Tunnustan, että olen viime ajat virkavapaalla ollessani osallistunut hyvin laiskasti messuihin. Olen aina ollut työssä messun ystävä sekä pitänyt sitä tärkeänä. Messu on ollut mieluisa ja tärkeä työtehtävä koko virkaurani ajan.
Huono osallistumiseni on ollut osaltaan tietoista kokeilua ja osaltaan vain laiskuutta tai haluttomuutta osallistua. Televisiosta ja radiosta olen kyllä melkein joka pyhä seurannut jonkin messun tai jumalanpalveluksen.
Tuo kuvaamani tilanne on tuonut mahdollisuuden ainakin jossakin määrin tarkastella messua ns. tavallisen seurakuntalaisen silmin. Toki pappina olen kirkon työntekijä enkä siitä roolista pääse kokonaan irti, mutta uskon kuitenkin ”kokeiluni” antaneen jotakin uutta ymmärrystä siihen, miten messuun ja muuhunkin seurakunnan toimintaan suhtautuvat perusseurakuntalaiset.
Vanha slogan väitti, että messu on seurakuntaelämän keskus. Tätä väitettä on alettu kyseenalaistaa jopa kirkon omassa piirissä, kun on tunnustettu laskevien osallistujamäärien tilanne. Toisaalta asiaan on myös herätelty vastavoima, kun on ryhdytty hyvinkin aktiivisesti ”kehittämään messua”. Tiellä-hanke ja Jaetut eväät kansanliike ovat tästä esimerkkejä. Konkreettisin tapa messujen kehittämiseen ovat olleet messuryhmät, joita on otettu käyttöön Haapajärven mallin ja kokemusten pohjalta monissa seurakunnissa.
Messu on teologisesti ja meidän kirkon toimijoiden näkökulmasta seurakunnan tai seurakuntaelämän tai –toiminnan keskus. Se ei ole kuitenkaan seurakuntayhteisön elämän keskus eikä seurakuntatoiminnan keskus, kun katsomme tilastoja. Messu on tietysti on säännöllisin ja toistuvin ”toimintamuoto”, koska se jatkuu vuoden ympäri kaikkina pyhäpäivinä, siis sunnuntaisin ja kirkkovuoden juhlapäivinä tai vastaavina. Mikään muu toiminta ei pyöri ympäri vuoden viikoittain. Muualla vaikkapa katolisessa maailmassa messuja vietetään jopa päivittäin, ainakin kaupungeissa.
Messun ja sen aseman kehittäminen on tärkeää, mutta siinä on myös tavoittavuuden näkökulmasta vaaransa. Messuun osallistuu säännöllisesti nykyisellään vain muutama prosentti seurakuntien jäsenistä. Messun kehittäminen nykyisen osallistujajoukon kanssa ei ole kovin vaikeaa. Vaikeampaa on uusien osallistujien mukaan saaminen. Ihanne seurakuntalaisista, jotka osallistuvat joka viikko messuun, on liian kova ihanne. On tärkeää, että ihminen osallistuu kerran vuodessa joulukirkkoon. Kaikki siitä enempi on jo aktiivisuuden huomattavaa lisääntymistä. Toinen tilanne, jossa harvoin osallistuvat tulevat messuun, ovat konfirmaatiomessut.
Messun pitäisi olla sellainen, että kuka tahansa voi ”piipahtaa” sinne. Toisaalta vaatii melkoista ”motiivia” lähteä messuun ja edelleen: Messuun osallistuminen on monille niissä käyville seurakuntatoimintaan osallistumisen kumulaation huipentuma tai osanen. Toki tiedän, että meillä on jonkin verran ihmisiä, joiden lähes ainoa osallistumisen muoto on messussa käyminen.
Edellisestä joutuu vetämään joitakin poikkeusseurakuntia lukuun ottamatta hieman ikävän johtopäätöksen: Messu ja siihen osallistuminen ei ole tavallisen rivikristityn tai suomalaisen ”agendalla”. Tai osallistumiseen pitää olla jokin erityinen syy, esimerkiksi lähiomaisen kuolema tai vastaava. Messua tavoittavampi toiminta ovat kirkolliset toimitukset, joihin osallistuu eri ihmisiä enemmän kuin messuihin. Messu on – halusimme sitä tai emme – jonkinlaista ylä- tai alakulttuuria, josta ihmiset ovat kaiken aikaa yhä enemmän vieraantuneet.
Messun ja sen aseman kehittäminen pitää nousta em. tosiasiasta. Osallistujamäärän lisäämiseen on oikeastaan kaksi erilaista tai parhaassa tapauksessa yhdistettävää tietä. Ensimmäinen on huomion kiinnittäminen ”messun syöttöliikenteeseen”. Termi on emerituspiispa Voitto Huotarilta. Hän tarkoitti siellä kaikkea muuta seurakunnan toimintaa, jonka kautta ja avulla ihminen voisi löytää tien myös messuun. Itse korostaisin seurakuntatoiminnan ohella tai jopa sijasta enemmän ”syöttöliikenteenä” sitä, miten kirkon työntekijät ovat mukana ihmisten elämässä jakamassa sitä. Sellaisen lisäämisellä voisi olla vahva mahdollisuus vaikuttaa messujen osallistujamääriin.
Toinen tapa on kehitellä messua siten, että siitä rakennetaan houkutteleva ja erilaisia ihmisiä kutsutaan mukaan sitä suunnittelemaan ja toteuttamaan. Tämä on pelkistetysti messuryhmien toiminnan idea ja tavoite. Tulokset messuryhmien toiminnasta ovat olleet hyviä. Tässä on kuitenkin heikkoutena se, että messuun kutsutaan mukaan ihmisiä aktiivisuuden kautta. Varmaan siellä on tilaa heillekin, jotka haluavat vain tulla valmiille.
Kumpaankin edelliseen pitää liittää ruohonjuuritason asennekasvatus siitä, että messu on mainio juttu ja että siellä on paikka tavalliselle ihmiselle. Tässä kohtaa meidän oma varmuutemme ja uskomme varmaan horjuu, koska epäilemme ettei noin itsestään selvästi ole.
Sellaista hyvää todellisuuden harhaa on vältettävä, jossa vietämme hienoja messuja joihin osallistuu on vain pieni osa seurakuntalaisista – ja sitten olemme tyytyväisiä tilanteeseen. Suomalaisen kristityn malliksi voisi yrittää nostaa ihmisen, joka osallistuu vaikkapa muutaman kerran vuodessa messuun. Hyvä on tietysti kiittää heitä, jotka osallistuvat aina tai hyvin usein. Messu mietityttää monella tavalla, ainakin edellisillä!
Toivo Loikkanen
Tärkeintä olisi miettiä mitä kirkossa on tehty niin väärin, että esikoislestadiolaisilla on tarve tehdä näin.
Esikoisilla ei ole Suomessa mitään tarvetta lähteä kirkkonsa piiristä. Se tarve on yksinomaan johtoportaalla Ruotsin Lapissa.
Luulisi piispojen heräävän, jos uskovat pakenevat kirkostaan. Lähivuosina voi tapahtua suuriakin muutoksia. Paljon mahdollista, että Suomeen perustetaan uusi luterilainen kirkko, johon uskovat liittyvät. Jeesus Kristus on kirkon ainut johtaja ja hänen varaan oikea kirkko rakentuu.
Sakramenttien siirtyminen herätysliikkeen oman valvonnan piiriin on suuri askel. Teologisessa mielessä se todella tarkoittaa omaksi kirkkokunnaksi järjestäytymistä. Näin luterilainen uskonymmärrys sen näkee. Juuri evankeliumi luo kirkon. Kaste ja ehtoollinen on evankeliumin ydintä.
Onko se hurjan paha asia, jos herätysliike ottaa tämän askeleen?
Mielestäni kirkon tunnusmerkkien mukaiseksi kehittyvä herätysliiketoiminta ei ole missään nimessä paha asia, jos asia hoidetaan vastuullisesti. – Mitä tässä pelätään? Mitkä ovat riskit?
Joskus on perustelua järjestäytyä kirkkokunnaksi. Näinhän luterilaisuuskin syntyi. Terveellä tavalla kirkkokunnaksi järjestäytyvän herätysliikkeen täytyy kuitenkin arvioida hallintonsa myös muilla tasoilla. Mikäli halutaan todella järjestäytyä kristilliseksi kirkoksi ja välttää lahkoutuminen, hallinnon täytyy olla riittävän avointa ja läpinäkyvää. Kirkollisen järjestyksen säännöt täytyy olla kaikilla samat ja niitä tulee voida arvioida tasapuolisesti. Vastuusuhteet täytyy tehdä selviksi.
Näen tässä esikoisten avauksessa riskejä ja mahdollisuuksia. Myönteistä on se, että tämä asia on tuotu julkiseen keskusteluun jo ennen kuin sitä on ryhdytty toteuttamaan. Riskeinä näen lestadiolaisuuden muun historiallisen painolastin. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, lestadiolaisuudessa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joita sovelletaan eritasoisesti. Ei-avoimessa vallankäytössä on mielivallan siemen. – Ehtoollisesta ei saisi ainakaan tulla subjektiivisen ja mielivaltaisen kirkkokurin välinettä, sillä kyseessä on ateria, jossa tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä.
Tämä viimeinen lause koskettaa tietysti myös kaikkia muita kuin esikoislestadiolaisia. – Tiedän omastakin kokemuksestani, että myös evl-kansankirkon päättäjät ovat käyttäneet ehtoollisoikeuksien myöntämistä herätysliikemessuihin mielivaltansa välineenä. – Jokaisen meistä täytyy arvioida omaa toimintaamme samoilla kriteereillä.
Manu kyselee samoja asioita, jotka myös minulla on mielessäni. Uusi tilanne vaatisi nähdäkseni esikoislestadiolaisuudelta perusteellista ja avointa teologista selvitystyötä siitä, mitä tarkoitetaan ”kirkolla”, ”sakramenteilla”, ”seurakunnalla” ja varsinkin ”viralla”.
Vähän kauempaa tarkastellen näyttää siltä, että yhtenäiskulttuurin ja kansankirkon valta-aseman murtuminen tuo näkyviin ne teologiset jännitteet, joita se pitää sisällään ja jotka saattavat johtaa useamman luterilaistaustaisen itsenäisen kirkon syntymiseen. Pelkästään käskemällä, paheksumalla, kauhistelemalla tai komentamalla tätä eroosiota ei saada pysähtymään.
Näen asian samalla tavalla kuin Martti V.
Jos yhtään ymmärrän esikoisten erityisproblematiikkaa, heillä omanlaisensa haasteen asettaa myös liikkeen korostunut maallikkoluonne. Martin esittämät kirkolliset kehitystehtävät edellyttävät syvää teologista syvänäköä. Se ei ole kaikkein helpointa maallikkoliikkeessä. Erityisesti kirkko-opin ja sakramenttiteologian suhteen nämä kysymykset kuitenkin sitä edellyttävät. En kirjoita tätä ylhäältäpäin. Nämä asiat ovat olleet ja ovat yhä edelleen myös teologipiiriessä (ehkä herkkyytensä takia) liian vähäisen perehtymisen varassa.
Näen, että esikoislestadiolaisuus tarvitsisi nyt avointa keskustelua myös muiden konservatiivisten herätysliikkeiden ja teologisten tahojen kanssa. – En väitä, että esim. me Sleyn väkenä osaisimme tarjota ratkaisevaa viisasten kiveä, mutta laaja avoin keskustelu veisi prosessia turvallisella tavalla terveeseen suuntaan.
Tämä tilanne voi muodostua hedelmälliseksi ulospäin avautumisen mahdollisuudeksi, tai sitten sisäänpäin kääntymisen tieksi (jos lyödään joku Raamatun ilmoitukseen nähden liian keskeneräinen malli läpi).
Varmasti tämä on joka tapauksessa meidän kaikkien Pyhän yhteisen ja apostolisen kirkon uskossamme tunnustavien kristittyjen rukouksen paikka.
Olet oikeassa avoimuuteen nähden. Tämä eriytyminen kirkostamme tuotiin viime kesänä seuraväelle täytenä yllätyksenä. Siitä ei keskusteltu etukäteen avoimesti. Tällainen on esikoisten hallintotapa kuluneiden runsaan kymmenen vuoden aikana.
Eivätkö määritelmät ehtoollisen ja kasteen ”ottamisesta omiin käsiin” sekä ”saamme nauttia ne puhtaista käsistä” sano jo tarpeeksi, millä mielellä näitä asioita ajetaan. Ytimenä ei ole Kristus, vaan ME.
Toki ilmaukset ”omiin käsiin” ja omien käsien kuvaaminen ”puhtaiksi” voi kertoa oman liikkeen epärealistisesta idealisoimisesta. En ota siihen vahvempaa kantaa, kun en ole esikoislestadiolainen.
Itsessään kirkollisen irtioton tarve voi olla nykytilassa ymmärrettävissä ilman väärää omakehuakin.
Mukailen vähän Napoleon Bonapartea:
Yksi huono kirkko on parempi kuin kaksi hyvää.
Matti, tuon sanoi Napoleon ja siksi se pitää asettaa omaan arvoonsa. Ellei välitä kristillisistä arvoista niin silloin iloitaan yhdestä huonosta kirkosta.
Ei Napolon puhunut kirkoista vaan kenraaleista. Mutta idea on sama.
Kommenttina asiaan kirjoitin aiheesta blogitekstin
https://www.kotimaa.fi/kurittomat-sakramentit-murtaa-kirkon-uskottavuuden/
Minusta sinä olet tässä asiassa jossain määrin jäävi.
Ja missäköhän merkityksessä?
Eikö asia ole sitten niin, että vain Jumala voi nähdä ja arvioida vastaanottamisen ja luottamisen Jeesuksen antamaan asetukseen ja ehtoollisen sisältämään armoon, mikä sitten vaikuttaa Ihmisen pelastumisen asiaan vanhurskauttamisen uskon kautta. Näin Jumala antaa uskonsa Armonvälineiden kautta kuten Hän tahtoo ja missä Hän tahtoo ja tätä varten tarvitaan oikein julistettua armonevankeliumin opetusta, mikä sisältää myös lain sisällöstä ja seurauksista kertomisen. Eikö RY.läinen seurakuntaoppi ole jo oman kirkon oppi kun Piispa Salmen synninpäästö ei toissakesänä kelvannut. Rippi on siis myös armoväline ja tarkottaa Pyhän Hengen välinettä Jumalan armon antamiseksi Ihmiselle. Kun Augsburgin tunnustuksessa ja Lutherin katekismuksissa rippi luetaan sakramentteihin, eikö kirkkomme ripin asiassa voi alkaa opettamaan ja haluta asiassa ymmärtää oikeanlaisen katumuksen ja syyllisyyden asian ymmärtämistä. En ymmärrä miksi opetusta ei haluta antaa. Hajaantumiseen johtavista asioista on hyvä keskustella.
Miksi sitten kirkkomme näyttää hajaantuvan. Asian keskiössä on nähdäkseni kirkkomme itseymmärrys kansankirkon luonteesta ja kirkon tapajäsenyydestä, mikä asettaa muodollisen hengellisen ymmärtämisen edelle. Onhan kirkon oma tutkimus kertonut suuresta etsimisen halusta ja kaipuusta. Miten tähän suhtautuu rivijäsenille annettava opetus. Mielestäni huonosti. Jos Pyhän Hengen toiminta jätetään selittelyjen ulkopuolelle on vastauksien löytäminen eteenpäin menemiseksi helppoa. Täytyy alkaa antamaan Ihmisille sielun hoito-opetusta. Jos tämä ei auta, niin sitten pitää koettaa miettiä toisen kerran.
Uteliaisuuttani pohdin, että mitenköhän luterilainen kirkko perustelee sen, että sakramentteja ei voisi suorittaa kuka tahansa kristitty, myös maallikko? Raamatun valossa sellaista opetusta ei äkkiseltään tule mieleen.
Kyse ei ole siitä ettei voi, vaan siitä ettei saa.
Augsburgin tunnustus XIV:
”Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.”
Se on vähän samaa kuin jos ajelisit dieselautoa polttoöljyllä.
entä mihinköhän tuo tunnustuksessa oleva pykälä perustuu?
Dieselissä polttoöljyn käyttö vahingoittaa autoa, mutta mikä olisi vahinko siinä tapauksessa, että maallikko suorittaisi ehtoollissakramentin?
Kyllähän tässä asiaa ja asian syytä katsotaan niin erikoisista paikoista, että en tiiä millekkä tässä rupiais. Taittaa olla parrasta anthoo poikhjien skruutata assiasta itempäselvist.
Eikö hankkeen primus motor ole meidän ”luterilainen” kirkkomme, joka on enenevässä määrin hylännyt niin luterilaisen tunnustuksen kuin Raamatun ilmoituksen… Eikö ennen muuta kirkkomme olisi syytä katsoa itsekriittisesti peiliin? – Siispä, meidän lieneekin syytä nostaa esikoislestadiolaisille selkärankaisuudesta hattua, kun uskaltavat olla suolana kirkollemme.
”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” (Matt 5:13)