Tunnustan, että olen viime ajat virkavapaalla ollessani osallistunut hyvin laiskasti messuihin. Olen aina ollut työssä messun ystävä sekä pitänyt sitä tärkeänä. Messu on ollut mieluisa ja tärkeä työtehtävä koko virkaurani ajan.
Huono osallistumiseni on ollut osaltaan tietoista kokeilua ja osaltaan vain laiskuutta tai haluttomuutta osallistua. Televisiosta ja radiosta olen kyllä melkein joka pyhä seurannut jonkin messun tai jumalanpalveluksen.
Tuo kuvaamani tilanne on tuonut mahdollisuuden ainakin jossakin määrin tarkastella messua ns. tavallisen seurakuntalaisen silmin. Toki pappina olen kirkon työntekijä enkä siitä roolista pääse kokonaan irti, mutta uskon kuitenkin ”kokeiluni” antaneen jotakin uutta ymmärrystä siihen, miten messuun ja muuhunkin seurakunnan toimintaan suhtautuvat perusseurakuntalaiset.
Vanha slogan väitti, että messu on seurakuntaelämän keskus. Tätä väitettä on alettu kyseenalaistaa jopa kirkon omassa piirissä, kun on tunnustettu laskevien osallistujamäärien tilanne. Toisaalta asiaan on myös herätelty vastavoima, kun on ryhdytty hyvinkin aktiivisesti ”kehittämään messua”. Tiellä-hanke ja Jaetut eväät kansanliike ovat tästä esimerkkejä. Konkreettisin tapa messujen kehittämiseen ovat olleet messuryhmät, joita on otettu käyttöön Haapajärven mallin ja kokemusten pohjalta monissa seurakunnissa.
Messu on teologisesti ja meidän kirkon toimijoiden näkökulmasta seurakunnan tai seurakuntaelämän tai –toiminnan keskus. Se ei ole kuitenkaan seurakuntayhteisön elämän keskus eikä seurakuntatoiminnan keskus, kun katsomme tilastoja. Messu on tietysti on säännöllisin ja toistuvin ”toimintamuoto”, koska se jatkuu vuoden ympäri kaikkina pyhäpäivinä, siis sunnuntaisin ja kirkkovuoden juhlapäivinä tai vastaavina. Mikään muu toiminta ei pyöri ympäri vuoden viikoittain. Muualla vaikkapa katolisessa maailmassa messuja vietetään jopa päivittäin, ainakin kaupungeissa.
Messun ja sen aseman kehittäminen on tärkeää, mutta siinä on myös tavoittavuuden näkökulmasta vaaransa. Messuun osallistuu säännöllisesti nykyisellään vain muutama prosentti seurakuntien jäsenistä. Messun kehittäminen nykyisen osallistujajoukon kanssa ei ole kovin vaikeaa. Vaikeampaa on uusien osallistujien mukaan saaminen. Ihanne seurakuntalaisista, jotka osallistuvat joka viikko messuun, on liian kova ihanne. On tärkeää, että ihminen osallistuu kerran vuodessa joulukirkkoon. Kaikki siitä enempi on jo aktiivisuuden huomattavaa lisääntymistä. Toinen tilanne, jossa harvoin osallistuvat tulevat messuun, ovat konfirmaatiomessut.
Messun pitäisi olla sellainen, että kuka tahansa voi ”piipahtaa” sinne. Toisaalta vaatii melkoista ”motiivia” lähteä messuun ja edelleen: Messuun osallistuminen on monille niissä käyville seurakuntatoimintaan osallistumisen kumulaation huipentuma tai osanen. Toki tiedän, että meillä on jonkin verran ihmisiä, joiden lähes ainoa osallistumisen muoto on messussa käyminen.
Edellisestä joutuu vetämään joitakin poikkeusseurakuntia lukuun ottamatta hieman ikävän johtopäätöksen: Messu ja siihen osallistuminen ei ole tavallisen rivikristityn tai suomalaisen ”agendalla”. Tai osallistumiseen pitää olla jokin erityinen syy, esimerkiksi lähiomaisen kuolema tai vastaava. Messua tavoittavampi toiminta ovat kirkolliset toimitukset, joihin osallistuu eri ihmisiä enemmän kuin messuihin. Messu on – halusimme sitä tai emme – jonkinlaista ylä- tai alakulttuuria, josta ihmiset ovat kaiken aikaa yhä enemmän vieraantuneet.
Messun ja sen aseman kehittäminen pitää nousta em. tosiasiasta. Osallistujamäärän lisäämiseen on oikeastaan kaksi erilaista tai parhaassa tapauksessa yhdistettävää tietä. Ensimmäinen on huomion kiinnittäminen ”messun syöttöliikenteeseen”. Termi on emerituspiispa Voitto Huotarilta. Hän tarkoitti siellä kaikkea muuta seurakunnan toimintaa, jonka kautta ja avulla ihminen voisi löytää tien myös messuun. Itse korostaisin seurakuntatoiminnan ohella tai jopa sijasta enemmän ”syöttöliikenteenä” sitä, miten kirkon työntekijät ovat mukana ihmisten elämässä jakamassa sitä. Sellaisen lisäämisellä voisi olla vahva mahdollisuus vaikuttaa messujen osallistujamääriin.
Toinen tapa on kehitellä messua siten, että siitä rakennetaan houkutteleva ja erilaisia ihmisiä kutsutaan mukaan sitä suunnittelemaan ja toteuttamaan. Tämä on pelkistetysti messuryhmien toiminnan idea ja tavoite. Tulokset messuryhmien toiminnasta ovat olleet hyviä. Tässä on kuitenkin heikkoutena se, että messuun kutsutaan mukaan ihmisiä aktiivisuuden kautta. Varmaan siellä on tilaa heillekin, jotka haluavat vain tulla valmiille.
Kumpaankin edelliseen pitää liittää ruohonjuuritason asennekasvatus siitä, että messu on mainio juttu ja että siellä on paikka tavalliselle ihmiselle. Tässä kohtaa meidän oma varmuutemme ja uskomme varmaan horjuu, koska epäilemme ettei noin itsestään selvästi ole.
Sellaista hyvää todellisuuden harhaa on vältettävä, jossa vietämme hienoja messuja joihin osallistuu on vain pieni osa seurakuntalaisista – ja sitten olemme tyytyväisiä tilanteeseen. Suomalaisen kristityn malliksi voisi yrittää nostaa ihmisen, joka osallistuu vaikkapa muutaman kerran vuodessa messuun. Hyvä on tietysti kiittää heitä, jotka osallistuvat aina tai hyvin usein. Messu mietityttää monella tavalla, ainakin edellisillä!
Toivo Loikkanen
Käymme messuissa niin usein kuin mahdollista. Meille messut ja sanajumalanpalveluksetkin on tärkeitä latautumisen paikkoja.
Minä koen samoin. Ehtoollinen on minulle hyvin tärkeä. Valitettava tosiasia on kuitenkin myös se, että kirkko ja sen toiminta ei enää kiinnosta ihmisiä. Täällä meidänkin seurakunnassamme messuun osallistujien määrä on huomattavasti vähentynyt.
Osasyy on varmasti sekin, että uskolliset kirkossa kävijät ikääntyvät eivätkä enää jaksa osallistua. Tulee sairautta ja nukutaan pois. Nuorempia ei kuitenkaan tule tilalle.
Hienoa, Merja, että on sinunlaisiasi ihmisiä, jotka kokevat messun noin. Surullista tosiaan on, että suurta osaa seurakuntien jäsenistä messu ei kiinnosta. Jotain tarttis tehdä – tai tehdä toisin! Pekka Pesonen nosti kommenteissaan hyviä ehdotuksia.
”Osasyy on varmasti sekin, että uskolliset kirkossa kävijät ikääntyvät eivätkä enää jaksa osallistua. Tulee sairautta ja nukutaan pois. Nuorempia ei kuitenkaan tule tilalle.”
Tämä on totta. Mutta on myös niin, että monet ikääntyneet seurakuntalaiset eivät yksinkertaisesti enää pääse kirkkoon vaikka haluaisivat. Olen itse ”maalaisseurakunnan” jäsen. Kirkko on 15 km:n päässä. Kun ikääntyvien autoilusta on luovuttava erilaisten kremppojen vuoksi eli kimppakyytiäkään ei enää löydy, ei kirkkoon yksinkertaisesti pääse kiitos erilaisten valtion ja kunnan säästöjen. Kiinnostusta kyllä olisi.
Aikanaan oli linjataksi täälläkin, jolla kirkkoon pääsi vaan eipä enää. Kun asiaa tiedustelin, niin kaupunki ilmoitti, että kirkossa käyntiin tai lätkämatsiin eli harrastuksiin ei kaupungilla ole varaa. Että sillälailla.
Taksilla kirkkomatka maksaa 65 euroa edestakaisin, joten eläkeläisillä ei siihen aina vain ole varaa.
Nuorempia ei todellakaan maaseudulta pahemmin löydy eikä riparin jälkeen asia taida kummemmin kiinnostaakaan.
Ei varsinainen ongelma ole siinä, ettei messu kiinnosta. Se on siinä ettei kirkko osoita konkreettista kiinnostusta niitä kohtaan, joita ei kirkossa yleensä näy. Hoidetaan vain messut hienosti, miettimättä asiaa sen enempää.
Milloin viimeksi kuulit innostavan saarnan, jonka kuultuasi innostus tarttui sinuun ja tahdoit lähteä elämään kuulemaasi todeksi?
Saitko kirkkomatkalla uusia ystäviä, joiden kanssa päätitte tehdä muutakin yhdessä?
Kysyikö joku sinulta:” mitä sinulle oikeasti kuuluu”
Paljon muutakin voisi tehdä. Löytyykö siihen todellista motivaatiota?
Kiitos Toivo, kun nostit kissan pöydälle.
Kiitos kiitoksista!
Tuossa äsken jo kommentoin Merja Ruuskan hyvää kirjoitusta. Luinpa Toivo Loikkasen blogin uudelleen ja tartun nyt sanoihin ”Messu, syöttöliikenne ja messun asema”
Autottomuuden ja sunnuntaiaamujen olemattoman julkisen liikenteen tähden tuli mieleen, että ”syöttöliikennettä” kirkkoon ihan konkreettisesti edes joskus ehkä kaivattaisi monenkin kohdalla syrjäisemmillä seuduilla. Pääkaupunkiseudulla toisaalta, jossa kirkkoon kuuluminen vähenee muuta Suomena enemmän liikenneyhteydet sinänsä tuskin on ongelma, joten mene tiedä…
Tarja, Tuo asia liikkumiseen liittyen on todellisuutta maaseudulla. Yksi palvelumuoto voikin olla kirkkokyytien antaminen, varsinkin vanhemmille ihmisille. Tämä käytännön ongelma ei ole kuitenkaan olennaisin syy sille, ettei kirkkoon lähdetä. Suurin syy lienee se, että puuttuu sellainen kosketus seurakuntaan, joka antaisi sysäyksen osallistumiseen.
Lapinjärvellä oli joskus se käytäntö että, vapaaehtoiset kyyditsivät. Ei köyhiltä seurakunnilta voi kaikkea saada.
Olet oikeassa, kaikkea ei voi saada. Näillä kylillä tilanne vain on se, että ne vapaaehtoiset juuri ovat ikääntymisen ja vaivojen myötä joutuneet kyyditseminsen lopettamaan.
Miikka Ruokanen tuntui nostavan esille saarnaamisen ja sen, että saarnamme eivät ole kummoisia. Itse olen vain osittain samaa mieltä. Kyllä saarnoihin tarvittaisiin enemmän vapautta, intohimoa ja heittäytymistä unohtamatta sisältöä. Silti tähän asti pidetyt saarnat ovat vähintäänkin kohtuullisen hyviä. Saarnaamista on petrata, mutta epäilen että saarnojen parantuminen toisi yksin messuihin lisää väkeä. Kyllä jotakin täytyy olla ennen sitä, siis ennen messua ja saarnjaa ja niiden jälkeen. Nuoruuteni ajan ihanne isäcamillomaisesta papin työstä on vain vaikea toteuttaa. 🙂
Mikrofonit tappoivat saartan. Kun kaikenlanen monotoninen mumina kumminkin kuuluu ei puheessa ole laaksoa ei kukkulaa eli on olematon intonatio ja puhelilmaisun efektit muutenkin puuttuvat. Ja kun aiheetkin on kuultu ja kaluttu satoja ellei tuhansia kertoja aikaisemminkin niin ei pal innosta.
Minä käyn suht usein kirkossa,mutta lähinnä urkumusiikinja joskus arkkitehtuurin takia.
Millaisia saarnoja kaipaan kuulla? Sellaisia, jotka koskettavat ja voimaantultavat. Sellaiset saarnat harvoin syntyvät muutamassa tunnissa. Kosketusta syntyy, jos siinä on omakohtaista kokemusta. Hyvin rakennettua ja kerrottua tarinaa. Keskiössä kuitenkin kokoajan evankeliumiteksti.
Saarna ei kaikkea ratkaise. Kirkonmäellä maalaus kertoo paljon enemmän. Kirkkokahvit, hyvät tarjoilut ja uusista tulijoista kiinnostuneet keskustelijat. Seurakuntalaisten monipuolinen osallistuminen messun järjestelyihin ja toteutukseen. Messu voi tarjota paljon enemmän ja sitä voi rakentaa yhdessä.
Vaatii vain työtä.
Pekka, Sinäpä sen sanoit ja tiivistit hienosti, mistä aineksista messu ja kirkossa käynti syntyvät. Tuo messun jälkeinen yhdessäolo on meillä todella tärkeää. Messuryhmien toiminnassa onkin ollut messun jälkeen kirkkokahveja muualla kuin kirkossa sekä kirkkokahveja ns. pystykahveina kirkkotilassa.
Kirkkokahvin jälkeen voitaisiin kokoontua vielä yhteen saarnan ympärille. Keskustelua vetämään saarnan pitänyt pappi. Sitten voisi mennä yhdessä syömään ABC:lle ja jatkaa juttua siellä. Ei olisi hullumpi ajatus keittää kanakeitto porukalle ja syödä sitä kirkolla. Näin ei olisi tarvetta lähteä pian kotiin. Yhdessäoloa voisi jatkaa hyvässä seurassa.
Kyllä Pekka nyt jutussasi on tosi vanhahtavan hapatuksen vire – vain se on oikeastaan uutta, että esität keskusteluihin vetäjäksi ja johdattelijaksi, kannatuskin mielessä, saarnannutta pappia ; ). Eihän mennä enää näin alas tai sitten ylös – kumpi vain? Jos saarna ei ole ymmärrettävä, tuolloin tilanne on toki toinen, mutta eikö silloin vika ole muualla kuin kuulijassa.
Hyviä ajatuksia!
Miksi saarnan teemasta ei voisi keskustella, vaikka se olisi kuinka hyvin ymmärretty?
Jokaisella kuitenkin nousee omia ajatuksia mieleen saarnan aikana. Harva pystyy olemaan mitään ajattelematta edes viittä minuuttia.
Miksi pitäisi olla jotain uusia ajatuksia, kun ikivanhat toimintatavat ovat yhä toimivia?
Mitäpä väliä näillä minun ajatuksillani EERO on. Ainoa hyöty näistä on se että saan itse iloa kirjoittamisesta. Tässä on lupa aukoa päätä ja tuumailla sitä, mitä tekisin, jos olisin siinä asemassa, että voisin rakentaa imukykyisen messun..
Kiitos, Pekka, kommenteistasi ja hyvistä ideoistasi!
Väliäpä usein ja paljonkin, mutta nyt kyllä edellä tartuit moneen kertaan taitettuun oksaan!