Meren tuomaa

On ollut kylmä kesä. Silti siinäkin on hyvät puolensa. Ei ole paarmoja.

Eräällä ystävällämme on tapana käydä nimipäivänä mökkirannassa katsomassa mitä meri on tuonut nimipäivälahjaksi. Aina siellä on jotain ollut vesirajassa.

Helsingin Sanomat väittää että luovat ihmiset keskittyvät isoihin kaupunkeihin niiden vapaamman ilmapiirin vuoksi. Ei pidä paikkaansa. Luovia ihmisiä löytyy runsaasti pieniltä paikkakunnilta. Kuten täältä Hailuodosta.

Meri on tuonut tänne ihmisiä, jotka kaipaavat hiljaisuutta ja aaltojen ääntä – taivasta ja merta enemmän kuin lääkärikään osaa määrätä. Täällä on jo melkoinen joukko kuvataiteilijoita, muusikoita, kirjailijoita ja tanssijoita – mutta myös arjen taiteilijoita, jotka ovat tottuneet tekemään käsillään kaiken mahdollisen itse.

Meri muokkaa saaressa asuvaa voimallaan. Meri on aina ihmistä vahvempi. Arvoituksellinen, äkisti kasvojaan muuttava. Yhdessä hetkessä tyven ja seuraavassa hetkessä jo sen syvyyksistä nousevat hyöky ja vaahtopäivät. Pieniä ollaan me ihmispolot myrskyävän veden äärellä.

Hailuodon kirkko on valmistunut 1972. Edellinen kirkko paloi 1968, se oli Suomen vanhin puukirkko. Nykyinen on toisella tapaa harvinainen, siinä betonielementit lyövät sopuisasti kättä lasin, puun ja kuparin kanssa. Isosta alttari-ikkunasta tervehtivät ikivanhat männyt tyynesti kirkossa kävijää.

Monien muiden muistettavien hetkien ohella kävi Kauko Röyhkä pitämässä kesällä konsertin kirkossa. Taiteilija esitti omaa musiikkiaan: Puiden alle, Kevät, Lauralle, Helvetti… rosoiset laulut istuivat loistavasti kirkkoon, vaikka eivät ole leimallisesti hengellistä musiikkia. Tuntui kuin betoni olisi alkanut kukkia.

Jumala puhuttelee ihmistä monin tavoin. Arvaamattomin tavoin. Eniten olen kuitenkin riemuinnut uudesta pienestä perhepiirin jäsenestä. Olen vaari. Tämän takia kannatti elellä tähän kohtaan. Mitä on vielä edessä, Luoja tietää. Katsotaan, mitä meri tuo…