Tunnustan, että olen viime ajat virkavapaalla ollessani osallistunut hyvin laiskasti messuihin. Olen aina ollut työssä messun ystävä sekä pitänyt sitä tärkeänä. Messu on ollut mieluisa ja tärkeä työtehtävä koko virkaurani ajan.
Huono osallistumiseni on ollut osaltaan tietoista kokeilua ja osaltaan vain laiskuutta tai haluttomuutta osallistua. Televisiosta ja radiosta olen kyllä melkein joka pyhä seurannut jonkin messun tai jumalanpalveluksen.
Tuo kuvaamani tilanne on tuonut mahdollisuuden ainakin jossakin määrin tarkastella messua ns. tavallisen seurakuntalaisen silmin. Toki pappina olen kirkon työntekijä enkä siitä roolista pääse kokonaan irti, mutta uskon kuitenkin ”kokeiluni” antaneen jotakin uutta ymmärrystä siihen, miten messuun ja muuhunkin seurakunnan toimintaan suhtautuvat perusseurakuntalaiset.
Vanha slogan väitti, että messu on seurakuntaelämän keskus. Tätä väitettä on alettu kyseenalaistaa jopa kirkon omassa piirissä, kun on tunnustettu laskevien osallistujamäärien tilanne. Toisaalta asiaan on myös herätelty vastavoima, kun on ryhdytty hyvinkin aktiivisesti ”kehittämään messua”. Tiellä-hanke ja Jaetut eväät kansanliike ovat tästä esimerkkejä. Konkreettisin tapa messujen kehittämiseen ovat olleet messuryhmät, joita on otettu käyttöön Haapajärven mallin ja kokemusten pohjalta monissa seurakunnissa.
Messu on teologisesti ja meidän kirkon toimijoiden näkökulmasta seurakunnan tai seurakuntaelämän tai –toiminnan keskus. Se ei ole kuitenkaan seurakuntayhteisön elämän keskus eikä seurakuntatoiminnan keskus, kun katsomme tilastoja. Messu on tietysti on säännöllisin ja toistuvin ”toimintamuoto”, koska se jatkuu vuoden ympäri kaikkina pyhäpäivinä, siis sunnuntaisin ja kirkkovuoden juhlapäivinä tai vastaavina. Mikään muu toiminta ei pyöri ympäri vuoden viikoittain. Muualla vaikkapa katolisessa maailmassa messuja vietetään jopa päivittäin, ainakin kaupungeissa.
Messun ja sen aseman kehittäminen on tärkeää, mutta siinä on myös tavoittavuuden näkökulmasta vaaransa. Messuun osallistuu säännöllisesti nykyisellään vain muutama prosentti seurakuntien jäsenistä. Messun kehittäminen nykyisen osallistujajoukon kanssa ei ole kovin vaikeaa. Vaikeampaa on uusien osallistujien mukaan saaminen. Ihanne seurakuntalaisista, jotka osallistuvat joka viikko messuun, on liian kova ihanne. On tärkeää, että ihminen osallistuu kerran vuodessa joulukirkkoon. Kaikki siitä enempi on jo aktiivisuuden huomattavaa lisääntymistä. Toinen tilanne, jossa harvoin osallistuvat tulevat messuun, ovat konfirmaatiomessut.
Messun pitäisi olla sellainen, että kuka tahansa voi ”piipahtaa” sinne. Toisaalta vaatii melkoista ”motiivia” lähteä messuun ja edelleen: Messuun osallistuminen on monille niissä käyville seurakuntatoimintaan osallistumisen kumulaation huipentuma tai osanen. Toki tiedän, että meillä on jonkin verran ihmisiä, joiden lähes ainoa osallistumisen muoto on messussa käyminen.
Edellisestä joutuu vetämään joitakin poikkeusseurakuntia lukuun ottamatta hieman ikävän johtopäätöksen: Messu ja siihen osallistuminen ei ole tavallisen rivikristityn tai suomalaisen ”agendalla”. Tai osallistumiseen pitää olla jokin erityinen syy, esimerkiksi lähiomaisen kuolema tai vastaava. Messua tavoittavampi toiminta ovat kirkolliset toimitukset, joihin osallistuu eri ihmisiä enemmän kuin messuihin. Messu on – halusimme sitä tai emme – jonkinlaista ylä- tai alakulttuuria, josta ihmiset ovat kaiken aikaa yhä enemmän vieraantuneet.
Messun ja sen aseman kehittäminen pitää nousta em. tosiasiasta. Osallistujamäärän lisäämiseen on oikeastaan kaksi erilaista tai parhaassa tapauksessa yhdistettävää tietä. Ensimmäinen on huomion kiinnittäminen ”messun syöttöliikenteeseen”. Termi on emerituspiispa Voitto Huotarilta. Hän tarkoitti siellä kaikkea muuta seurakunnan toimintaa, jonka kautta ja avulla ihminen voisi löytää tien myös messuun. Itse korostaisin seurakuntatoiminnan ohella tai jopa sijasta enemmän ”syöttöliikenteenä” sitä, miten kirkon työntekijät ovat mukana ihmisten elämässä jakamassa sitä. Sellaisen lisäämisellä voisi olla vahva mahdollisuus vaikuttaa messujen osallistujamääriin.
Toinen tapa on kehitellä messua siten, että siitä rakennetaan houkutteleva ja erilaisia ihmisiä kutsutaan mukaan sitä suunnittelemaan ja toteuttamaan. Tämä on pelkistetysti messuryhmien toiminnan idea ja tavoite. Tulokset messuryhmien toiminnasta ovat olleet hyviä. Tässä on kuitenkin heikkoutena se, että messuun kutsutaan mukaan ihmisiä aktiivisuuden kautta. Varmaan siellä on tilaa heillekin, jotka haluavat vain tulla valmiille.
Kumpaankin edelliseen pitää liittää ruohonjuuritason asennekasvatus siitä, että messu on mainio juttu ja että siellä on paikka tavalliselle ihmiselle. Tässä kohtaa meidän oma varmuutemme ja uskomme varmaan horjuu, koska epäilemme ettei noin itsestään selvästi ole.
Sellaista hyvää todellisuuden harhaa on vältettävä, jossa vietämme hienoja messuja joihin osallistuu on vain pieni osa seurakuntalaisista – ja sitten olemme tyytyväisiä tilanteeseen. Suomalaisen kristityn malliksi voisi yrittää nostaa ihmisen, joka osallistuu vaikkapa muutaman kerran vuodessa messuun. Hyvä on tietysti kiittää heitä, jotka osallistuvat aina tai hyvin usein. Messu mietityttää monella tavalla, ainakin edellisillä!
Toivo Loikkanen
Asian vierestä. Joskus 80-luvulla toimin oman toimeni ohella PA-3:n päällikkönä. Se olio sellanen vaivaisesti omalla vispilällä kulkeva polttoaineproomu. Haimme Naantalin Nesteeltä lastin polttoöljyä. Mestari, joka meille aineet lorotteli tuli lopuksi ämpärin kanssa, jossa oli merkkiainetta. Siis polttoöljy ei riko mitään, koska se on samaa, mutta laitonta käyttää moottoreissa. Siksi se on merkkiaineen takia helppo poliisin huomata.
Jos esikoislestadiolaiset lähtevät tälle tielle, niin kannattaa varautua vähemmän hellään kohteluun ev. lut. kirkon puolelta. Jotain viitteitä mahdollisesti tulossa olevasta, löytyy linkissä olevasta Luther-säätiön historiasta kertovasta dokumentista. http://www.lhpk.fi/uutiset/ristisaatto/
Niin – jäin kirjoitukseni jälkeen pohtimaan tätä: Messu ei ole suomalaisten agendalla! Tarkoittaa siis sitä, että ihmisten elämänkuviossa messuun osallistuminen on harvinainen tilanne tai poikkeus normaalista. Kirkon ”sisäpiireissä” ajattelemme asian olevan jotenkin toisin. Tärkeää on kirkon kannalta myös monella muulla asialla, joiden kautta ihmisiä kohdataan, evankeliumia välitetään ja ihmisiä pyritään sitouttamaan kirkkoon, uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Sattui silmiini Pauli Annalan ajatukset Valomerkissä:
http://www.valomerkki.fi/aiheet/usko/teologi-kirkkojen-tyhjentyminen-on-myonteista
Voin olla samaa mieltä Pauli Annalan kanssa kirkon olemuksesta ja tarkoituksesta.
Ihmettelen kirkon aneemista suhdetta messuun. Meillä täällä Keravalla on sentään hienosti otettu seurakunta mukaan. Silti odottaisin kirkolta jotain paljon tiedostavampaa otetta siitä miten ihmiset kokevat messuun tulon ja siihen osallistumisen.
Ensinäkin kirkon sivuilta on usein vaikea löytää messuja. Kaikkea muuta kirkon toimintaa mainostetaan värikkäin kuvin ja monipuolisin ilmauksin. Miksei messuja?
Miksi kolme nimeä riittää vain ja ajankohta klo:10.00 ?
Miksi papeilla on saarnavuorot, eikä niistä juuri poiketa. Ei jokainen pappi ole luotu saarnapönttöön selkeästi ja rakentavasti asiaa esittämään. Pitäisihän kuulijankin saada jotain. Monissa kirkoissa on aivan onneton äänentoisto. Miksi tuota asiaa ei hoideta kuntoon? Entä kovat ja ahtaat puupenkit? Talvella kylmä ja kesällä kuuma.
Miksi pidetään kiinni ajankohdasta klo 10. Vaikka Suomi vasta heräilee silloin.
Kauppojen aukiolojakin on siirretty, miksei messu seuraa aikaansa?
Pieneten lasten kanssa ei voi tulla, koska lapset väsyy ja syntyy häiriötä. Niisäkään kirkoissa, joissa on äänieristetyt lasten leikkitilat, ei osata näitä tiloja mainostaa.
Oletetaan jotenkin, että kyllä kaikki tietää muutenkin. Ei tiedä. Eräs nuori kysyi minulta: ” mitä nuo numerot tuolla seinällä tarkoittaa”.
Kaikki oleellisia ja tärkeitä kysymyksiä. Noissa tai ainakin osassa noista pitäisi toimia toisin, paremmin.
Toivo Loikkanen :”Noissa tai ainakin osassa noista pitäisi toimia toisin, paremmin.”
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi uudenvuoden puheessa, että elämme ”varjojen maailmassa”. Voi sanoa suoraan, että on vaikea toimia paremmin maailmassa, jota tiedotusvälineiden kautta varjostaa maailman rikkaimpiin kuuluvien mediamoguleiden ja -oligarkkien ylikansallinen ja tarkoitushakuinen populistinen varjo.
Henk.koht. oli voimaannuttavaa, että sai käydä entisen seurakunnan kirkossa kuuntelemassa nyt jo keski-ikää lähestyvien ja eri puolilla Suomea asuvien entisten nuorisokuorolaisten tapaninpäiväkonserttia, jonka he omatoimisesti olivat saaneet aikaan. Nyt he lauloivat kuuntelemaan tulleelle täydelle kirkkosalille aikuisten ihmisten varmuudella lapsuutensa kuoroajan joulumuistoista kertovia joululauluja .
Tuossa lukiessa pohdin, että onko messu sana yleistynyt jumalanpalvelus-sanan tilalle. Vai onko tässä paikkakunta eroja?
Kauan sitten niin kutsutun oman seurakunnan kriisiytyessä, ajattelin mennä naapuriseurakuntaan hengittämään. Jumalanpalvelus oli luonnollinen valinta alkaahan se kymmeneltä. Menin sinne, niin kirkon ovessa oli lappu, että jumalanpalvelus siirretty. Muistelen, että se oli viiteen tai seitsemään. En tiedä oliko kuinka tavaton tilanne.
Seurakuntaelämän keskus – jaa’a. Olen hoitanut lähes 40 vuoden aikana sivutoimena (mus.) arviolta 400-500 messua ja jiipeetä, mutta niistä tuskin kymmentä on muiden toimittajien kanssa yhdessä edeltä sorvattu. Eli tulee tuoltakin pohjalta olla jonkinlainen lupa liittyä joukkoon, jossa murennetaan tuo visio messuun liitetystä keskusajattelusta. Tuntuu jo usein siltä, että paljon matkan varrella ’puolustetusta’ ja säännöllisestä hoidetusta messusta on ’keskuksena’ kehittymässä turvallisine kaavoineen enemmänkin jonkinlainen viran sisäistä sielunelämää jo tyydyttävä palkanvastike kuin aidosti vaivoja keskittävä työnäky tai mahdollisuus.
Pirkkalassa asuessamme oli monta Tampereen seudun kirkkoa valittavana. Siinä tuli käytyä osallistumassa monessa eri messussa. Yhä katsomme netistä mitä lähiseudun kirkoissa on tarjolla. Valitsemme messun sieltä. Käymme messuissa niin usein kuin mahdollista. Meille messut ja sanajumalanpalveluksetkin on tärkeitä latautumisen paikkoja.
Ennen nettiä ilmoitukset oli lehdissä. Silloin niiden koko piti olla mahdollisimman suppea. Joten oli vain nuo välttämättömät. Nyt netti antaisi ilmaiset mahdollisuudet kuvata messua laajasti, mutta perinne velvoittaa suppeaan ilmoitteluun kai.
Viime vuonna tänne Keravalle muutti 400 kirkkoon kuuluvaa henkilöä. Heitä saattaisi kiinnostaa paljonkin monet asiat, jotka paikallisille ovat itsestään selviä.
Kesällä oli mahdollisuus käydä pelaamassa Mölkkyä vanhan pappilan pihalla.
Kävin yhtenä iltana katsomassa. En löytänyt ketään. Syykin selvisi myöhemmin.
Olin käynyt ihan väärässä osoitteessa. Ilmoituksessa kun oli vain: ”Vanhan pappilan piha.” No nyt tiedän missä se on. Tämä vain esimerkkinä siitä miten meitä paikkakunnalle muuttaneita ei osata huomioida.
Meille olisi tärkeää tietää monia asioita. Jo kirkon sijainnista, parkkipaikoista, lasten pyhäkouluista saarnan aikana ym. ym. Netti antaisi siihen hyvät mahdollisuudet. Sitä vain ei jostain syystä osata hyödyntää.
Seurakuntien työntekijöiden olisi hyvä tulla omaan messuun ja samalla miettiä miten kokisi sen kaiken, jos tulisikin aivan vieraaseen kirkkoon. Silloin näkisi sen
miten ensikertalainen sen saattaa kokea. Siltä pohjalta olisi hyvä lähteä uudistamaan tiedotusta ja muitakin käytäntöjä.
Pekka, Nostat esille tärkeitä asioita messuun kutsumisesta ja tiedottamisesta tai viestinnästä. Nuo asiat hoidetaan jossakin harvassa seurakunnassa, mutta yleensä mennään sillä karulla perussapluunalla, jonka kuvasit. Messun ongelma tiedottamisen näkökulmasta on toisaalta sen toistuvuus eli kysymys siitä, pitäisikö joka viikko tiedottaa yhtä vahvasti. Minusta ei, vaikka nykyistä tasoa pitäisi silti joka viikko parantaa. Ehkä noin kerran kuussa olisi vahvempi ”pläjäys”, jolla pyrittäisiin tavoittamaan ja kutsumaan harvemmin kirkossa käyviä.
Voisihan suppeassa viikoittaisessa ilmoituksessa olla linkki kokonaisvaltaisempaan ja pysyvään tiedotteeseen.
Sain idean tästä, kun kuulin miten terveyskeskuksen palveluja parannettiin. Tutkija tuli aamulla etsimään parkkipaikkaa. Sitä ei löytynyt ja aikaa tuhrautui. Näin paljastui ongelman syy siihen , että aikataulut ei pitäneet. Jatkossa tutkimukseen tuleville varatiin paikat ja sen muutoksen ansiosta aikatauluissa kyettiin pysymään paljon paremmin.
Samainen tutkija tekeytyi myös asiakkaaksi ja istui odotushuoneissa. Näin hän havaitsi monia puutteita, joiden korjaamisesta hyötyi moni taho.
Kirkossa voitaisiin toimia samoin. Pienillä muutoksilla saataisiin paljon hyvää aikaan. Pitäisi vain uskaltaa katsella asioita ulkopuolisen näkökulmasta.
Lähetyskynttelikkö on hyvä mahdollisuus olla tukemassa lähetystyötä. Harmi vain, että se on usein sijoitettu johonkin eteen. Sinne ihmiset ei kehtaa mennä.
Kynttilöille on määrätty oma hinta. Viiden sentin tarkkuudella. Harvalla vain on sopivia kolikoita taskussa.
Vapaaehtoinen maksu tuottaisi todennäköisesti paremmin.
Kirkko on jumalanpalvelusyhteisö. Kirkko on olemassa, vaikka mitään muuta toimintaa ei olisi kuin messu ja kaste. Ilman näitä ei ole kirkkoakaan. Toki seurakunnassa tehdään paljon hyvää, hyödyllistä ja tarpeellista, mutta diakonia on pelkkää maallista hyväntekeväisyyttä ilman yhteyttä jumalanpalveluselämään. Lapsi- ja nuorisotyö kirkon toteuttamana on kasteopetusta, ilman hartaudellista sisältöä nekin ovat vain yhteiskunnallista palvelua.
Yrjö, Tiivisit oleellisen perinteisellä mutta hyvällä tavalla. Jäi tuossa mainitsematta montakin messun tärkeää asiaa. Yksi on se, että sitä vietetään aina Kristuksen ristin ja erityisesti ylösnousemuksen muistamiseksi ja niiden takia, niiden varassa ja voimassa. Keskeistä on vaikuttava sana (Raamatun sana+saarna), ehtoollisen mysteeri, rukous ja yhteys. Messu lähettää aina maailmaan toteuttamaan kristityn kutsumusta arjessa!
”Messu lähettää aina maailmaan toteuttamaan kristityn kutsumusta arjessa!” Onkohan tuo vain teoriaa, joka ei juurikaan toteudu käytännössä.
Kyllä se varmasti vaillinaisesti toteutuu, mutta sitä varten messu on. Se ei ole vain ihmisen sen hetkisen hengellisen tilan kohentamista tai hoitamista vaan se ohjaa aina ”arjen liturgiaan” tai ”liturgiaan (palveluun) liturgian jälkeen”. Viime mainittu ilmaus on tietääkseni ortodoksien teologiaa, joka sopii hyvin kaikille kristitiyille!
Toivo Loikkanen :”… sitä varten messu on. Se ei ole vain ihmisen sen hetkisen hengellisen tilan kohentamista tai hoitamista vaan se ohjaa aina “arjen liturgiaan” tai “liturgiaan (palveluun) liturgian jälkeen”. Viime mainittu ilmaus on tietääkseni ortodoksien teologiaa, joka sopii hyvin kaikille kristitiyille!”
Ortodoksien teologiassa ja liturgioissa muistellaan tänään kasteen sakramenttia. Jouluna syntyneelle lapselle oli temppelissä annettu Jeesus-nimi kahdeksan päivää hänen syntymänsä jälkeen. Mikä nimi ja voima ja kenen toimesta hänelle annettiin Jordanin kasteessa, ja mikä merkitys näillä kahdella kasteella on kristityille?