Kun mietin jumalanpalvelusbarometriin liittynyttä keskustelua, kysyn sitä, kumpi on keskeisempää, keskittyä messuun, vai keskittyä seurakuntaperheen rakentumiseen.
Välillä tuntui siltä, että puhumme vain jumalanpalveluksesta. Etenkin kun on voimakas työntekijöiden vaihtuvuus, on aina vaara painottaa messua ja sen toteuttamista enemmän kuin kysymystä itse paikalla olevan seurakunnan hyvinvoinnista.
Vanhan liiton aikana Jumalan läsnäolo ilmestysmajassa pyhitti temppelin. Jumalaa mentiin kohtaamaan temppeliin. Nyt me elämme uuden liiton aikaa, jolloin me kristityt olemme se tabernaakkeli, jonka keskellä Kristus asuu. Painopiste ei niinkään rakennus tai pelkkä messu.
Siksi myös messukeskustelussa keskipisteenä tulisi olla muu kuin messu. Jotta voisimme arvottaa messua, tarkastelupisteenä tulisi olla seurakunta tai sen hengellinen kasvu. Jos puhumme messussa pelkästään ”Kristus meidän edestämme” -näkökulmasta, niin kokonaisuus vääristyy, jos unohdamme ”Kristus meissä näkökulman”.
Useimmissa amerikkalaisissa seurakunnissa( ehkä Pöyhösen Timonkin kuvioissa) on aukikirjoitettu tahtotila siitä, miten jumalanpalvelus liittyy ihmisten hengelliseen matkaan. Seurakunnan strategia voi olla vaikkapa seuraava. 1) Luodaan seurakunnasta positiivinen käsitys ympäristölle 2) Otetaan seurakuntaan tulleet lämpimästi vastaan ”jumalanpalvelus perheeseen” 3) Autetaan ihmisiä löytämään usko Kristukseen. 4) Huolehditaan, että uudet ihmiset löytävät pienryhmän/ ihmissuhteet, jotka tukevat ja auttavat heitä matkallaan 5) Autetaan ihmisiä löytämään oma kutsumuksensa ja elämän tasapainoa arkielämäänsä.
Näin ajateltuna messu ei ole vain suoritus, vaan tapahtuma perheen ja yhteisön elämässä, jolla on oma paikkansa tukea ihmistä hengellisesti eteenpäin. Mutta messu ei ole kaikki. Suomessa on seurakuntia, jotka osaavat ottaa vastaan hyvin ja kuljettaa eteenpäin, mutta on myös seurakuntia, joissa messu on suoritus ilman ajatusta hengellisestä matkasta. Jos messusta puuttuu hengellisen matkan näkökulma, niin ajan mittaan sen mielekkyys vähenee, kuten barometri paljasti.
Alunperin reformaatiossa tämä näkökulma oli paremmin esillä. Laki -evankeliumi -ulottuvuus palveli uskon syntyä, katekismuksen käyttö oli osa kokonaisuutta, jonka avulla myös pyrittiin kotien hengellisen elämän tukemiseen. Saarna oli priorisoitu korkeammalle kuin nykyään. Jossain määrin herätysliikkeiden messuyhteisöt onnistuvat mielestäni toteuttamaan tätä kodin ja messun yhdistämistä perusseurakuntia paremmin. Eikä siinä ole mitään epäluterilaista.
Valitettavasti jumalanpalveluksen korostaminen yksistään vie vain harvoin toivottuun lopputulokseen. Jos jumalanpalveluksen kehittäminen on irrallaan siitä keskustelusta, minne halutaan seurakuntayhteisönä matkata, voi lopputuloksena olla vain asiantuntijoiden toteuttamia yksittäisiä tapahtumia.
Ajattelen, että Antikristuksen globaali kirkko tulee muodostumaan valtiokirkkorakenteeseen. Se sopii siihen kuin nenä päähän. Virka ja kirkko korotettu ylitse kaiken. Se lyöttäytyy yhteen maallisen vallan kanssa. Kadotuksen lapsi, joka asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.
Legalismi ja antinomismi lyövät kättä. Niissä molemmissa on luovuttu Kristuksen evankeliumista, syntien sovituksesta ja anteeksiantamuksesta Jeesuksen Kristuksen uhriveressä. Sovitusoppia ja lunastusta ei siinä kirkossa enää ole ja se on vaihtunut ihan päinvastaiseksi eli perversiokseen siitä, minkä Jumala sana meille ilmoittaa olevan pelastuksemme evankeliumi. Teemoiksi on noussut ”social justice”, tasa-arvo, monikulttuurisuus, uskontojen moninaisuus, uushenkisyys, erilaiset kultit jne.
Molemmissa sekä legalismissa (lain omaisuus, lakihenkisyys, lain korostaminen) että antinomismissa (lain hylkämminen) asetutaan lain herraksi, siis jumalaksi niiden yläpuolelle ja ihminen luo itselleen omat lakinsa Jumalan laista piittaamatta. Näin siis ei ole kummassakaan asettauduttu Jumalan lain alle ja sen tuomioiden alle, vaan korotettu ihminen itsensä herraksi ja lain tuomariksi ja herraksi.
”Sillä lihan mieli on kuolema…sen tähden, että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan.” (Room. 8:6-7)
Eikö ole jännä juttu. Vaikka lakihenkinen ihminen ikään kuin näyttää suostuuvan Jumalan lakiin, hän ei kuitenkaan todellisuudessa ole alistunut sen alle. Miksi? Hän ei ole ympärileikannut sydäntään ja syntynyt Hengestä. Hän luulee voivansa täyttää lain. Näin tehdessään hän ei ole suostunut Jumalan lain tuomioiden alle ja myöntänyt kyvyttömyyttään ja mahdottomuuttaan Jumalan lain ehdottomuuden edessä. Hän ei ole murtunut ja tullut ”ei miksikään”, tyhjäksi itsestään ja kyvyistään. Nimittäin Jumala luo uutta vain tyhjästä ja uusi viini lasketaan uusiin leileihin.
Jeesus sanoi juutalaisille: ”Joka tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani. Joka omiaan puhuu, se pyytää omaa kunniaansa, mutta joka pyytää lähettäjänsä kunniaa, se on totinen (=totuudellinen). Eikö Mooses ole antanut teille lakia? Ja kukaan teistä ei lakia täytä. Miksi tavoittelette minua tappaaksenne?” (Joh. 7:17-19)
Väärä oppi vie väärään epäterveeseen hengellisyyteen ja vääriin korostuksiin. Evankeliumi turhentuu ja siitä luovutaan. Se alkaa pikku hiljaa väärillä korostuksilla, jolloin evankeliumista aletaan luopua. Näitä ovat 1. uskonkappaleen ja 3. uskonkappaleen korostuminen 2. uskonkappaleen kustannuksella. Kun pelastuksen ytimestä eli Lunastuksesta eli 2. uskonkappaleesta ts. sovituksesta ytimenä luovutaan (Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus), mennään ns. kehällisiin asioihin ja keskitytään ihmiseen, hänen muuttumiseensa, hänen olemiseensa ja olemukseensa itsessään ja unohdetaan Jumala on se joka toimii ja vaikuttaa ja hallitsee tässä maailmassa ja että ihminen on Jumalan lunastavan ja pelastavan armon ja rakkaudentyön kohteena.
Nämä evankeliumista luopumiset ilmenevät siis Ihmisen muuttumisen, pyhittymisen korostamisena ja Pyhän Hengen korostamisena ohi Kristuksen (Pyhän Hengen tehtävänä on kirkastaa Kristus ja evankeliumi hänestä eikä Hän korota itseään) ja toisaalta jyrkkänä opillisuutena (legalismina), sakramenttien ja viran korostaminen, ortodoksisuus). Lopulta kehälliset tulevat näin ytimeksi ja ydin eli evankeliumi Kristuksesta on hukattu.
Kaikki uskontunnustuksen kohdat tulisi olla tasapainossa. Luominen, lunastus ja Pyhitys. Luterilaisuudessakin opetetaan, että ihminen muuttuu ja hänen tulee taistella himoja vastaan, eli muuttua. Jeesus sanoo; ” ota ristisi ja seuraa minua” . Lakihenkisyys korostaa, että ihminen ei voi muuttua, takana on väärä näkemys ihmisen antropologiasta, joka johtaa pessimistiseen elämän asenteeseen.
Ilmestyskirjan apokalyptisia kuvauksia on joskus tulkittu siten, että ne eivät ikinä tule tapahtumaan, tai tapahtuvat vain osittain. Syynä olisi se, että ihmiskunta ei kestäisi niin suuria koettelemuksia. Ne olisivat siis enemmän kuvauksia, jos Jumala sallisi niin käyvän.
Riitta S. Arvostan sitä, että pohdit asioita ja luulen ymmärtäväni, mistä näkemyksesi ovat peräisin. Hyvä niin. Olen itse kasvanut ulos noista ajatusympyröistä.
Minulla ei ole mahdollisuutta kommentoida tulkintojasi niin perusteellisesti kuin haluaisin. Ensiksikin. Luterilaisuus on armonvälinekristillisyyttä, koska Pyhä Henki synnyttää ja vahvistaa uskoa sanan – julistetun, kirjoitetun, kasteessa läsnä olevan ja ehtoollisessa läsnä olevan – välityksellä. Lisäksi muistutamme ja kehotamme tietenkin uskomaan. Juuri se syntien anteeksianto, jonka Kristus verellään ansaitsi, tuodaan meille juuri armonvälineissä. Mikä tahansa pöntöstä jutustelu ei tietenkään ole lain ja evankeliumin eikä uskon ja rakkauden tai kuuliaisuuteen kutsuvaa julistusta.
Toiseksi virka on luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan ”vom Gott eingesetzt” tehtävänään sanan ja sakramenttien julkinen hoito. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa jopa pohditaan, tulisiko virkaa pitää peräti sakramenttina. Se että virkaa ei ole asianmukaisesti arvostettu kirkossamme kauan vallinneessa matalakirkollisuudessa, on toinen asia. Ei kukaan meistä kaipaa menneiden aikakausien säätyläispappeuteen ja pönäkkyyteen. Ei kaikki osaaminen tosiaankaan keskity papistoon. Maallikkojen aktiivisuutta ei kukaan ole kieltämässä.
Kolmanneksi. Olen surullinen siitä, että tietyistä luterilaisuuden perusopetuksista ei näköjään voi muistuttaa ilman että tulee heti väärin ymmärretyksi tai leimatuksi. Mitä tahansa kristinuskon osa-aluetta voidaan käyttää väärin tai ylikorostaa. Mutta niiden oikeaa käyttöä ei pidä torjua. Esimerkiksi kasteesta voidaan opettaa niin, että muistutetaan siinä saadusta uudestisyntymisestä ja pelastuksesta sekä kysellään, onko se otettu uskossa vastaan tai onko eletty sen arvon mukaisesti.
Lopuksi. Olen vahvasti eri mieltä siitä, että opin korostus olisi evankeliumin ytimestä pois vievää ”legalismia” tai viran ja sakramenttien vastaava ”ortodoksisuutta”. Totta kai niitäkin voidaan yksipuolisesti ylikorostaa, jos vaietaan jostakin muusta. Mutta miten ihmeessä itse Herramme antamien armonvälineiden ja apostolien opetuksen pitäminen esillä veisi jotenkin automaattisesti pois evankeliumista?
Sami P, kiitos hyvistä näkökulmista. Lakihenkisyys voidaan kuitenkin ymmärtää monella muullakin tavalla. Itse ajattelen, että lakihenkisyys tarkoittaa ihmisen syyllistämistä erilaisilla vaatimuksilla, jotka tekevät armon ehdolliseksi ja saavuttamattomissa olevaksi.
Luterilaisuudessa muutoksesta puhutaan joko termillä renovatio tai pyhitys. Sille on ominaista Pyhän Hengen ja meidän yhteistyömme, missä se eroaa muista Pyhän Hengen työtä kuvaavista termeistä armonjärjestyksessä. Renovatio sijoittuu loogisesti vanhurskauttamisen jälkeen tapahtuvaksi. Se jaetaan kielteiseen puoleen eli synnille kuolemiseen ja myönteiseen eli Kristuksen kaltaisuuteen kasvamiseen.
Vaikuttaa siltä että yleisesti pelätään opillisuuden kärsivän mikäli toimintaa muutetaan sellaiseen suuntaan, että se alkaa kiinnostaa ja vetää puoleensa ja jopa osallistumaan.
Marko, laki henkisyyttä on todella monenlaista, monet hengelliset asiat ja lainalaisuudet ovat hienojakoisia. Ortodoksi teologiassa laki nähdään positiivisena asiana. Tämän vuosikymmenen paavalin tutkimuksen ja todennäköisesti koko Raamatun tutkimuksen tärkein teos on Matthew Thomasin julkaistu Oxford-väitöskirja, Paulin ”Lain teot”. https://www.amazon.com/Pauls-Works-Perspective-Second-Century-Reception/dp/0830855262. Tuossa kirjassa tulee esille, että farisealainen liike ei ollut legalistinen järjestelmä, jossa ihminen ansaitsi henkilökohtaisen pelastuksen tai iankaikkisen elämän. Siellä oli elävä anteeksiannon ja armon tunne. Toisen temppelin juutalaisuus ymmärsi, että Toora sisältää keinoja käsitellä ihmisten syntisyyttä, tapoja puhdistaa ja katua.
Kuinka varhaisimmat pakanakristityt lukivat ja ymmärsivät Pyhän Paavalin?” Näiden kristittyjen historiallisessa muistissa ei ollut ainoastaan itse pyhä Paavali, vaan he elivät rinnalla ja olivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa varhaisen rabbiinisen juutalaisuuden kanssa. Löytääkseen nämä ensimmäiset Pyhän Paavalin perilliset ja tulkit Thomas kääntyy toiselle vuosisadalle jKr. Hän käy järjestelmällisesti läpi kaikki olemassa olevat asiakirjat, kristilliset, gnostilaiset tai muut, jotka mainitsevat ”lain teot”. Lisäksi hän käsittelee jokaista tekstiä, jossa siteerataan paavalilaisia tekstejä, jotka viittaavat näihin ”töihin”, sekä tekstejä, jotka puhuvat itse apostolin ja kristityn suhteesta yleensä Tooraan ja sen käskyihin.
Marko luterilainen vanhurskauttamis-oppi on muotoutunut ajan saatossa ja pyhitys eriytettiin omaksi osa alueeksi. Olli Pekka vainion väitöskirja kuvaa tätä prosessia. Nämä ovat niin laajoja ja syvällisiä teologisia tulkintamalleja, että tässä niistä ei voi kirjoittaa. Ja onhan meillä sitten kompromissina syntyneet luterilaiset tunnustuskirjat jossa asia sitten naulattiin kiinni kuvaamasi kaavaan.
Mutta toisessa ketjussa puhuimme kirkko-opista. Jos jaksat vastaile siihen.
Marko kirjoitit: ”Mutta miten ihmeessä itse Herramme antamien armonvälineiden ja apostolien opetuksen pitäminen esillä veisi jotenkin automaattisesti pois evankeliumista?”
Ei tietenkään. Enhän minä sitä tarkoittanut lainkaan. Minä kirjoitin viran korostamisesta. Nythän jo eräällä tavalla vihjaat, että virka olisi mielestäsi ikään kuin sakramentti, koska kirjoitit että siitä on aikanaan keskusteltu. Ja sitten tuli tuo matalakirkollinen vaihe. Ehkä nyt sitten vain kirkko kulkee toiseen suuntaan, kunnes se sitten lankeaa roomalaiskatolisen kirkon syliin uudestaan. Niinhän siinä käy.
Minulle joka tapauksessa Jeesus Kristus on Herra ja Vapahtaja ja minun ja hänen väliinsä en laske ketään ihmistä.
Riitta S. Olen huomannut jo 20 vuotta sitten, että vanhaluterilaista ja sen korkeahkoa virkakäsitystä väitetään ”sakramentaaliseksi” ja jotenkin epäluterilaiseksi.
Lainasin ulkomuistista Augsburgin tunnustusta ja sen puolustusta vuosilta 1530/31. Niissä Lutherin läheisin työtoveri Philipp Melanchthon kävi pohtivaa teologista keskustelua katolisen vastapuolen kanssa. Minä en siis vihjaa, että virka olisi ”ikään kuin sakramentti”. Katolinen kirkko laski ja laskee pappeuden yhdeksi seitsemästä sakramentista. Luterilainen kirkko pitää sakramentteina kahta (tai kolmea, kastetta, ehtoollista ja ehkä rippiä) ja asia on määrittelykysymys (me: Jumalan käsky-/lupaussana, määrätty aine ja Kristuksen käsky).
Minun kantani on, että kirkon viralla on sakramentaalinen piirre, vaikka se ei ole sakramentti. Näin siksi, että virka on Jumalan asettama ja Hän antaa meille vanhurskauttavan uskon ja Pyhän Hengen nimenomaan saarnaviran julistaman sanan ja sen hoitamien sakramenttien kautta. Näin sanotaan Augsburgin tunnustuksen artiklassa 5. Tunnustuskirjat eivät sen sijaan ota lainkaan kantaa vaikkapa maallikkosaarnaan tai herätysliikkeisiin, koska ne syntyivät vasta satoja vuosia myöhemmin. Ja ilman muuta niitä tarvitaan.
Ei luterilaisen tunnustuksen ottaminen vakavasti tarkoita paluuta Roomaan. On vain mielestäni rehellistä myöntää avoimesti, että luterilaisuus on (alun perin ollut) monin tavoin lähempänä Roomaa kuin Geneven kalvinisteja ja erilaisia protestanttisia ryhmiä. Tuon reformaation ”vasemman laidan” ajatukset ovat alun perin tunkeutuneet eri reittejä suomalaiseen kristillisyyteen jo 1700-luvulla, mutta erityisesti 1900-luvun alun allianssihenkisen herätyskristillisyyden välityksellä. Nykyään sitä tulvii ylitsemme hyökyaallon tavoin.
Sami P. Lainasin ulkomuistista 1840-luvun teologian oppikirjaa. Tuo Olli-Pekka Vainion väitöskirja on mainio. Minun pointtini on, että uskon eri osat ja alueet limittyvät toisiinsa ja erilaiset käsite-erottelut ovat pitkälti loogisen erittelyn välineitä. Totta kai laki on lähtökohtaisesti myönteinen asia. Mutta luterilaisuudessa sanapari laki ja evankeliumi tarkoittavat tietysti vähän eri asiaa kuin Uudessa testamentissa, ja sielläkin laki viittaa ainakin kolmeen eri asiaan, kuten tiedät.
Marko, sen verran vielä, että taannoin menit jo niin pitkälle viran sakraalisuudessasi, että kirjoitit että ihminen ei voi tulla uskoon lukemalla Raamattua. Siis Jumalan sanaa! Kirjoitit että periaatteessa ehkä voi tulla, mutta käytännössä ei! Jotenkin tähän tyyliin. Tässä juuri tulee esiin tuo viran auktoriteetin ylikorostus. Olen varma, että se on Sanan auktoriteetin madaltamista ja ihmisen virkoineen nostamista auktoriteetiksi. Tällaista vastaan Lutherkin oli.
On ehdottoman tärkeää itse lukea ja tutkia Raamattua. Ja miksei myös siinä sivussa myös Raamattua selittäviä hyviä hengellisiä kirjoja. Se ei ole jotain amerikkalaista hapatusta ja ”villiä” evankelikaalisuutta, vaan kuuluu ihan normaalina osana kristityn uskon elämän hoitamiseen, rukouksen, seurakuntayhteyden, messussa ja ehtoollisella käynnin ohella.
Itse miellän sanan ”kuuleminen” myös Jumalan luetun sanan ymmärtämiseksi kun sitä tutkitaan yksin tai yhdessä. Jumalan sana on inspiroitu. Ei papin virka siihen mitään lisää. Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet uskoon yksin Raamattua lukiessaan. Pyhä Henki toimii Sanan kautta ja synnyttää uskon Kristukseen suvereenisti. Ei papin virka voi hänen toimintaansa rajoittaa.
Tämä ei tarkoita mitään hurmahenkisyyttä, vaan yksinkertaisesti sitä, että Hengessä vaeltava kristititty janoaa lukea ja tutkia itsenäisesti Jumalan sanaa. Sen janon ja nälän on Pyhä Henki hänelle antanut. Jeesus sanoi: ”Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan”. Matt. 5:6