Kun mietin jumalanpalvelusbarometriin liittynyttä keskustelua, kysyn sitä, kumpi on keskeisempää, keskittyä messuun, vai keskittyä seurakuntaperheen rakentumiseen.
Välillä tuntui siltä, että puhumme vain jumalanpalveluksesta. Etenkin kun on voimakas työntekijöiden vaihtuvuus, on aina vaara painottaa messua ja sen toteuttamista enemmän kuin kysymystä itse paikalla olevan seurakunnan hyvinvoinnista.
Vanhan liiton aikana Jumalan läsnäolo ilmestysmajassa pyhitti temppelin. Jumalaa mentiin kohtaamaan temppeliin. Nyt me elämme uuden liiton aikaa, jolloin me kristityt olemme se tabernaakkeli, jonka keskellä Kristus asuu. Painopiste ei niinkään rakennus tai pelkkä messu.
Siksi myös messukeskustelussa keskipisteenä tulisi olla muu kuin messu. Jotta voisimme arvottaa messua, tarkastelupisteenä tulisi olla seurakunta tai sen hengellinen kasvu. Jos puhumme messussa pelkästään ”Kristus meidän edestämme” -näkökulmasta, niin kokonaisuus vääristyy, jos unohdamme ”Kristus meissä näkökulman”.
Useimmissa amerikkalaisissa seurakunnissa( ehkä Pöyhösen Timonkin kuvioissa) on aukikirjoitettu tahtotila siitä, miten jumalanpalvelus liittyy ihmisten hengelliseen matkaan. Seurakunnan strategia voi olla vaikkapa seuraava. 1) Luodaan seurakunnasta positiivinen käsitys ympäristölle 2) Otetaan seurakuntaan tulleet lämpimästi vastaan ”jumalanpalvelus perheeseen” 3) Autetaan ihmisiä löytämään usko Kristukseen. 4) Huolehditaan, että uudet ihmiset löytävät pienryhmän/ ihmissuhteet, jotka tukevat ja auttavat heitä matkallaan 5) Autetaan ihmisiä löytämään oma kutsumuksensa ja elämän tasapainoa arkielämäänsä.
Näin ajateltuna messu ei ole vain suoritus, vaan tapahtuma perheen ja yhteisön elämässä, jolla on oma paikkansa tukea ihmistä hengellisesti eteenpäin. Mutta messu ei ole kaikki. Suomessa on seurakuntia, jotka osaavat ottaa vastaan hyvin ja kuljettaa eteenpäin, mutta on myös seurakuntia, joissa messu on suoritus ilman ajatusta hengellisestä matkasta. Jos messusta puuttuu hengellisen matkan näkökulma, niin ajan mittaan sen mielekkyys vähenee, kuten barometri paljasti.
Alunperin reformaatiossa tämä näkökulma oli paremmin esillä. Laki -evankeliumi -ulottuvuus palveli uskon syntyä, katekismuksen käyttö oli osa kokonaisuutta, jonka avulla myös pyrittiin kotien hengellisen elämän tukemiseen. Saarna oli priorisoitu korkeammalle kuin nykyään. Jossain määrin herätysliikkeiden messuyhteisöt onnistuvat mielestäni toteuttamaan tätä kodin ja messun yhdistämistä perusseurakuntia paremmin. Eikä siinä ole mitään epäluterilaista.
Valitettavasti jumalanpalveluksen korostaminen yksistään vie vain harvoin toivottuun lopputulokseen. Jos jumalanpalveluksen kehittäminen on irrallaan siitä keskustelusta, minne halutaan seurakuntayhteisönä matkata, voi lopputuloksena olla vain asiantuntijoiden toteuttamia yksittäisiä tapahtumia.
Mittaammeko me vääriä asioita työn onnistumisessa?
Onko mahdollista mitata Jumalan valtakunnan menestystä jollakin mittarilla? Käyttöasteita voidaan mitata. Diakoniassa voidaan asiakkaat laskea, mutta tapahtuiko niissä kohtaamisissa jotain Jumalan valtakunnan näkökulmasta? Mieleeni tulevat ne ensimmäiset lähetit, jotka kertoivat Jeesukselle mitä oli saatu aikaan. Mitä Hän vastasi? Hän kehotti iloitsemaan omasta pelastuksesta! Ehkä iloinen pelastettu tekee luonnostaan niitä ennalta valmistettuja tekoja.
Lauri, mittarina seurakunnan toimimisesta messu ei liene paras mittari. Jos jossain seurakunnassa 1% jäsenistä käy kirkossa, määrää voisi kasvattaa. Mutta tavoitteen tulisi olla jotain muutakin kuin messuun osallistuminen…
Meillä on messut rakennettu hienosti yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Avustajia on tähän asti riittänyt kaikkiin tehtäviin mitä jaossa on. Silti kaipaisin sellaista yhteisöllisyyttä, jossa messu ei olisi ainoa kohtaamispaikka. Jotain siitä mitä pääsin Pöyhösen Timon vetämässä nuorten aikuisten toiminnassa näkemään. Yksi tiimi kutsui meidän vaimon kanssa puhumaan jostain avioliittoon liittyvästä aiheesta. Tuo tiimi kun oli sen aiheen ympärillä toimiva. Monen muunkin aihepiirin ympärille oli syntynyt omia tiimejä ja jokainen niistä toimi itsenäisesti ja täysin omatoimisesti.
Olin tottunut siihen että papit haluaa vapaaehtoistoiminnan pysyvän tietyissä raameissa. Joten aluksi menin Timolta kysymään raameja sille toiminnalle, jota oli messujen yhteyteen suunnittelemassa. Hämmästyin kun Timo ei niitä raameja antanutkaan , vaan sain vapaat kädet. Siinä varmasti yksi avainjuttu sille suosiolle jota tuossa nuorten aikuisten toiminnassa sain olla näkemässä. Timo ja työntekijät antoivat nuorille aikuisille itse mahdollisuuden rakentaa toimintaansa tiimeissä sillä tavalla, kuin he itse sen parhaaksi kokivat. Tiimit kohtasivat toisiaan messuissa ja muissa koko yhteisön tapahtumissa messujen lisäksi. Tätä toimintamallia olisi syytä saada leviämään kirkossamme.
Tuonpa tähän toisenlaisen näkökulma, ortodoksisesta liturgiasta. Jumalanpalvelukset ovat kirkon sydän, koko liturgia on suurta jumalallista draamaa. Hengellinen elämä on elimellisessä yhteydessä jumalliseen liturgiaan.
Yleensä seurakunta seisoo liturgian ajan, jotka voivat kestää 1,5-15 tuntia. Itse olen ollut liturgiassa jonka kesto oli 6 tuntia. Luterilaiselle se oli aikamoinen savotta. Liturgiassa, suitsutetaan, suudellaan ikoneita, kumarretaan eri vaiheissa, suoritetaan maahan kumarruksia ja ehtoolliselle valmistautuminen on jo aloitettu edellisenä päivänä, paastoamalla ja pidättäytymällä seksuaalisuudesta aviopuolisoiden välillä.
Muutamia puhuttelevia huomiota; Kerubi veisu, jossa kehoitetaan ihmisiä luopumaan maallisista murheista.
Vauvat, lapset saavat myös ehtoollisen. Pappien komeat, juhlalliset, liturgiset vaatteet, kirkon väriloisto. Saarnaa ei välttämättä aina liturgiassa ole. Ponomarien käyttö, jotka voivat olla jopa pieniä lapsia, liturgian avustajina. – kirkkokahvit.
Ortodokseille jumalanpalvelus elämä on hengellisen elämän keskus. Jumalanpalvelus on rukousta, jonka tulee jatkua omassa hartauden harjoituksessa päivittäin. Yhteisen liturgian jatkuu henkilökohtaisessa liturgiassa, joka palaa taas yhteiseen liturgiaan. Hengellinen elämä on kehämäinen jatkuva kiertokulku.
Kirkkoa ei voi olla olemassa ilman jumalanpalvelusta. Kaikesta muusta voidaan joutua luopumaan esim. jyrkästi uskonnonvastaisessa diktatuurissa, mutta niin kauan kuin luetaan raamattua, rukoillaan yhdessä, kastetaan seurakuntaan uusia jäseniä ja vietetään ehtoollista kirkko on olemassa.
Jumalanpalveluskeskusajatuksesta luopumisesta ei puhuta vahingossakaan.
Senhän tulisi olla keskeymä minne kaikki työalat yhteisesti katsovat kuin puhaltavat. Toki vapailla on merkitystä työntekijöitä katsottaessa osallistumisessa.
Kotimaan Uutisesta ymmärsin sielunhoidon olevan enemmän keskiössä nykyään. Muutos on ollut nopea kun aiemmin kirkkomme tarjoamasta asiasta on ollut niukasti julkisuutta.
Mistä voimme näin lukea uuden orientoitumisen aspektit kun sitä haluaa kysyä. Onko hoito miten jatkuvaa asiakassuhteessa, katsooko edellinen kysyjää, vai Hänen asiaansa, vai onko tulema sielunhoitoa antavan papin harkinnassa.
Riippuvuutta seurakunnan pappi tuskin kysyjäänsä haluaa aiheuttaa, mutta kirkastamiseen varaa asiassa on.
Kirkkomme suhdanteen muuttuessa on kyettävä kertomaan ulos millaisesta suunnanmuutoksesta on kyse. Seurakuntalaiset kysyjiä eivät saa jäädä koekaniineiksi uudelle innovaatiolle ottaa vanhaa asiaa käyttöön.
Nyt olen lähes kaikesta samaa mieltä blogistin kanssa. Jos messu on seurakunnan ”keskus” ja seurakunta oikeastaan messuun kokoontuva Jumalan kansa (ynnä messuun kaipaavat mutta eri syistä estyneet), on luontevaa rakentaa kanavia, jotka ohjaavat sinne. Syy siihen, että messu oikeastaan on seurakunta, löytyy sekä historiasta että messun olemuksesta (kuten Yrjö S ja Sami P hyvin tuovat esiin). Seurakuntahan ei ole yhteen kokoontuvien ihmisten summa vaan Jumalan itsensä valaisevan, kokoavan, uskoa synnyttävän ja vahvistavan eli pyhittävän työn tulosta. Jumala kokoaa ja kaitsee kansa(a)nsa sanan ja sakramenttien sekä niitä hoitavan viran kautta. Ja varustaa arkeen.
Niin tärkeä voimavara kuin vapaaehtoisuus onkin, ei ole tavatonta, että nämä uupuvat ja joutuvat priorisoimaan omaa perhettä ja ansiotyötään. On väärin, jos pääasialliseksi kristityn malliksi nostetaan seurakunta-aktiivi. Moni messuun tulija puurtaa jo aivan riittävästi arjessa, eikä arkista kutsumusta tulisi pitää vähemmän hengellisenä. Itse saan palvella seurakuntaa, jossa on vahva yhdessä tekemisen perinne. Kuitenkin tosipaikan tullen käy joskus niin, että vapaaehtoisia ei riitäkään kaikkeen, jolloin osa työntekijöistä joutuvat puurtamaan pitkää päivää.
Muistutan jälleen, että seurakuntiemme alueelliset, hengellis-teologiset ja kulttuuriset erot ovat isoja. Kansankirkon profiiliin noin yleisesti ei oikein taida sopia liian avoin ”uskoon auttaminen” vaikka sitäkin onneksi tapahtuu.
Isolta osaltaan on kyse siitä, että useimmat kirkkomme työntekijät eivät ole koskaan nähneet eivätkä kokeneet toimivaa seurakuntaa. Siksi sellaisen rakentaminen on todella vaikeaa. Kuulostaa ehkä ylimieliseltä mutta väitän silti, että tämä on totta. Monet ovat sentään käyneet ulkomailla vaikkapa Englannissa ihailemassa toimivaa seurakuntaelämää, mutta eivät osaa toteuttaa sitä meidän kontekstissamme. Eikä siihen toisaalta ole aikaa eikä resursseja, koska nykyinen toimintamalli syö voimavarat. Yhtälö on hankala mutta ei onneksi mahdoton. Ympäri maatamme on lukuisia ituja, joissa kokeillaan ja harjoitellaan seurakunnan rakentamista aivan toiselta pohjalta, yhteisöllisesti. Se on siis mahdollista mutta vaatii sitkeyttä ja rohkeutta.
Timo P. Yleisesti ottaen kristinusko taitaa kyllä olla aikamoisessa syöksykierteessä Englannissakin. Holy Trinity Brompton ei ole mikään vaihtoehto, koska sen helluntailaistyyppinen teologia on yhteensopimaton luterilaisen uskon kanssa. Itse organisointimalli on sitten asia erikseen. Käsite ”toimiva seurakunta” on myös avoin hyvin erilaisille ratkaisuille. Näin minä asian näen.
Kyllä se teologia arvioinnin kestää! Ja kyse ei tosiaan ole vain jostain pikkuvirtauksesta vaan jo pitkään valtaosa uusista papeista tulee näistä uudistusseurakunnista (mm Canterburyn arkkipiispa) ja uusien yhteisöjen perustaminen on Englannin kirkon päästrategia. Mutta se on totta, että Britannia elää jälkikristillistä aikaa ja alamäkeä mennään vielä kauan riippumatta siitä, mitä kirkko tekee.
Marko . Voidaan tietysti opettaa, mutta toimivassa seurakunnassa ei tarvitse asiaa erityisesti korostaa. Se vain alkaa toimia itsestään, koska se kuuluu olennaisena osana toimivaan seurakuntaan. Juuri palvelemisen halu on olennainen asia toimivassa seurakunnassa. Eihän me palvella ihmisiä, eikä seurakuntaa, vaan Herraamme ja Vapahtajaamme. Keskinäinen rakkaus konkretisoituu toimivassa seurakunnassa. Pyhä Henki itse ohjaa palvelemaan ja löytämään siihen mahdollisuudet.
Timo P. Olen eri mieltä HTB:n ja luterilaisen uskonopin yhteensopivuudesta. Ellei sitten jälkimmäistä karsita. Erityisesti Alpha-kurssin opetus Pyhästä Hengestä on avoimessa ristiriidassa Vähän Katekismuksen ja Schmalkaldenin artikloiden mutta myös Augsburgin tunnustuksen osien kanssa. On sitä paitsi ongelmallista, että sellainen luovuttamattoman keskeinen opinkohta kuin kaste ja sen pelastava merkitys sivuutetaan. Kaikesta hyvästä kuten keskustelumahdollisuuksista ja ryhmänvetäjien käytöstä huolimatta. Jos kurssia voitaisiin luterilaistaa, asia voisi siis olla toinen. Tämä tästä.
On totta tuo mitä Marko toi esiin. Negaation kautta tietysti oppii sen miten ei kannata toimia. Hyvin harva on päässyt näkemään ja kokemaan mitä Timo tarkoittaa toimivalla seurakunnalla. Omakohtaisten kokemusten jälkeen olen ikävöinyt sitä iloa ja yhdessä tekemisen tahtotilaa, joka toimivassa seurakunnassa on olennaista. Siellä missä koko seurakunta etsii mahdollisuuksia Herran palvelemiseen se myös löytää niitä. Eräässä toimivassa seurakunnassa kuulin miten teini-ikäiset nuoret olivat kyselleet tarvitseeko työntekijät lastenhoitoon apua. Heillä ei ollut mielessä palkkio, vaan halu palvella. Olemme niin orientoituneet ajatelmaan seurakuntatyötä negaatioiden kautta, joten positiivisen ajattelun työnnämme herkästi kokonaan sivuun täysin mahdottomana.
Niin ja aamen, Pekka Veli! Mutta mitenkäs toimitaan silloin, jos lastenhoitajiksi ilmoittautuneet nuoret eivät pääsekään tai tule paikalle ja ilmoittavat esteestä viime hetkessä?
Jos ajatellaan asiaa myönteisen kautta, seurakuntalaisia, niin nuoria kuin vanhojakin, voidaan ilman muuta opettaa ja kannustaa vastuun kantamiseen niin, että se toimii.
Siinä seurakunnassa, jossa teinit kyselivät palvelumahdollisuuksia oli kolme messua. Aamulla perinteinen, päivällä perheille ja illalla nuorille. Seurakunnalla on vetovoimaan kunhan se halutaan ottaa käyttöön. Paljosta siinä ei ole kiinni. Vain yhteinen tahtotila toimivan seurakunnan toteuttamisesta.
Tyypillinen toiminta seurakunnissa on sitä, ett kalenteri on täynnä tapahtumia. Myös vapaaehtoiset ovat siinä samassa oravanpyörässä työntekijöiden kanssa. Vauhti on kova, mutta kaikki pyörii vain oman seurakuntatyön ympärillä. Vain niiden parissa, jotka jo on mukana. Mitään vetovoimaa ei ole havaittavissa. Silti työntekijät ja vapaaehtoisetkin uupuvat.
Jostain syystä tähän tilanteeseen tyydytään ja pidetään sitä ainoana oikeana toimintamallina.
Melkein olen jo lopettanut tänne kirjoittelemisen, mutta vielä ihan vähän. Blogisti ja myös Timo Pöyhönen ovat mielestäni oikeilla jäljillä mutta… tämä foorumi on turhauttava! Mitä saavutetaan sillä että tänne heitellään ajatuksia? Usko että sekä Timo P. että Hannu V. puurtavat hyödyllisesti omissa töissään, mutta jos laajemmin haluttaisiin yrittää jotakin niin pitäisi tarttua toimeen. Itse en usko isoon seminaariin arkki- ym. piispoineen. Mieluummin joku paljon pienempi mutta Hengen Uudistusta laajempi joukko voisi ilman julkisuutta kokoontua katsomaan voisiko löytyä yhdistävä hanke, kirkon rakentajien foorumin alkuvaiheitten kaltainen, joka innostaisi eteenpäin.
Huomasitte kai tämän päivän Kotimaan hyvin rohkean pääkirjoituksen messubarometrin tiimoilta?!
Olen Hannu tottunut siihen että uusia ajatuksia pitää tuoda esiin 20v. sitten vasta ne otetaan käyttöön. Sitä tuskin olemme näkemässä.
Hengen uudistuksen Spirit-verkoston piirissä on tällä hetkellä menossa neljä rinnakkaista kaksivuotista valmennushanketta, joissa on mukana yhteensä noin 25 yhteisöä. Niitä on ollut jo vuosia ja ensi vuonna alkaa taas uusia. Alueellisissa tapaamisissa kuudella alueella (ensi vuonna jo kahdeksalla) valmennamme säännöllisesti noin 80-100 työntekijää, jotka vetävät uudenlaisia yhteisöjä kirkon sisällä. Koulutamme uusia valmentajia ja mentoreita yhteisönrakentajille, järjestämme koulutuspäiviä, tarjoamme webinaareja ja verkkokursseja jne jne. Emme näistä paljoa huutele mutta muutos on jo käynnissä ja uusia yhteisöjä syntyy tasaisena virtana. Siinä olen samaa mieltä, että mitkään seminaarit eivät asiaa ratkaise vaan käytännön tekeminen.
Samaa mieltä kaiman kanssa siitä, että tämä foorumi ei ole se, jossa muutoksia tehdään. Ennemminkin jaetaan ajatuksia joillekin, joista niistä on hyötyä. Tai ehkä prosessi vie eteenpäin…
Marko kirjoitti: ”Jumala kokoaa ja kaitsee kansa(a)nsa sanan ja sakramenttien sekä niitä hoitavan viran kautta. Ja varustaa arkeen.”
Hoitava virka? Luterilaisessa kirkossa virka on Jumalan Sanan palveluvirka. Tämä ”hoitaminen” näyttää minusta kyllä jo katolisen kirkon opilta. Näin näyttää siltä, että kun sivuutetaan se, että pappi on seurakunnan palvelija, sillä viralla minkä on saanut, niin tuossa Markon mallissa Sanan ja sakramenttien ”hoitajana” pappi edustaakin ja sijaistaa Kristusta maan päällisenä auktoriteettina. Virka korostuu epäterveellä tavalla. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Evankeliumia julistetaan uskon synnyttämiseksi, mutta tässä viran korostaminen saattaa tulla esteeksi sille.
Ja mitä nyt aiempaan blogiin tulee, niin juuri usko ja sen syntyminen evankeliumin julistamisen kautta, näytti olevan se pietistinen malka viran korostajan silmässä.
”Kun korostetaan kirkkoa, sakramentteja ja virkaa, ajaudutaan käytännössä Sanan aliarvioimiseen, jopa turhentamiseen. Siitä puolestaan seuraa, että pelastus hämärtyy, jopa estyy. Valtio-/kansankirkossamme pappisvirka on perinteisesti pönkittänyt ulkonaista arvovaltaa tavalla, joka on tosiasiassa immunisoinut kansaa ja ihmisiä kristinuskolta…..Aikaisemmin pietismin eli herätysliikkeiden vaikutuksesta, oli tapana kysyä ennen kaikkea papin omaa Jumala-suhdetta ja henkilökohtaista uskoa. Sitä pidettiin ratkaisevana asiana. Nyt tätä kysymystä kuulee enää vain harvoin niissäkin piireissä, joissa kiivaillaan viran objektiivisesta puhtaudesta ja raamatullisuudesta. Painopiste on siirtynyt viranhaltijan sukupuoleen ja Sanan ja sakramenttien HOITAMISEEN.
Todellisuudessa sekä koko kirkon että yksittäisen hengellisen julistajan ARVOVALTA on vain JUMALAN SANASSA ja sen vakaumuksellisessa henkilökohtaisessa omistamisessa. Vain se myös varsinaisesti vakuuttaa maailman kristillisestä uskosta silloinkin, kun se sen hylkää. Vetoaminen rakenteeseen, organisaatioon, yhteisöön, virkaan, valta-asemaan vaikuttaa samalla tasolla ihmisiin. Vetoaminen Jumalan sanaan ja henkilökohtaiseen uskoon kohtaa ihmisten omantunnon. Vain sitä tietä heissä syntyy todellista uskoa.
……
”Virka voi palvella evankeliumia, mikä onkin sen tarkoitus. Niin ei kuitenkaan koskaan ole itsestään selvästi. Sitä ei voida taata millään. Virka voi olla este niin kuin Linnan kuvitteellinen kirkkoherra Salpakari ja niin kuin roomalaiskatolisessa kirkossa paavius ja myös piispuus ja tavallinen pappeus ovat pelastuksen esteenä. Virassa itsessään ei ole kysymys pelastuksesta vaan Raamatusta, kirkosta ja ihmisestä Jumalan kuvana ja palvelijana. Virka ei ole armonväline eikä sakramentti niin kuin ei kirkkokaan. Perimmältään armonväline on vain Jumalan sana, joka sakramenteissa liittyy luomakunnan aineksiin ja saa niistä kouriintuntuvuutta. Jumalan sana pelastaa ihmisen, kirkon virka ei pelasta….” (Raimo Mäkelä, ”Pelastaako virka kirkon ja kirkko maailman?”, Perusta 6/2006).
Synninpäästössä pappi sanoo: ”Jeesuksen Kristuksen palvelijana sanon sinulle, että Jumala armosta, Jeesuksen Kristuksen tähden…” Ei siis Jeesuksen Kristuksen sijasta tai hänen tehtävänsä hoitajana sanon sinulle….Jumala on se, joka antaa synnit anteeksi. Ei pappi. Tässä on ero!
Hyvin sanottu. Alunperin papin ja piispan auktoriteetti oli luterilaisuudessa Jumalan sanassa. Nyt kun sanaa väheksytään, aletaan itse piispaa itsessään pitää tärkeänä.
Blogistin edellisessä blogissa keskustelukumppani julisti minulle ikään kuin synnin päästön sanoilla: ole rauhassa…
Hänen kristilliseen repertuaariinsa ei kuulu anteeksipyytäminen lainkaan. Narsistinen ihminen julistelee toisille ihmisille ”syntejä anteeksi”, joita nämä eivät ole edes tehneetkään ja toiseksi mistä hän tämän vallan itselleen ottaa?
Kirkko on apostolinen, koska sillä on apostoleilta, katkeamattomana tai muuttumattomana, sekä oppi, että Pyhän Hengen lahjojen seuraanto (apostolinen sukkessio) kätten päälle panemisen kautta
( kr. kheirotonia) . Samasta syystä kirkkoa sanotaan myös ”ortodoksiseksi” tai ”oikeauskoiseksi”. ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef. 2: 19 – 20).
Kristus lähetti opetuslapsensa, jotka hän nimitti ”apostoleiksi” saarnaamaan. Kirkko perustettiin maailmaan ja se lähetti omat apostolinsa käännyttämään maailmaa Kristukselle. Kirkon tulee aina olla olemukseltaan sellainen kuin apostolien aikana.
Kirkko on rakennettu ”apostolien perustukselle”. Kirkko ja seurakunta, joka ei perustu apostoleihin, ei ole Kirkko.
Uskontunnustus opettaa meitä, nimittäessään Kirkkoa apostoliseksi, pitämään kiinni apostolisesta opista ja traditiosta, karttamaan sellaisia oppeja ja opettajia, joilla ei ole vakuuksia apostolisesta opetuksesta. Apostoli Paavali sanoo: ” Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille” (2. Tess. 2:15). ”Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti” (Tiit.1:12).”Varsinkin juutalaisuudesta kääntyneiden joukossa on monia kurittomia, tyhjänpuhujia, jotka johtavat toisia harhaan. Heidän suunsa on tukittava, sillä he villitsevät kokonaisia perheitä esittämällä oman voiton toivossa vääriä oppejaan” (Tiit. 1:10 -11).” Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita Kirkolle. Ja jos hän ei tottele Kirkkoakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin” (Matt. 8:17).
Kirkossa apostolinen seuraanto on säilynyt kirkollisen hierarkian kautta. Ortodoksisen kirkon pappeus on alkuisin itseltään Jeesukselta Kristukselta ja Pyhän Hengen laskeutumisesta apostoleille. Noista ajoista se on jatkunut katkeamattomana kätten päälle panemisen kautta pappeuden sakramentissa. ”Hän antoi Kirkolle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki Kirkon jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4: 11- 12).
Ekumeenisella kirkolliskokouksella on valta laajentaa toimintapiiriään koko katoliseen Kirkkoon. Ortodoksisilla patriarkoilla ja pyhillä synodeilla on valta Kirkon eri osissa. Maakunnat ja suurkaupungit ovat metropoliittojen, arkkipiispojen ja piispojen vallan alaisia.
Hannu V., kiitos!
Tuossa ko. artikkelissaan (pääkirjoitus Perusta-lehdessä) rovasti Raimo Mäkelä kirjoittaa myös mm. näin: ”monet papiksi vihityt naiset näyttävät tukeutuvan nimenomaan kirkkoon ja virkaan. Näistä he etsivät olemassaolon oikeutuksensa ja voimansa, ja näitä he sitten myös korostavat. Usein kuulostaa siltä, että heidän käsityksensä papista Jumalan ja ihmisen välittäjänä on samanlainen kuin roomalaiskatolisessa kirkossa, joka ei kuitenkaan hyväksy naisten pappisvirkaa lainkaan. Naispappeuden vastustajana tunnettu ja sittemmin roomalaiskatoliseksi kääntynyt dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen sanoi hyväksyvänsä naispappeuden sitten, kun paavi hyväksyy sen. Siinä kirkon yliauktoriteetti on ehkä viety huippuunsa”.
Minun oli aikanaan (v. 2008) enää omatuntoni vuoksi mahdotonta olla ev.lut. kirkon jäsen, koska se toimii vastoin Jumalan sanaa. En ole joutunut päätöstäni katumaan. Luther sanoi, että ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan.
Minua kummastuttaa ihan yhteiskunnassammekin se, että esim. lääkäreitä halutaan velvoittaa aborttien ja eutanasian tekemiseen (siis murhaamaan) sanomalla,että he ovat väärässä ammatissa kun he vetoavat omaantuntoonsa ja Hippokrateen valaan.
Samoin näyttää tässä virka -keskustelussa ja samansukupuolisten vihkimis -keskustelussa olevan. Eli Jumalan sanaan ja omaantuntoon ei saa vedota, vaan on suostuttava Jumalan sanan vastaisiin mielivaltaisiin päätöksiin, kun kerran ihmiset ovat näin jopa kirkkolain vastaisesti (viimeksi mainittu) päättäneet. Ja jos ei suostu niin sanotaan, että olet väärällä alalla! Joko suostut tai lähdet muualle tai sinut erotetaan.
Kirkossa nämä kyseiset tahot pakottavat ihmisiä toimimaan vastoin omaatuntoaan, joka on ”Jumalan sanan vangitsema” kuten Luther asian ilmaisee. Luther sanoo että omatunto tulee oikaista ja saattaa Jumalan sanan mukaiseksi. Nyt kirkko vaatii toimimaan niitä, jotka tahtovat toimia Jumalan sanan ohjaaman omantuntonsa mukaisesti, omaatuntoaan vastaan. Kun toimii tarpeeksi kauan omaatuntoaan vastaan, se paatuu.