Olen seurannut viime aikoina kristillistä mediaa tiiviisti. Olen lukenut kristillisiä lehtiä, kuunnellut kristillistä radiota ja katsellut jopa TV7-kanavaa, Kristus minua armahtakoon. Näiden välineiden kautta olen pystynyt tutustumaan hengelliseen kielenkäyttöön, monenkirjavien seurakuntien toimintaan ja kristillisten yhteisöjen viestintään ja rahankeräykseen. Toki ensisijaisesti olen pyrkinyt ruokkimaan itseäni hengellisesti, valitettavasti harvoin siinä onnistuen.
Silmiin ja korviin pistävä on joka tuutista kumpuava viesti: ”meillä menee hyvin.” ”Ennen käytin alkoholia, mutta Jeesus vapautti.” ”Meillä on niin hirveän kasvava seurakunta ja Jumala on meitä niin kovasti siunannut.” ”Profetian mukaan herätys on juuri tulossa.” ”Olen kiertänyt maata ja kaikki jotka olen kohdannut, ovat hirveän innoissaan Jeesuksesta.” ”Seurakuntamme uusi työmuoto on saanut hienon vastaanoton.”
Ymmärrän hyvin, että myös kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt elävät tietynlaisessa hengellisessä markkinataloudesta: toiminnasta on annettava positiivinen kuva. Täytyy olla hyvää pöhinää, niin kuin vaalikentillä konsanaan. Ihmiset pitää saada koukkuun ja innostumaan. Ihmiset odottavat, että usko saa aikaan hyvää ja lähinnä vain hyvää. Mielellään luvassa voisi olla vähän ihmeitä ja silkkitietä kohti iankaikkista elämää.
Minulle jää tästä kaikesta pöhinästä, hypetyksestä ja hallelujasta lopulta vähän valju kuva. Uskon, että Kristus parantaa. Uskon, että Jumala siunaa seurakuntia ja antaa niiden kasvaa. Arkitodellisuus kuitenkin osoittaa, että moni seurakunta ei kasva. Moni sairas ei parane. Moni raitistunut alkaa taas käyttää alkoholia. Kun tämä todellisuus on pitkälti siivottu suuresta osaa kristillistä mediaa ja seurakuntiakin pois, vie se minun silmissäni uskottavuutta koko touhulta.
On ymmärrettävää, että vaikeuksista ja epäonnistumisista ei haluta puhua, eikä niitä nosteta esille kuin vasta sitten, kun ne on voitettu (tai kun ne väitetään voitetuiksi). Voitettu vaikeushan on todiste Jumalan suuruudesta ja toimiva väkevän todistuspuheenvuoron aihe. Minä kaipaisin kuitenkin kristilliseen mediaan ja seurakuntiin enemmän kertomuksia vastoinkäymisistä. Siitä, kuinka seurakunta kuihtui. Siitä, kuinka sairaat eivät parantuneet. Siitä, kuinka lähetysmatkalla kukaan ei ottanut vastaan Kristusta. Ehkä tällä tavalla tulisimme palvelluiksi. Ehkä tällä tavalla viestintä tulisi uskottavammaksi, elämänmakuisemmaksi. Ehkä silloin positiivisetkin kertomukset, jotka kerrotaan, tulisivat uskottavimmiksi ja voimallisimmiksi?
Moni kristitty kärsii masennuksesta, eikä koskaan parannu. Moni seurakuntalainen ei ole löytänyt seurakunnasta yhtään tosiystävää. Moni uskovainen ei ole saanut kaipaamaansa armolahjaa. Ehkä näitä tarinoita esiin nostamalla toisimme lohtua monille? Minusta ei ole häpeä myöntää, että (etenkään) kristittyjen parissa kaikki ei aina suju. Ilojen lisäksi haasteiden ja pettymysten esille tuominen lisäisi uskoakseni seurakuntien, yhteisöjen ja järjestöjen uskottavuutta, elämänmakuisuutta ja inhimillisyyttä. Vaikka pettymykset ja vastoinkäymiset eivät välttämättä myy (paitsi ehkä rukousparantamisbisneksessä), ne voisivat lisätä elämänmakuisuutta ja inhimillisyyttä. Ne voisivat saada uuden ihmisen pysähtymään kristillisen sanoman äärelle.
Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni Kotimaa24-palveluun. Olen 23-vuotias kirkkovaltuuston puheenjohtaja, juuri teologian kandidaatiksi valmistuva isä ja toivottavasti parin vuoden päästä pappi. Tulen kirjoittelemaan kirkosta, uskosta, ripauksen arjesta ja ehkä myös vähän yhteiskunnastakin.
Kuten May Roth-Edelmann minäkin välillä ihmettelen näiden kirkkoon kuulumattomien aktiivisuutta tällä sivulla. Ehkä heillä ei ole omia sivuja? Jos on, en tunne tarvetta mennä sinne katsomuksiani tarjoamaan.
Osmo Kauppinen. En oikein usko, että ihmiset tuntevat vastenmielisyyttä pappeja kohtaan. Sana se taitaa olla ja mitä sieltä saa lukea itsestään. Luin kerran jutun kaverista, joka kääntyi buddhalaisuuteen, kun se ei tunne käsitettä synti.
Aarnio: ”Kuten May Roth-Edelmann minäkin välillä ihmettelen näiden kirkkoon kuulumattomien aktiivisuutta tällä sivulla.”
No riittää täällä taas näitä ihmettelijöitä. En minä ole ainakaan missään täällä huomannut sellaista sääntöä, että kirkon jäsenmaksu pitää olla maksettu ennen kuin täällä saa mielipiteitään julki tuoda.
Käsittääkseni tämä on ihan julkinen ja kaikille avoin foorumi. Teologisiin asioihin en puutu, ihmetellä voin, mutta jutustellaanhan täällä näistä yleisistä yhteiskunnallisista, sekä Suomen lakiin, lainsäädäntöön ja lain toimeenpanoonkin liittyvistä asioista, joista usein ne pisimmät kommenttiketjut syntyvätkin.
Minä olen kyllä Tarja kokenut näillä palstoilla ihan pappien halveksuntaa ja syrjintää. En ymmärrä sitä.Me yritämme tehdä omaa työtämme ja hoitaa virkaamme kirkossa sn palvelijoina. Tosin minä en enää palvele ketään eläkeukkona. Mutta jäljelle jäävien puolesta olen hyvin loukkaantunut.
Jos omaisten päätös vainajan kohtelusta ajaa näin kaiken muun edelle, olen hyvin hämmästynyt. Tulee helposti mielikuva, että vainaja on kuin roska, josta on päästävä eroon, mitä huomaamattomammin, sen parempi. Vaikka omaiset itse eivät uskoisikaan Jumalaan, antaako heidän käsityksensä heille oikeuden mitätöidä edesmenneen sukulaisen oikeuden? Siunaustilaisuus on myös kunnioituksen osoitus ja jäähyväisten jättäminen. Edesmennyt on keskipiste, eivät omaiset.
Uutisessa puhutaan kahdesti uurnan siunaamisesta. Mitä ihmettä? Ei kai arkkuhautauksessakaan puhuta arkun siunaamisesta? Hautaan siunaamisessa siunataan vainaja olkoon hän arkussa tai arkun sisällä muovipussissa tai vaikka kenkälaatikossa. Ovatko nuo oikeasti Suomen Hautaustoimistojen liiton lehden päätoimittaja Maija Lepolan sanoja? Ällistyttävää ymmärtämättömyyttä noin keskeisellä paikalla, jos ovat.
Aika iso ongelma on myös kirkkoon kuulumattomien siunaaminen vastoin vainajan tahtoa, omaisten tai papin painostuksen seurauksena.
Puhumattakaan siitä miten kirkko riekkuu suuronnettomuuksien tms. seurauksena kuolleiden kautta.
Joidenkin harmiksi esitän kirkkoon kuulumattoman mielipiteeni tällä foorumilla – piiitkästä aikaa.
Tuon jutun 2 viimeistä lausetta järkyttävät.
Katsooko kirkko tosiaan, että jos vainaja ”on kuulunut kirkkoon” ((kuolinhetkelläänkö vai kunhan edes joskus?)) se on automaattisesti hänen ehdoton suostumuksensa sille, että evlutkirkon pappi saa tulla tekemään vainajalle kristillisiä loitsuja?
Siinäkin tapauksessa että vainaja on elässään, ennen kuolemaansa, selvästi sanonut, että hän ei moista pelleilyä osalleen tahdo? Ja vieläpä salaa vainajan omaisilta, heille kertomatta.
En yhtään epäile etteikö kirkko olisi asettanut papeilleen tällaista velvollisuutta, mutta millä oikeudella? Ilmeisesti omankäden oikeudella, joka menee vainajan selkeästi ilmaiseman tahdonkin edelle.
Taas yksi kirkollinen pakko, vainajan siunauspakko, lisää minun tietooni edellisten muodostaman pitkän pötkön perään.
Liisa Ahdille sen verran, että en ihan kovin innoissani ole siitä että sinun mielikuvissasi äitivainaani on roska. Ei minun. Mutta älä ota tätä itseesi, en minä tästä yöuniani menetä – annan valua kuin vesi hanhen selästä. Olen tähän jo niin tottunut. Siedätyshoitoa olen saanut runsaati vuosien varrella uskovaisten tölväisyistä, hyvin on tehonnut, siis se siedätyshoito nimittäin.
Hyvä että tasa-arvoisesta avioliittolaista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, ja ateisteista, uskonnottomista puhutaan nykyisin mediassa, ehkä sekin toimii siedätyshoitona ja saadaan edistystä kansalaisten yhdenvertaisuuteen.
Pieni, todellakin pieni, merkki tästä homojen suhteen oli kuultavissa arkkipiispan suusta. Nyt on siis kehitys kehittynyt siihen pisteeseen että tuollainenkin lausunto on mahdollinen, vaikka ei ole kirkon virallinen uusi kanta ja teot puuttuvat, huulet ovat vasta heiluneet.
Mäkinen vieritti syytä homojen syrjimisestä kirkon ohella yhteiskunnalle, kirkko ei siis ilmeisesti ole hänestä osa yhteiskuntaa, sopii mulle, no erotetaan sitten viimein ihan aikuisten oikeesti kirkko valtiosta!
Ja mistäköhän se yhteiskunta sitten on saanut oppinsa, vaikutteensa, perusteensa homojen ja muiden epäkelpojen, syystä tai toisesta, jumalan kuvien syrjimiseen?
Ehkäpä joskus uskonnottomienkin tasa-arvo edistyy. Juuri nyt taitaa edistyä seksuaalivähemmistöjen oikeudet nopeammin, mutta jo on aikakin, sen heille ilolla suon. On heillä vaikeampaa tällä Suomessa – ei mennä muihin maihin tässä yhteydessä – kuin meillä ateisteilla.
Hypetys ja hallelujako ovat Suomen Siionin suurimmat ongelmat? Kun on käynyt su aamujen kymppimessuissa, niin ei kyllä tarvitse ankeuttajaa erikseen etsiskellä.
Masennushan on luterilaisten messujen perusvire, ollut sitä jo vuosisatoja. Ja tilastoista voi hyvin nähdä, miten on seurakuntien kasvun laita.
On toki totta, että seurakunnassa pitäisi olla aito, eikä teeskennellä jotain muuta kuin on. Hypetys saattaa olla joidenkin yksittäisten vapaiden seurakuntien ongelma. En kyllä mitenkään tunnista, että suomalaisten luterilaisten seurakuntien pohjavire olisi liian positiivinen. Ongelma on mielestäni täysin päinvastainen.
Minä puolestaan ymmärrän blogin pointin oikein hyvin. Liikaa meillä on kristillisyyttä, jossa kokoushuoneessa täytyy vetää vino hymy kasvoille vaikka sydän sisällä olisi rikki revitty. Ihan liikaa tekopyhyyttä ja teeskentelyä. Itse kaipaan rehellistä syntisten sairastupaa, jossa kuitenkin sana vahvana julistetaan.
Sellainen seurakunnan juurikin pitäisi olla, jossa saa myös murheistaan kertoa ja niitä yhdessä viedään Jumalan eteen rukouksin.
Toki myös kiitos aiheita saa ja pitääkin tuoda, kun siihen on aihetta.
Blogisti kuvaa hyvin tien toisen ojan ja Pentti Olin sen toisen. Taivas varjelkoon molemmista. Kummassakin on kysymys esittämisestä. Toisessa esitetään uskovaa ja toisessa kirkkoa.
Oikein mukavaa, että tulee uusia(kin) blogisteja. Muistan kyllä Matin kommentoineen täällä vuosien saatossa.
Hyvä aloitus. Itse olen kokenut, että seurakunnissa on läsnä elämän koko kirjo, iloineen ja suruineen.