Tällä sivustolla on viime aikoina ollut mielenkiintoisia uutisia ja blogikirjoituksia kirkkomme ja sen seurakuntien tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä. Esillä on ollut se, että lähitulevaisuudessa kirkkoon kuuluu alle puolet kansastamme. Näin on nyt jo monissa Helsingin seurakunnissa. Lisäksi esille tuli se, kuinka pääkaupunkiseudun nuoret miehet jättävät kirkon. Edelleen esillä on ollut kasteiden määrän väheneminen ja kirkolliskokouksen aloite asiaan liittyen.
Hengen Uudistus kirkossamme toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen on kirjoittanut sekä uutisissa esittänyt vahvoja visioita messuyhteisöiden puolesta. Hannu Paavola on (kanssani) kirjoittanut etsien sanoitusta kirkon tehtävälle.
Arvostan Timo Pöyhösen esille nostamia ajatuksia siitä, että messuyhteisöt ovat kirkollinen ilmiö maailmalla ja että ne tulevat myös meille – ja osin ovat tulleetkin. Pöyhönen esittää minusta melko suoraviivaisesti, että kirkon tulevaisuus ratkeaa siihen, saadaanko messuyhteisöt meillä toimimaan vai ei tai siihen, miten niiden tuloon suhtaudumme.
Messuyhteisöiden merkitystä ei pidä väheksyä, mutta samalla pitää pohtia, mikä on meidän kirkkokäsityksemme. Pitää pohtia, mitä me haluamme tulevaisuuden seurakunnilta. Millaisia niiden tulisi ja mitä ylipäätään ajattelemme asiasta ”seurakunta”. Edelleenkin tulee olemaan niin, että paikallisseurakunnat tulevat jatkossakin muodostamaan kirkon ja uskon yhteyteen tullaan ja siinä ollaan seurakunnan kautta.
Messuyhteisöiden visiosta olen saanut sen kuvan, että messuyhteisön ajatellaan olevan yhtä kuin seurakunta. Tämä tuntuu luterilaisen käsityksemme mukaan kuitenkin oudolta tai vajaalta ajatukselta siitä, mitä seurakunta on. Tai sitten noissa visioissa ajatellaan jotenkin, että seurakunta voisi muodostua useista messuyhteisöistä.
Itse näen edelleen niin, että messuyhteisöjä tulee rakentaa, mutta samalla pitää vahvistaa visiota seurakuntayhteisöistä. Usko ei toteudu ja aktualisoidu vain siinä, että ihminen menee ja osallistuu messuyhteisöön vaan myös siinä, että ihminen elää kristittynä omassa elämänpiirissään. Toki visiot messuyhteisöistä sisältävät kaiketi sen, että yhteisöt vaikuttavat myös ihmisten kautta ympäröivässä elämässä. Messuyhteisön korostaminen voi tuoda sen mielestäni hieman harhaan vievän ajatuksen, että messuyhteisössä toteutuva toiminta on erityisemmin kristillistä kuin arjessa kristittynä eläminen.
Ennen kuin messuyhteisöt julistetaan kirkon pelastajiksi, pitää pohtia auki kirkkokäsityksemme. Miten vahva luterilainen kirkkokäsityksemme, jossa kirkko muodostuu kastetuista jäsenistään ja on kastetuissa jäsenissään, päivitetään tulevaisuuden tilanteisiin. Tai on pohdittava, onko sen perusajatuksessa mitään päivitettävää?
Ei siis ole asetelmaa messuyhteisö vai seurakuntayhteisö vaan asetelma: seurakuntayhteisö ja messuyhteisö.
Toivo Loikkanen
Keskustelua asiasta myös facebookin Pastorit-ryhmässä…
Toivo : ” Usko ei toteudu ja aktualisoidu vain siinä, että ihminen menee ja osallistuu messuyhteisöön vaan myös siinä, että ihminen elää kristittynä omassa elämänpiirissään. ”
Elämänpiiri ja seurakuntakin aktualisoituu eri ihmisille hyvinkin eri tavalla. Papille seurakunta on tietty rajattu työalue, jonka yli ei pidä mennä. Alueen sisällä sen sijaan on hoidettava oma sarka. Siihen kuuluu seurakunnan toimintaan aktiivisesti osallistuvien lisäksi kaikki muutkin jäsenet.
Luther sanoi että kirkosta on usein vaikea löytää seurakuntaa. Silloin seurakunta merkitsee sellaista yhteisöä, jonka keskellä voi oma usko tulla hoidetuksi ja kasvaa uskossa. Pappien työsarkaan kuuluu nämä molemmat näköalat mutta muut eivät näe asiaa samoin.
Tilanne on myös hyvin erilainen maaseudulla ja pikkukaupungeissa, kuin jossain ruuhka- Suomessa . Maaseudun syrjässä yhteisöllisyys toteutuu aidosti ja luontevasti. Seurakuntalaiset ovat monin tavoin yhteydessä keskenään.
Ei ole samanlaista tarvetta rakentaa erikseen messuyhteisöä.
Muualla tilanne voi olla toinen. Ei tunneta edes naapuria, joka asuu seinän takana. Kuitenkin nämä ihmiset kuuluvat samaan seurakuntaan. Ainoa yhteys näiden seurakuntalaisten välillä on se, jonka pappi toimitustensa kautta on luomassa. Hekin voivat käydä messussa, mutta istuvat kaukana toisistaan eivätkä kohtaa sielläkään. Silti kuulee usein messusta puhuttavan yhteisöllisenä kokemuksena. Papille se voi sitä olla, mutta seurakuntalaisten kesken sitä ei silloin ole.
Monet kyllä kaipaisivat yhteyksiä ja yhteisöllisyyttä. Onko kirkko halukas luomaan edellytyksiä yhteisöllisyydelle, siinä ratkeaa kirkon tulevaisuus suurissa taajamissa.
Kiitos, Pekka, kommentistasi. Yhteisöllisyyden luominen ei koske vain seurakunnan elämää vana jokaisen seurakunnan jäsenen vastuulla on yhteisöllisen elämän rakentaminen. Siitä juuri kirkko-yhteisö muodostuu eli siitä, että sen jäsenet elävät todeksi uskoa, toivoa ja rakkautta omissa elämänpiireissään.
Tässä messuyhteisökeskustelussa on paljon pohtimisen aihetta. Messuyhteisöt ovat nousseet naispappeuden myötä herätysliikeiden taholta ( erityisesti Sley) keskukseksi. Tähän on myös tuonut oman värinsä lähetyshiippakunta, joka lähti Sley:n helmasta ja oli alunperin tarkoitettu vara Sleyksi. Tämä on ensimmäinen asia joka on hyvä tiedostaa. Toinen sen vertainen on se teologinen kirkko-käsitys joka tulee usein esille messuyhteisöjen kohdalla. Ainakin Sley:n messuyhteisöissä haetaan jonkinlaista irtiottoa kokonaiskirkosta, eikä integroituda kirkkoomme, vaan luodaan kirkomme sisälle vapaa-seurakunta tyyppinen rakennelma. Tämä Sley:n messuyhteisöjen kehitys on äärimmäisen huono tapa rakentaa messuyhteisöjä ja kirkkoamme.
On olemassa myös toisenlaisia messuyhteisöjä joissa halutaan rakentaa kirkkoamme aidosti ja niistä teologisista lähtökohdista käsin joita kirkollis-kokouksessa on linjattu. Tälläistä messuyhteisötoimintaa on syytä tukea ja rakentaa, joka rakentaa kirkkoamme.
Sami, Kirjoitat asiaa!
Messuyhteisöt ovat hyvä idea. Ne tosin harmittavat paikallisseurakuntien työntekijöitä viemällä aktivisteja pois paikallisseurakunnan tapahtumista. Mutta entä sitten? Seurakunta on palvelupaikka, mutta miksi sillä pitäisi olla monopooli palvelemiseen? Messuyhteisöt ovat seurakuntia, mitä muuta ne voisivat olla. Ei kai maantieteelliset rajat määrittele seurakuntaa?
Kokonaiskirkon kannalta messuyhteisöt lisäävät kirkon kokonaisaktiviteettia. Eiköhän se ole hyvä motivaatio niiden olemassaoloon. Sitäpaitsi hengelliset nurkkapatriootit löytävät niistä oman asyliuminsa. Vaihtoehto olisi että he perustaisivat omia kirkkokuntia.
Vanhat herätysliikkeet seuroineen ovat oikeastaan messuyhteisöjä. Tai niillä on sama funktio koota samanmielisiä yhteen. Kritiikki on kai se että kun samanmieliset kokoontuvat niin sitä voidaan pitää paitsi eriseuralaisuutena niin myöskin elitisminä. Mutta kai hengellinen eliittikin saa kokoontua halunsa ja tarpeittensa mukaan.
Kyllä näinkin, mutta seurakunta on muutakin kuin messuyhteisö. Ei kirkko ole vain sitä, että käy ahkerasti kirkossa – voisi yksinkertaisesti tiivistää!
Markku Hirn 10.05.2019 17:33
Muutama näkökulma Markun ajatuksiin.
” Messuyhteisöt ovat hyvä idea.”( Markku Hirn). Varmasti näinkin, niin kauna kuin niiden toiminta ei hajota kokonaisuutta.
” Messuyhteisöt ovat seurakuntia, mitä muuta ne voisivat olla. ” ( Markku Hirn) Luterilaisen teologian mukaan asia ei ole näin yksinkertainen. Messuyhteisö ei ole seurakunta johon kasteen kautta liitytään. Kasteen kautta liittytään paikallis-seurakuntaan ja tämä on vanha kirkollinen rakenne ja teologisesti perusteltu moneen kertaan.
”Kokonaiskirkon kannalta messuyhteisöt lisäävät kirkon kokonaisaktiviteettia. Eiköhän se ole hyvä motivaatio niiden olemassaoloon. Sitäpaitsi hengelliset nurkkapatriootit löytävät niistä oman asyliuminsa. Vaihtoehto olisi että he perustaisivat omia kirkkokuntia.” ( Markku Hirn) Tätäkin voidaan hiukan problematisoida. Lisäävätkö ne oikeasti aktiviteettiä vai hajottavatko? Esim evankelisen liikkeen messuyhteisöjen käviämäärä ja peittoalue on kapea. Elitismiä? Kirkko ei myöskään ole patrioottien temmellyskenttä vaan sen tulisi olla rakkaudessa palveleva yhteisö. Emme tarvitse nurkkamessuja. Ne jotka haluavat nurkkamessuja voidat paremmin perustaa oman kirkon.
” Vanhat herätysliikkeet seuroineen ovat oikeastaan messuyhteisöjä.” ( Markku Hirn) Messuhteisöön liittyy vahvasti sakramenttien ja papiston rakenne. Seurayhteisöt ovat taas usein maallikoiden johtamia seuratilanteita joissa Jumalan sanaa pidetään esillä.
Hienoa Toivo, kun kyselet ja pohdit ääneen. Yhdessä miettimällä löydämme yhteisen tien!
En näe paikallisseurakuntia ja messuyhteisöjä jotenkin erillisenä tai varsinkaan vastakkaisina vaan sisäkkäisniä: paikallisseurakunta toteutuu messuyhteisöjen kautta – seurakuntahan on sanan ja sakramenttien äärelle kokoontuva yhteisö. Ne ovat siis ikään kuin päivitetty ja alttarikeskeinen versio kokoavasta toiminnasta. Niissä seurakunta tulee todeksi. Terve yhteisö myös varustaa ja rohkaisee elämään kristittynä arjessa.
Messuyhteisöt eivät ole ainoa tai riittävä seurakunnan ilmenemismuoto vaan edelleen tarvitaan myös ammattimaista työotetta kuten perheneuvontaa, toimituksia ja diakoniaa. Messuyhteisöjen kautta kuitenkin tavallisten seurakuntalaisten panos ja osaaminen kanavoituu paikallisseurakunnan rakennukseksi.
Muuten, minulle messuyhteisö ja seurakuntayhteisö ovat synonyymi. Paikallisseurakunta ei minusta ole varsinaisesti yhteisö vaan pikemminkin hallintoalue tai tapa organisoida kirkkoa. Hengellinen elämä toteutuu pienemmissä ja kokoontuvissa yhteisöissä.
Kiitos, Timo, kommentistasi ja osallistumisesta pohdintaan. Kyselen kommenttiisi liittyen: Eikä seurakunta on sinulle sen jäsenten muodostama yhteisö? Itse näen seurakunnan siitä näkökulmasta, en seurakunnan hallinnon ja toiminnan järjestämisen näkökulmasta.
Yhdistyksenä se tietysti muodostuu jäsenistään mutta teologisesti tai hengellisesti se muodostuu sanaa ja sakramentteja käyttävistä jäsenistä. Piispa Häkkinen on avannut tätä teemaa hienosti esitelmässään Kuka on kirkon oikea jäsen? Löytynee googlesta. Nimellinen jäsenyys on lopulta melko yhdentekevä verrattuna sydämen jäsenyyteen eli uskoon. Mitä iloa siitä on, jos joku on kirkon jäsen mutta ei koskaan osallistu tai käytä armonvälineitä? Ei kai pelkkä jäsenyys häntä pelasta?
Timo, Jäsen elää uskoaan todeksi arjen elämässä – kuten Luther opettaa. Tietysti hänen tulee olla myös sanan ja sakramentin osallisuudessa. Näin usko tulee lihaksi maailmassa. Jos kristillisyys on vain messuyhteisön toiminnan piirissä, jää se kovin kapealle elämänalueelle.
ja vielä, Timo: Minulle todellinen kirkon jäsen on hän, joka on kastettu, joka turvautuu Jumalan armoon ja joka elää uskoaan todeksi arjen keskellä.
Organisaatio muodostuu sen rivijäsenistä ja hallinnosta. Seurakunta on toisaalta myös tasavertaisten kumppanien yhteisö. Kirkossa nämä toimivat sisäkkäin. Näen tilanteen nyt niin, että jollei jälkimmäinen saa ääntään kuuluville, niin ensin mainittu tulee jäämään yksin ongelmiensa kanssa. Hallintohan voi toimia kirkossa aivan hyvin, vaikka kuulijoita olisi vain yksi. Silti mitään kirkon organisaatiossa ei tarvitsisi muuttaa. Uskoa ja toivoa todeksi eläessään seurakuntalainen toivoisi voivansa kutua naapurinsa mukaan johonkin ainutlaatuiseen tilanteeseen. Jollainen messuyhteisö voi parhaimmillaan olla. Messu jossa osallistujat istuvat kaukana toisistaan. Eivätkä messun jälkeen ole missään tekemisissä keskenään, ei voi olla toimiva konsepti, jos messuihin toivotaan osallistujia lisää. Tällöin myös
seurakuntalainen voi elää uskoaan oikeasti todeksi, kun hän voi olla tuomassa uusia mukaan seurakunnan toimintaan.
No niin. Näitä pohtiessani leivon ja unohdin laittaa hiivan. Voisikohan messuyhteisö toimia hiivan tavoin, tässä kirkon tilanteessa.
Varmasti arjessa kristittynä eläminen on tärkeää kuten blogisti toteaa. Mikä olisi sitten tämän arjen asia Jumalamme luomistyön palvelemisessa.
Niin kirkossamme kuin messuyhteisöissäkin ymmärretään Jumalan palvelevan läsnäolevia Ihmisiä. Vastavuoroisesti haluamme toistaa viikosta toiseen Jeesuksen aina uudelleen uhraamisen.
Kysymättä miten tarpeellista tai mielenterveyttä ylläpitävää toiminta on voi kysyä onko asia miten Jumalamme palvelemista.
Toki lain ja armonevankeliumin kuulossaolo on hyvää asiaa, mutta missä viipyy Lutherin ripin päivittäminen katumusta ja Ihmisen syyllisyyttä ymmärtäväksi asiaksi kun Ihminen todella haluaa uudistaa elämäänsä. Asia ei ilmeisesti kuulu kiireellisempien joukkoon. Toki tiedän oiken uskon mahdollisen vastaanottamisen merkityksen jolloin ymmärretään Ihmisen tekojen sen jälkeen olevan tekoja Kristuksen yhteydessä ja vaikutuksessa.
Kirkolliskokous totesi yhdellä kummilla saatavan lisää kastettuja lapsia. Oliko kukaan huolissaan kristillisen kasvatuksen antajien määrän pienenemisestä neljänneksellä, vaikka seurakuntahan lupaa asiaan myös osallistua.
Kirkkoherran luvalla asia olisi kai mahdollista jo nyt. Sattuva oli uutisista maininta kirkolliskokouksessa esille tulleesta huolesta kirkkoherrojen työtaakan määrästä moisen kysymyksen esille tullessa.
Savonlinnasta löytyi mies kirkkoherrana joka totesi työtaakan lisääntyvän 20.tä sekuntia kuukaudessa moisesta vaivasta kysymyksessä. Siinä oiva vastaus kirkon työssä.
Näin blogistin kirjoitukseen liittyen toivoisin kommentteja asiasta mitä on tai olisi Jumalamme palveleminen muutakin kuin mitä meille tahdotaan osoittaa perinteen ylläpitämiseksi.
Pekka, palaan tuonnempana asiaan. Kiitos hyvästä kommentistasi.
Käsittääkseni Jumalan palveleminen edellyttää yhä syvenevää synnin ja armon tuntemista ja siihen liittyvään hengelliseen taisteluun osallistumista.
Se taas aikaansaa meissä hengellistä kasvua ja kykyä yhä innokkaammin taistelemaan, jotta yhä useammat pääsivät evankeliumin osallisuuteen ja tähän samaan taistelurintamaan mukaan. Hengellisen kasvun saa aikaan tarve, joka syntyy kun havaitsee taistelunmelskeessä kasvua tarvitsevansa.
Seurakunta on laajemmassa merkityksessään jumalanpalvelusyhteisö, joka sisältää yhden tai useamman messuyhteisön. Tässä merkityksessä Jumalan palvelemista on kirkollisiin toimituksiin osallistumisen ohella myös elämä arjessa kristittynä. Osallisuus seurakunnassa on osallisuutta Kristuksessa.
Messuyhteisöt ovat toiminnallisia yksiköitä, jotka toimivat toisiinsa nähden limittäisesti. Ne toimivat arjessa myös foorumina kirkollisille toimituksille.
Ei kai Timonkaan tavoite ole vain messuyhteisöjen rakentaminen, vaan se imu ja noste, joka messuyhteisön kautta voidaan löytää. Nurinkurista olisi ajatella kristityn hengellistä elämää eletään ainoastaan messussa. Messu on kristityn latauspaikka, josta saa voimavirtaa kristityn arkeen. Tässä voimassa kristitty kykenee paljon paremmin kohtaamaan arjen tuomat haasteet. Sekä palvelemaan evankeliumia omassa lähipiirissään. P_H antaa kristitylle voiman ja rohkeuden kertoa omasta voimanlähteestään muille ja toimia sisäänheittäjänä seurakunnassa.
Pekka: Niin ja aamen! Tiivistit hyvin myös minun ajatteluani! Kiitos siitä!