan paljon myös miesten ulkonäköpaineista. Oman piirin miehet edustaa melko boheemia sorttia. Harrastuksina heillä ollut mm. kilpatanssi, kehonrakennus, shakki, kalastus, pokerin pelaaminen, puutarhan hoito, musiikki jne. Huumorintajuisia onneksi kaikki!
Ehkä nuorempana ollut vähän välineellistäkin, mutta esim. oma poikani tosi liikunnallinen ollut aina. Ja toinen tytär myös valmentajana. Eivät taida enää pullistelua kaivata, siis nää miehet. Että itseisarvot varmaan. Omat mielenkiinnot pohjalla. Ja myös terveydelliset syyt.
Mitäs muut ajattelee?
”Tuo kuntopuoli tuntuu oudolta. Tosin enempi istuuvatten koneitten ääressä, mutta nykyisinhän nuorista miehistä suuri osa trimmaa itseään kuntosalilla ja harrastavat kamppailulajeja.” Tilastoja asiasta en tunne. Voi olla niin, että ero hyväkuntoisten ja huonokuntoisten välillä on kasvanut. Sitä en tiedä, onko punttisalilla hankittu kunto mistään kotoisin pitkällä metsämarssilla.
Martti Pentti
Joo, nyt heitän mutulla, tosin yhteiskuntatieteilijän. Saattaapi olla sama ilmiö kuin kirkon vanhoillisen siiven ja yhteiskunnallisen todellisuuden suhde. Siis näitten nuorten, fiksujen miesten mielestä varmaan melko turhauttavaa moiset marssit. Armeijan todellisuuskäsitys on autoritaarinen ja jonninjoutavat marssit tuskin motivoi. Ett muka miksi marssia halvatun helteellä tai tulipalopakkasilla päämäärättömästi? Vain koska käsketään.
Jo oma veljeni aikoinaan sanoi (yli 20 vee sitten), ettei sitä inttii ois kestäny ilman huumorintajuu. Ja hän ompi tosi hyvä tyyppi ja sosiaalinen sopeutuja, mutta myös älykäs. Ja hyväkuntoinen.
Ainuut, jotka on kehunu inttii, on yhet kaksoisveljet, joitten äiti kuoli kun he oli 15 vee, ja heillä armottoman ankara isä, joka joi. Nää pojjaat sano, ettei oo koskaan ollu elämä nii kivaa. Aina oli ruokaa ja ohjelmaa. Ja seuraa.