Merkitysten kaivuussa tarvitaan nöyryyttä ja arvostelukykya

Viime blogissani kirjoitin ihmismielestä merkitysten etsijänä. Ihmiselle on luonteenomaista nähdä ja etsiä ympäriltään merkityksiä. Ihmisen uniikki ominaisuus on kysyä paikkaansa universumissa. Merkityksiä kaivataan ja kaivetaan.

Naisia kaivamassa

Uskonnollisuus ja salaliittoteoriat?

Tämä ihmismielen kyky ja taipumus voi kuitenkin ajautua ylikierroksille. Tällöin ihminen näkee merkityksiä ja suunnitelmallisuutta siellä, missä sitä ei ole. Esimerkkejä tästä ovat erilaiset salaliittoteoriat. Kognitiivisen uskontotieteen edustajat ja osa uusateisteista näkevät itse uskonnon toimintahäiriönä, jossa mieli ajautuu ylikierroksille, sillä uskonnolle on ominaista etsiä merkityksiä. Siksi ei ole yllättävää, että uskonnollisten ja salaliittoteoriota viljelevien ryhmien rajapinta saattaa murtua siten, että nämä ryhtyvät ruokkimaan toisiaan. Näin kävi QAnon-liikkeen parissä, ja on käynyt rokotekriittisen liikkeen parissä.

Salaliittoteorioita asteen salonkikelpoisempia ovat yksinkertaistavat poliittiset ja ideologiset teoriat, jotka kuitenkin jakavat koko maailman muutamaan toimijaan tai perusteeseen (esim. patriarkaatti, syrjintä, rotu, kansanluonne), joilla pyritään selittämään kaikki taloudesta kulttuuriin ja yksilöstä yhteiskuntaan asti.

Maailman monimutkaisuus ja saatavissa olevan tiedon määrän lähes rajaton kasvu tekevät miltei mahdottomaksi analysoida kaikkia olennaisia yksityiskohtia ja hankkia riittävää tietoa. Tiedon sirpaleita voi myös yhdistellä monella tavoin. Tällöin on helppo nähdä toimijuutta ja suunnitelmallisuutta siellä, missä sitä ei ole, tai tulkita yksityiskohdat monella eri tavalla erilaisten ja vastakkaisten kokonaisuuksien osiksi. Ihmisellä ei ole pääsyä kuin partikulaariin näkökulmaan. Miten siis toimia moninaisen tiedon — tai tiedon nimellä kulkevan valetiedon — keskellä?

Kristillisen perinteen välineitä merkitysten erottamiseen

Vanha kristillinen monastinen perinne kohtasi saman ongelman, kun se yritti seuloa ihmeistä, unista, näyistä ja tulkinnoista ne, joissa mahdollisesti oli jotakin perää. Se otti ensimmäiseksi lähtökohdakseen nöyryyden: Sinä et ole Jumalan valittu sanansaattaja, eikä ole kukaan ylpeä itsekorostuksessa kylpijäkään. Epäile ihmeselityksiä, varsinkin niitä, jotka ovat liian lähellä sinua. Oman erehtymisen mahdollisuus on inhimillisen ajattelun ominaispiirre. Tieteenfilosofiassa puhutaan tiedollisesta nöyryydestä, joka merkitsee mm. valmiutta kyseenalaistaa kykyjensä ja tarkkailupositionsa objektiivisuus.

Armolahjoista ja ihmeistä on puhunut nykyaikana erityisesti amerikkalaisperäinen karismaattisuus. Sille on ominaista hakea kannattajia ja rahaa lupailemalla ihmeitä. Siksi kriittisyys ja nöyryys eivät ole siellä hyveitä. Sen liittoutuessa poliittisten ihmesaarnaajien kanssa jälki on pahaa.

Monastinen perinne puhuu myös arvostelukyvyn (lat. discriminatio, kr. διάκρισις) armolahjasta, jolla opetukset punnitaan. Se liittyy opetusten laatuun. Armo ei hajota vaan rakentaa ja kokoaa yhteen. Se ei lietso pelkoa, vihaa, eripuraa eikä varsinkaan kuolemaa. Se ei koettele Jumalaa asettumalla temppelin harjalle ja hyppäämällä alas. Sellaiset ehdotukset tulevat aivan toisesta suunnasta.

Luettavaksi

Olli-Pekka Vainio käsittelee salaliittoteorioihin liittyviä epistemologisia virheitä artikkelissa Onko kyseessä… salaliitto?

Jason Lepojärvi pyytää kolumnissaan Lopunaika ja tiedollinen nöyryys hillintää lopunajallisiin spekulaatioihin

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Omatuntoni kolkuttaa nyt, kun kritisoin noita Yhteisvastuukeräykseen liittyviä kampanjoita, joissa toisissa tanssitaan kimaltelevien kruunujen alla ja toisissa roikotetaan kylmenneitä ruumiita. Parhaansa mukaan toki molemmat yrittävät kansaa lahjoittamaan herätellä. Siis miksi tyrmätä nuo ideat. Mutta jos noille mielestäni liian räikeille ja osin harhaanjohtavillekin lähestymisille vaihtoehtoja haetaan, olisi tässä yksi: Arkkipiispan henkilö, joka julisteessa muutamalla huolella valitulla sitaatilla vetoaisi kaikkiin suomalaisiin, ihan omana itsenään, yhtenä meistä. Ehkä ensi kerralla?

  2. Syvällistä puhetta.
    Totta on, että emme voi itse päättää syntymästämme, emmekä kuolemastamme.
    Nykyään on yhä enemmän vallalla pyrkimys, että ihminen haluaa päättää elämässään kaikesta oman tahtonsa mukaan. Mutta kun me emme ole yli-ihmisiä niin parasta on suostua vain tavalliseksi kuolevaiseksi.

  3. Enpä ole aikoihin lukenut arkkipiispalta – kuten en muiltakaan piispoilta – näin syvältä nousevaa pohdintaa kirkon keskeisimmästä sanomasta. Kävin linkistä lukemassa alkuperäisen puheen ja nyt ymmärrän vielä paremmin: arkkipiispan puheen taustana on Juhani Rekolan 1970 luvulla ilmestynyt esseekokoelma Kuolemantanssi, jossa on tyttärensä Leena Rekolan kuvitus.

    Juhani Rekola, Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen ja Slussenin sissien ystävä, oli Suomen kirkon syvällisimpiä ajattelijoita. Ja erityisesti kuoleman ja kuoleman jälkeisen elämän mysteerin mietiskelijöitä. Hän ei tarjonnut esseissään varmoja vastauksia, hän puhui matkan teosta muuttuvassa maailmassa itsekin muuttuvana. Esimerkiksi näin: ”Niin saan tehdä matkaa sekä varmuudessa että epävarmuudessa. Näin koen sekä kuoleman että iäisen elämän läsnäolonkin.”

    Muistaakseni juuri Juhani Rekola kiteytti kirkon kriisin siihen, että sen perimmäisenä syynä on se, että kirkko on menettänyt kuoleman selittämisen monopolin.

    Saattohoidosta virinnyt keskustelu voisi antaa viitteitä siihen, että kirkko voisi ottaa rohkeammin takaisin kuoleman selittäjän rooliaan. Ei niin, että se tarjoisi varmoja vastauksia vaan yrittäisi antaa edes aavistuksen sille mitä ei voi sanoilla loppuun asti selittää. Siis samanaikaista varmuutta ja epävarmuutta.

    Kari Peitsamolle suosittelisin Juhani Rekolan kirjojen lukemista. Ne antavat perspektiiviä. Ja Kirjapajalle suosittelisin uusintapainosten ottamista, niillä voisi olla taas kysyntää. Eivät nämä elämän ja kuoleman kysymykset mihinkään katoa.

    Johannes Ijäkselle antaisin pyyhkeitä. Mikä otsikko tämä on: Arkkipiispa puhui kuolemasta. Oli kyllä aika lakoninen veto.

  4. ”…kriisin siihen, että sen perimmäisenä syynä on se, että kirkko on menettänyt kuoleman selittämisen monopolin.”

    Miksi ihmeessä po. kirkolla pitäsi. olla kuoleman selittämisen monopoli tai monopolia eli yksinoikeutta ylipäätään yhtään mihinkään?

    Varsinkaan kun ei varmasti tiedetä onko kirkon Jumalaa ja sitä mukaa sen päätuotteita eli taivasta ja helvettiä edes olemassa?

    • Ja minä kun luulin, että juuri tietämättömyys tekisi sillä tavalla nöyräksi ettei halua yksinoikeutta väittää tietävänsä mitä ei tiedetä!
      Kirkko siis haluaisi yksinoikeuden myydä ns. sikoja säkissä kun minusta sillekään ei kulu yksinoikeutta myydä sikoja edes ilman säkkiä.

  5. Ihmisen loppu mahdollisine terminaalivaiheen hoitoineen ja kohtaamisineen on toki tärkeä asia. Mutta kun koko viime vuosi keskusteltiin vanhustenhoidon lakiin tulevasta hoitajamitoituksesta, olisi tämän kevään aiheeksi sopinut paremmin Hyvä Vanhuus. Kirkkohan ei hoitajamitoitusasiassa sanonut valmisteltavaan asiaan halaistua sanaa. Yksi asia olisi tarkastella eläkkeelle siirtymisen ja vanhenemisen problematiikkaa, mutta menen nyt hieman edemmäs, koska vuodet 60.n ympärillä ovat Ihmisille niin erilaiset vanhenemiseen liittyen. Torjunnasta johtuu, että harvoin puhumme kuolemanpelosta. Syy on siinä, että pyrimme torjumaan sellaiset asiat. Monesti vanhusten kanssa halutaan seurustella iloisesti, mistä seuraa se, että vanhus jää yksin pelkoineen. Näin mieltäpainavan kuorman keventäminen ei onnistu. Ongelma on siinä, että Ihminen ei voi tiedostaa muuta kuin sen, minkä Hän voi ilmaista. Usein hyvää tarkoittavan keskustelun seurauksena onkin sitten kolottavat raajat, kiittämättömät sukulaiset, heikentynyt kuulo, yleinen moraalittomuus ja mitäänpäättämättömät poliitikot. Eipä silti, asioissa voi olla paljon perääkin. Sitten on niin, että asiaan ei aina päästä myöskään suoraan kysymällä, vaan tarvitaan nöyrää kuuntelijaa. Vanhuudessa ja kuoleman tiedostamisessa Ihminen joutuu kohtaamaan oman tarkoituksensa. Tämä kokemus on Meille jokaiselle erilainen ja ainutkertainen. Sitten jos olemme päässeet eteenpäin , voimme huomata, että elämämme yksi tarkoitus on kuolema. Toisaalta, se juuri antaa elämälle tarkoituksen. Ja kun kuljemme kohti kuolemaa, on hyvä suunnata katse Sen rajan tuolle puolen. Hyvässä lykyssä ei sitten ole vaikea yhtyä virren, Taivaaseen Käy Matkamme , Maa ei viihdyttää Saa Meitä, sanoihin.

  6. Kyllä kirkolla on oikeus julistaa Jumalan Sanaa, kuten muillakin ryhmittymillä on oikeus julistaa omaa agendaansa, kuten vaikkapa sellaista, että Jumalaa ei ole.

    Sata varmaa on ainakin se, että kaikki kuolemme. Ihmistä kiinnostaa yleensä myös se, mitä on kuoleman jälkeen.

    • Olen viime aikoina lukenut useita kirjoja, jotka koskettelevat NDE-kokemuksia. Eli kuolemanrajakokemuksia, jossa kliinisesti kuolleet ihmiset ovat palanneet elämään ja kertoneet kokemuksistaan.

      Internet on avannut mahdollisuuden koota näitä kokemuksia globaalisti, jolloin kokemukset edustavat eri uskontoja, myös uskonnottomien ja ateistien kokemuksia.

      Näitä NDE-kokemuksia on tuhansia ja aineistosta on voitu näin tehdä useita tutkimuksia tieteellisten menetelmien pohjalta.

      Minun mielestäni näiden tutkimusten perusteella voidaan melkoisella varmuudella ja vakuuttavuudella sanoa, että tietoisuus säilyy myös kuoleman rajan takana.

      Minulle nämä NDE-kokemukset ovat olleet lohtuna ja toivon antajana. En näe niissä ristiriitaa raamattuun. Päinvastoin- raamatun sana aukeaa entistä selvemmin kertomaan Jeesuksesta ja iankaikkisesta elämästä.
      Minulle vahvin kokemus oli lukea Eben Alexanderin Proof of Heaven. Suomeksi teos on Totuus taivaasta, jossa nimi johtaa vähän harhaan.

      Mielessäni soi joissakin näistä kirjoita ollut toteamus:’We are spiritual beings living some time in our human bodies.’

Ilmari Karimies
Ilmari Karimieshttps://helsinki.academia.edu/IlmariKarimies/
Lutherin uskokäsityksestä väitellyt teologian tohtori, luennoitsija. Reformaation teologian tuntiopettaja Avoimessa yliopistossa. Toiminut Helsingin piispan teologisena sihteerinä, kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä sekä neljässä pohjoismaisessa luterilais-katolisessa dialogikomissiossa.