Jokainen uusi aamu on lahja. Otan sen kiitollisin mielin vastaan. Saatuani muutaman kupin mustaa kahvia, niin olen valmis ajatustyöhön. Se on mielipuuhaani. Annan vanhojen ja uusien ideoiden ryöpsähdellä aivojeni tallelokeroista esiin ja niitä sitten järjestelen pitkin aamua. Runoiksi tai pakinoiksi. Suunnitelmiksi tai kirjeiksi. Yksi mieliaiheistani on ikäihmisten rakkaus. Se on niin suunnattoman tärkeä asia. Siitä ei voi vaieta. Niinpä yritän myös puhtaaksikirjoittaa omia runojani tältä alueelta. Kun hiomistyö on tehty, niin ei muuta kuin painokoneeseen!
Välinpitämättömyys kumppaniaan kohtaan on kaikkein surullisinta! Vaikka yhdessä kotia asutaankin, niin silti ollaan hyvin kaukana toisistaan.
Ei vaatisi suuriakaan panoksia eikä keneltäkään se olisi pois, jos halaamme toisiamme aina kun se on mahdollista. Suukottelut, sipaisut ja varsinkin sanat, rakastavat ja hellät sanat, ne vasta sytyttävätkin!
Koska tiedämme ajan rajallisuuden, niin jokainen hetki on kullan arvoinen. Juuri lapset ja vanhukset ne eniten kaipaavat lämpöä ja syliin ottamista!
Ei se mihinkään katoa tuo rakkauden tarve, vaikka ryhti ei ole enää entisellään ja kasvoissa vuosikymmenten naururypyt.
Tänäänkin on uusi päivä, sanoa toiselle siinä vieressä, rehellisiä ja kauniita sanoja. Kun vielä pystymme. Tänäänkin on vielä mahdollisuuksien päivä askeltaa toisen luo ja halata. Huomisesta emme tiedä.
Tarvitaan loppujen lopuksi niin vähän sanoja ja tekoja, jotta saamme tuon rakkaamme hyvälle mielelle.
Meillä on vielä toisemme.
Mutta entä ne lukuisat ikäihmiset, jotka asuvat yksin. Ehkä ei ole ystäviä eikä lapsiakaan, jotka tulisivat tuomaan lämpöä vanhuksen elämään.
Kumppanin löytäminen, niin halutessaan, ei varmaan nykyään ole kovin vaikeaa : on monia eläkeläisyhdistyksiä, sinkkutapahtumia jne.
Mutta entä ne ikäihmiset, jotka ovat sidottuja omiin asuntoihinsa? Kuka heitä käy halaamassa, jos ei siis omaisiakaan ole?
Kotiapu? Käsittääkseni näillä ihmisillä on aina niin kiire, etteivät ehdi edes seurustelemaan asiakkaansa kanssa.
Jonkinlainen Ystäväpalvelu ? Vapaaehtoisvoimin?
Mutta loppupelissä olemme me kaikki vastuussa toistemme hyvinvoinnista. Kun me jokainen pidämme huolta omista läheisistämme, lähellä ja kaukana, sanoin ja teoin, niin se riittää.
On hienoa, että meillä on toisemme.
Marja Vilkama :”Kotiapu? Käsittääkseni näillä ihmisillä on aina niin kiire, etteivät ehdi edes seurustelemaan asiakkaansa kanssa.”
Tämä oli yksi syy siihen, että Viipurin viimeisen tuomiorovastin sodassa sairaanhoitajalottana toiminut miniä, johon olin tutustunut Unicefin vapaaehtoistyössä, soitti ja pyysi apuani, kun hän ei enää pystynyt liikkumaan yksin ilman apua.
Tärkeintä tuossa läsnäolossa ei mielestäni ollut ”pussailu ja hyväily”, vaan se, että ymmärsin häntä myös auf deutsch. Tuon vapaaehtoisen ja maksuttoman auttamistyöni lähtökohta oli hänen, eikä verovaroilla kustannetun järjestelmän tarpeista lähtevää ja auttamistyöni aikana hän pystyi luopumaan suuresta määrästä hänelle ”sopeutumattomuutensa” vuoksi määrätyistä psyykenlääkkeistä.
Hei Tuula. Olit saanut ystävystyä tavattoman hienolla tittelillä varustetun korkea-arvoisen ja varmasti mielenkiintoisen ihmisen kanssa. ”Sodassa ryöstetyn suomalaisen karjalaisten kaupungin Viipurin viimeisen tuomiorovastin sodassa sairaanhoitajalottana toimineen miniän kanssa ja vielä Unicefin vapaaehtoistyössä.
Olisitko jaksanut kutsua tapaamisianne ystävien kohtaamisiksi ja että olit saanut olla sairasta oppimassa. Ja oikea kätesi olisi jo unohtanut maksuttoman auttamistyön. (Saithan sinäkin ainakin nämä rikkaat muistot.) Eihän kai verovaroilla kustannetulla järjestelmällä ole omaa tarvetta kiertää ihmisten kodeissa määräämässä sopimattomia lääkkeitä.
Olisipa joku mennyt ennenkuin lääkkeitä piti määrätä.
Näissä on varmaan paljon sellaisiakin tapauksia, että molemmat osapuolet vähän kärsii toisiaan, mutta kohtaamiset rikastuttaa kummankin elämää. Auttajalla voi olla hyvät neuvot ja muistot vielä vuosikymmenien päästä.
Werner Janhonen :”Olisitko jaksanut kutsua tapaamisianne ystävien kohtaamisiksi ”
Mielestäni kysymyksessä oli ystävyys, eli kreikkalaisen filosofian Filia erotukseksi Eroksesta (=seksualiteetti) , joka antiikin Kreikassa ei ollut Jumala. Mitä muuta kuin ystävyyttä oli, että kävimme yhdessä hänelle tärkeissä paikoissa kuten silmälääkärillä, kampaajalla, baletissa, Halosen niemellä ja Lotta-museossa ja kuuntelimme yhdessä Verdin Nabuccoa. Hänen, kuten muutaman muunkin sota-ajan kokeneen veteraanin innostuksen heräämisen näkeminen elämää kohtaan, oli pientä sen rinnalla, että kävin kaupassa, laitoin ruokaa, pesin astiat ja pyykit ja siivosin.
”…veteraanin innostuksen heräämisen näkeminen elämää kohtaan, oli pientä sen rinnalla, että kävin kaupassa, laitoin ruokaa, pesin astiat ja pyykit ja siivosin.”
Tuohon kommenttiini selvennykseksi se, että kaikki mitä pystyin avustustyössäni kyseisen sairaanhoitajalotan auttamiseksi tekemään, on pientä sen rinnalla, mitä he henkensä kaupalla tekivät suurvallan aloittamassa hyökäyssodassa meidän jälkipolviemme hyväksi.
Kuten Ruotsin ulkoministeri sotasyyllisyystuomioiden langettamisen jälkeen sanoai: ”Suomen kansa on aina saanut kantaa raskasta taakkaa. Muuan kaikkein raskaimmista on nyt laskettu sen harteille.
Maailmalla tiedetään perin vähän siitä, mitä tapahtuu pienessä kaukaisessa Suomessa. Nyt julistettuja tuomioita verrataan niihin tuomioihin, joita muualla on annettu maanpettureille ja raaoille sotarikollisille. Mutta me Ruotsissa tiedämme asian paremmin. Me ymmärrämme tämän oikeudenkäynnin ja sen tuomioiden tarkoituksen ja sisällön.
Tämän vuoksi me säilytämme vähentymättömän kunnioituksemme niitä miehiä kohtaan, jotka mieskohtaisesta velvollisuudentunnosta ovat palvelleet isänmaataan pitkien ja kovien vuosien aikana ja jotka nyt uhrataan isänmaan alttarille.” (Ruotsin ulkoministeri Christian Günther sotasyyllisyystuomioiden langettamisen jälkeen)
Sinä koet tämän sota-ajan kovasti tärkeänä ja erityisenä aikana. Niin kuin seurakunnan miesten saunassa se usein nousee kovasti tärkeäksi asiaksi. Ja monella esim. oma varusmiespalvelus nousee kovasti tärkeäksi vaikka siitä olisisi jo vuosikymmeniä. Joku on saattanut vaikka kantaa oman reppunsa kirkkojärven ympäri tai jotain muuta yhtä hurjaa.
Mutta onko tullut jo aika havaita, että 1940-luvulla istutettuja perunoita ei enää voi syödä oli niin tai näin. Talvisota kesti 105 päivää. Eihän 105 päivässä ehdi kovin paljon tehdä. Eikö 30 vuoden tavallinen työ voisi olla yhtä tärkeää. Yksi iso ikäluokka esim 108 000 syntynyttä lasta korvasi talvisodan tappiot yhdessä vuodessa. Eikä nykyisin mene kovin monta vuotta kun elämän penseys pakottaa itsemurhaan yhtä monta suomalaista, kun talvisodassa kuoli.
Pitäisikö näin itsenäisyyspäivän alla todeta, että emme enää ole kovin itsenäisiä. Pitäisikö sotaveteraanit olla osa tavallista vanhustenhuoltoa. Pitäisikö todeta, että Venäjä oli vain Eurooppalainen naapuri, isoveli jonka kanssa on sattunut olemaan vähän riitaa joka pitäisi sopia. Ja että viholliset ovat vaihtuneet.
Onko niin, että Lottien työt ovat vain nostalgisia muistoja jotka eivät enää auta.
Suo anteeksi Marja, että olemme vähän eksyneet blogisi hyvästä iloisesta aiheesta.