Suomen länsi- ja itänaapurissa kuoli äskettäin kaksi kosmopoliittia. Metropoliitta Pavlos (Menevisoglou) oli kreikkalaisen, ρωμιοσύνη, metropoliitta Vladimir (Kotljarov) venäläisen, русский мир, kansainyhteisön perillinen.
Helmikuussa kuollut Skandinavian metropoliitta Pavlos syntyi (1935) Turkissa ja palveli piispana vuodesta 1974 Tukholmassa. Tammikuussa Pietarissa kuollut metropoliitta Vladimir syntyi (1929) Kazakstanissa ja toimi piispana muun muassa Berliinissä, Pihkovassa ja Pietarissa.
Kansallisvaltiot ylittävää kreikkalaista ja venäläistä kulttuurivaltapiiriä tarkoittavat romiosyne ja russkij mir ovat synonyymejä, mutta kilpailevia aatteita. Niitä yhdistää se, että ortodoksisuus ymmärretään kansainyhteisöjen ylisukupolviseksi ketjuksi. Pavlos ja Vladimir olivat tämän perinteen edustajia, etnisiä ortodokseja. Ortodoksisuus oli heille erottamaton osa kreikkalaista tai venäläistä kulttuuria. Molemmat suhtautuivat varauksellisesti käännynnäisyyteen.
Metropoliitta Pavlos oli epäsuosittu, koska ei uskonut missioon ruotsalaisten parissa. Pavlos karsasti ajatusta, että protestanttisen pappisvihkimyksen saanut vihitään ortodoksiseksi papiksi. Hän piti kiinni pappien monogamiasta: ensimmäisen luterilaisen avioliiton kanonisuus ei Pavloksen mukaan pyyhkiytynyt pois toisella ortodoksisella vihkimisellä. Pavloksen ystävä, Nikean metropoliitta Johannes (Rinne) myönsi, että hänellä ja Pavloksella oli merkittäviä kanonien tulkintaeroja.
Metropoliitta Vladimir arvosteli ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä entisiä komsomoleja, jotka vaativat häntä päivittämään kirkkonsa perinteitä.
Tallinnan metropoliitta Stefanos (Kharalambides) puuskahti kerran, miten piispa on Pohjolan ortodokseille mallinukke, joka kerran viikossa puetaan, nostetaan korokkeelle ja laitetaan puhumaan mieluisia asioita. Stefanos oli saanut Virossa kokea, millaista on sokea usko enemmistötotuuteen. Kosmopoliittisuus on vastavirtaan uimista.
Puolet Suomen ortodoksisen kirkon piispoista ja papeista ei ole ortodoksisen kulttuurin kasvatteja, vaan kirkkoon liittyneitä suomalaisia. Selittääkö se sitä populistista paniikkia, joka sai oman kirkon ongelmista hiirenhiljaa pysyvät piispat ja papit tuomitsemaan Moskovan patriarkan Kirillin? Ortodoksisen protokollan mukaan piispojen pitää arvostella omaa patriarkaattia ja pappien omia piispoja.
Putin on ehkä pian passé, mutta patriarkka Moskovassa ei. Millaiset historian tiedot on sillä suomalaisella papistolla, joka ei tämän sodan keskellä pysty, halua tai osaa tulkita sitä liikkumatilaa, jonka venäläinen russkij mir tai kreikkalainen romiosyne patriarkoilleen suo?
