Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun. – Onko minulla enää mitään menetettävää, jos työnnän vielä lusikan soppaan, jossa ponnistan liikkeelle miekkalähetyksen teemalla?
Miekkalähetyksellä on paha kaiku. Ristiretket ovat jääneet häpeätahraksi kristillisen kirkon historiaan, kun maallinen ja hengellinen sotkettiin väkivaltaisesti toisiinsa. Siksi moni varoo miekan käyttämistä kristillisen uskon symbolina. – Tässä blogissani ajattelin kuitenkin palauttaa miekan takaisin teologiaan…
Edellisessä blogissani arvioin filosofian olevan kuin teologian renki. Nyt jatkan siitä mihin jäin ja vertaan filosofiaa kätevään keittiöveitsisarjaan. Filosofia voi olla terävää, mutta se ei koskaan askaroi kovin tehokkaalla miekalla. Filosofia on täynnä näppäriä käsitteitä (kuin keittiöveitsisarjassa), mutta syvälle olemassaolomme ydinasioihin maallinen filosofia ei kuitenkaan koskaan yllä.
On tietenkin annettava arvoa taitaville filosofeille. He pilkkovat ja jäsentävät asioita näppärästi kuin kokki keittiössään. Moni asia pilkotaan sopivasti pureksittavaan muotoon ihailtavalla tarkkuudella ja taidolla. Filosofia on usein myös niin taitavaa, että maallikko putoaa kärryiltä.
Miksi kuitenkin väitän, ettei filosofia ulotu asioiden olemukseen asti, mutta teologia sen sijaan tavoittaa ydinasiat?
Uskallan väittää näin rohkeasti, koska olen saanut jo monta kertaa oivaltaa todeksi seuraavan Raamatun sanan:
”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija;” (Hepr.4:12).
En ole mikään erityisen älykäs ihminen, mutta olen siitä huolimatta saanut tehdä raamatullisen kristinuskon piirissä monia tieto-opillisestikin riemastuttavia löytöjä. Kerron tässä blogissani niistä hieman tarkemmin.
Ateistisen filosofian alastomuus
Päätin joitakin kuukausia sitten kirjoittaa ateismia käsittelevän blogisarjan. En käy toistamaan tämän sarjan havaintoja kovin laajasti. Kiinnostunut voi tutkia näitä blogeja itse. – Totean vain tiivistetysti: Ateistisen filosofian eri ilmenemismuodot osoittautuivat blogisarjaani valmistellessani ja prosessoidessani hyvin monimuotoisiksi. Joissakin tapauksissa ateisti voi olla hyvin idealistinen. Hän voi uskoa ihmisen moraaliseen hyvyyteen, epäitsekkyyteen ja tahdon vapauteen, materian luoviin ominaisuuksiin jne. Toisaalta hän voi edustaa myös äärimmäistä nihilismiä, ihmiskuvaansa liittyvää deterministiä ja itsekkyyttä. Voin kritisoida esim. kommunistisen ateistin utopiaa, mutta samaan aikaan freudilainen ateisti katsoo minun puhuvan aivan erilaisesta ateismista.
Filosofia tunnistaa edellä mainitut erot. Se voi myös yrittää puolustaa kritiikkini kohteeksi joutuvaa ateismia sillä, ettei ateismi tarkoita vielä käsitteenä juuri muuta kuin ajatusta Jumalan puuttumisesta. Tämä on oikea havainto, mutta se ei kuitenkaan vielä riitä ateistisen filosofian puolustukseksi.
Vaikka on kenties mahdotonta kirjoittaa kaikkien ateististen filosofioiden tyhjentävää ja kaikenkattavaa kritiikkiä, samaan aikaan ateismi pysyy sisäisesti tyhjänä ja alastomana maailmankatsomuksena. Koko ateismin kentältä näyttää puuttuvan kokoava koherentti kokonaisteoria. – Ateismi on olemukseltaan aina vain jonkin aivan keskeisen puuttumista. Ateismi ei kykene tarjoamaan koherenttia vastausta ihmiselämän perustavan tason kysymyksiin. Se ei löydä mielekästä vastausta maailman syntymiselle kuin tyhjästä. Se ei tarjoa koskaan riittävällä tavalla motivoivaa moraaliteoriaa. Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen). Raamatun kuva Jumalaa paossa olevista alastomista ihmisistä on tässä veitsenterävä ja osuva (1Moos.3:8-10, 21). Kaikissa tarkastelemissani ateismin ilmenemismuodoissa ihminen pyrkii verhoamaan alastomuuttaan joillakin tämän maailman selityksillä (kuin lehdillä). Nämä selitysmallit johtavat kuitenkin aina todellisuuden redusoimiseen epätyydyttävällä tavalla. – Edellä viittaamani Raamatun alkukertomuksen päätöksessä alastomuutemme päättyy vasta siihen, että Jumala pukee ihmisen. Näin on myös kaikkien ateististen filosofioiden suhteen. Ateistisuudessaan ne jäävät alastomiksi. Niistä puuttuu todellinen yhteensopivuus eli koherenssi ympäröivän maailman suhteen.
Kristinusko ja kristillinen teologia on sen sijaan yhteensopivassa suhteessa todellisuuden kanssa. Kristillinen ihmiskuva on realistinen. Se ei kiellä ihmisyyteen liittyvää itsekkyyttä, mutta ei tee siitä myöskään suljetulla tavalla determinististä. – Langenneellakin ihmisellä on syntien anteeksiantamisen kautta mahdollisuus muutokseen Jeesuksen Kristuksen kautta (Kts. Luuk.4:18). Tästä on kristillisissä seurakunnissa myös monta konkreettista todistusta yhä tänään! Oppi maailman luomisesta on taas yhteensopiva sen kanssa, että maailmallamme näyttää fyysikoidenkin mukaan olevan selkeä alku. Luomakunnassa esiintyvä tarkoituksenmukaisuus viestittää Suuresta Suunnittelijasta jne.
Tässä on esipuhe siihen, miten kristillinen teologia ulottuu kaksiteräistä miekkaakin paremmin aivan ihmisyyden perusteemoihin asti, kun taas ateistinen filosofia onnistuu ainoastaan vaatimaan tarkempaa kielenkäyttöä ateismin määrittelyjen suhteen (jääden kuitenkin silti alastomuuteensa).
Entä muut filosofiat?
Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani.
Pohtiessani ateismin harhoja törmäsin panteismia lähestyviin filosofioihin. Kirjoitin taannoin politiikkaa pohtivassa blogisssani ( https://www.kotimaa.fi/blogit/usko-ja-politiikka/ ), että vihreä liike lähestyy mielestäni panteismia (jumaluus on kaikessa ja kaikki on jumalallista). Jo materialistisen ateismin voi nähdä johtavan siihen, että torjuessamme todellisen Luojamme, projisoimme pian jumalallisia ominaisuuksia luotuun todellisuuteen. – Kommunistisessa järjestelmässä se tarkoitti lähes uskonnollisella hartaudella julistettua propagandaa oman järjestelmän paratiisimaisuudesta. Ateistinen kommunismi oli kuitenkin paratiisimainen vain sen hetken, kun mielikuva utopiasta eli siihen uskovien kansalaisten mielissä. Yhteensopivuus ja loogisuus haihtui karuun todellisuuteen heräämisen myötä.
Voisiko panteistinen maailmankuva tarjota ateistista kommunismia paremman uuden vaihtoehdon? Ja millaista panteistinen filosofia voisi sitten olla?
Ihmiskuvansa suhteen panteismi tarjoaa kenties realistisemman ja siksi yhteensopivamman vertailukohdan. Kommunismi oli utopiaa, koska se kuvitteli ihmisen itsekkyyden talttuvan ateistisen talousjärjestelmänsä myötä. – Monet panteistiset katsomukset näkevät ihmisyydessä itämaiseen tapaan sekä hyvän että pahan. – Sinäkin olet ehkä nähnyt pallosymbolin, jota kuvataan toisiinsa kietoutuvien mustan ja valkoisen (tai mustan ja punaisen) ”nuijapäisen sammakonpoikasen” muodostamana ympyränä. Tämän symbolin ideana on kahden vastakkaisen perusvoiman dialektiikka. Filosofisessa mielessä tämä on nopeasti ajatellen ateistista kommunismia kiinnostavampi ja yhteensopivampi lähtökohta ihmisyyden ja todellisuuden perimmäisestä olemuksesta. Me kaikki voimme havaita maailmassamme hyvän ja pahan taistelun. Välillä näyttää, että paha on voitolla, mutta kohta jo huokaisemme helpotuksesta, kun pahan ote hiukan hellittää. Myös oma sisikuntamme tuntuu usein olevan samanlainen taistelukenttä.
Edellä kuvatun kaltainen panteistinen taustafilosofia tarjoaa myös melko mielenkiintoisen näkökulman tiedon olemukseen. Kuulostaa melko rehdiltä sanoa, ettei meillä ole kenelläkään hallussamme absoluuttista tietoa, vaan kaikki on enemmän tai vähemmän tulkintaa (kuin em. pallon kaksi elementtiä)…
Mitäpä, jos todellisuuden olemus onkin panteisteisesti jäsentynyt? Tällainen näkymä vaikuttaa tältä osin houkuttelevan koherentilta ja realistiselta… Kykeneekö panteismi haastamaan kristinuskon ja kristillisen realismin?
Mielestäni kristillinen teologia kykenee mielekkääseen keskusteluun myös panteistisesti ajattelevan ihmisen kanssa. Voin myöntää, että maailma näyttää nopeasti ajatellen panteistiselta. Asiat vaikuttavat olevan ikuisessa kiertokulussa. Useimmasta ihmisestä ja ihmisyhteisöstäkin näyttää löytyvän sekä hyvää että pahaa jne. – Kristillisen teologian miekka on kuitenkin veitsenterävä. Sen valossa on mahdollista paljastaa panteistisen filosofian katastrofaalinen umpikuja.
Hyvän ja pahan sisäkkäisyyttä edustavasta panteismista puuttuvat kokonaan loogiset edellytykset vastuulliseen moraaliin!
Jos ihmisyys ja ihmisyhteisöt koostuvat kokonaisuuden kannalta toisiinsa kietoutuneista ja erottamattomista hyvän ja pahan elementeistä, kuinka silloin voidaan vaatia ketään vastuuseen teoistaan? Moraalinen vastuu edellyttää aina ulkopuolellamme olevan kiintopisteen, jonka kautta arvioimme tekojemme luonnetta. Tarvitsemme loogisia ja käytännöllisiä edellytyksiä pahan ja valheen juurimiseen pois. Itse asiassa koko ajattelumme perustuu tällaiseen. Myös loogisuus edellyttää etäisyyden ottamista tarkastelukohteeseensa, ja sen arvioimista tietyillä yleispätevillä kriteereillä. Panteistinen ajattelu kietoon kaiken sammakon nuijapäitä muistuttavan pallonsa sisälle, ja sulkee näin kaiken moraalin ja logiikan kehällisyyteensä. Näin se todellisuudessa riistää kaiken loogisen ajattelun ja moraalisuuden periaatteet. – Todellisuudessa jo koko loogisen yhteensopivuuden käsitteistö edellyttää ajatusrakennetta, jossa moraalinen ja looginen yhteensopivuus arvioidaan todellisuuteemme ulkopuoliseen absoluuttiin peilaten. Ihmisen kieli on hyvin logosentristä. Tämä tarkoittaa sitä, että oletamme kuin luonnostaan kielemme kykenevän heijastamaan ulkopuolellamme olevaa todellisuutta kohtuullisella tavalla. Tällainen logosentrisyys on hyvin yhteensopivaa kristillisen teologian käsitteissä ja perinteisessä länsimaisessa filosofiassa. Panteistisissä uskonnoissa ja filosofioissa sen sijaan paetaan mieluummin mietiskelyyn ja vaikenemiseen. Todennäköisesti juuri näistä syistä johtuen tieteen vallankumous ei tapahtunut panteistisessa maailmanpiirissä, vaan kristillisen teologian läpäisemän Euroopan kulttuuripiirissä.
Panteismin loogisuus ja yhteensopivuus empiirisen todellisuuden kanssa on siten lopulta yhtä näennäistä kuin mielikuva kaiken ikuisesta kiertokulusta. Todellisuudessa kaikella on aikansa auringon alla, niin lyhyellä ihmiselämällä kuin myös aineellisella maapallollamme.
Mitä pitäisi ajatella filosofian tarjoamista erilaisista moraaliteorioista?
Monesti kuulee väitettävän, ettei ole olemassa kristillistä moraalia. On kuulemma olemassa vain hyvää ja huonoa moraalia…
On varmasti totta, että yksittäisenä ihmisenä on käytännössä parempi elää hyvällä moraalilla varustetun ateistin kanssa kuin moraalisesti vastuuttoman kristityn kanssa. Tässä voi todeta pragmatistien tavoin, että totuus on toimivuutta.
Pragmaattinen lähestymistapa on kuitenkin liian kapea koko totuuden arvioimiseksi. Johdonmukaisesti Jeesuksen opetusten tavoin toimiva mies on varmasti moraalisesti luotettavampi isä kuin esimerkiksi johdonmukaisesti bolshevikkien ajan yhteiskuntakokeilua toteuttava ateisti, joka katsoi asialliseksi siittää lapsia lähes jokaisen vastaantulevan naisen kanssa.
Totuutta ei voi pelkistää pelkäksi toimivuudeksi (kuten pragmatismissa). Syynä on se, ettei ihmisen kyky ja perspektiivi arvioida moraalisten kokeilujensa todellista toimivuutta useinkaan riitä. Monien moraalisten valintojemme lasku erääntyy vasta seuraavan sukupolven maksettavaksi.
Edellä kuvatun kaltaisen pragmatismin suhteen kristillinen teologia tarjoaa täydellisesti paremman vaihtoehdon. Kristillinen teologia myöntää toki pragmatismin idean, että totuus on myös toimivuutta (Kts. esim. Matt.7:16). Samalla se lisää aivan olennaisen reunahuomion: vain iankaikkisuusperspektiivin omaava olento kykenee näkemään, mikä on oikeasti toimivaa. – Siksi Raamattu ilmoittaa, että laki on Jumalan antamana konkreettinen ilmoitus, jonka muuttumattomuutta heijastavat kivitaulut (2Moos.20). Moraalisen peilimme eli lain täytyy tulla ulkopuoleltamme. Siksi yhteiskunnan laki on usein objektiivisempi kuin keittiönpöydän äärellä langetettu tuomio. – Kestävä moraali ei voi olla silti pelkkää yhteiskunnan sisäistä sopimusetiikkaa (eräs deontologisen etiikan sovellus). Ymmärrämme, että pelkkä yhteisön sisäisen etiikan korostamisen jättää sekin vielä liikaa tilaa erilaiselle tribalismille ja nationalismille. Siksi hyvä moraali edellyttää aina käytännössä Jumalan olemassaolon postuloimista. Moraali ei voi olla myöskään pelkkä abstrakti ihanne hyvän tekemisestä lähimmäiselle. Sellainen ei ole riittävän konkreettista, koska ihmisten väliset käsitykset hyvän tekemisestä toiselle vaihtelevat niin paljon.
Filosofien laatimia moraaliteorioita on useita. Voisin vielä mainita esimerkiksi utilitarismin (engl. utility, ”hyöty”). Tällaisessa ajattelussa asetaan toiminnasta seuraava hyöty eettisen toiminnan johtavaksi periaatteeksi. Tuumitaan, että on pyrittävä tekemään tilanteessa aina se teko, jonka seurauksena on kaikkien ihmisten kannalta suurin mahdollinen hyöty. – Tällaiset filosofiset ajatusleikit ovat toki omalla tavallaan inspiroivia, mutta niitä voi arvostella samalla periaatteella jolla arvioin pragmatismia. Ihmisen kyky ja perspektiivi arvioida moraalisten kokeilujensa todellista luonnetta ei useinkaan riitä.
Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista. Eräs tällaisesta ajattelusta on varoittava esimerkki aivan kristinuskon suurimman kertomuksen ytimessä. Uuden testamentin kuvaamassa pääsiäisdraamassa korruptoitunut uskonnollinen johtaja tuomitsee Jeesuksen kuolemaan varsin utilitaristisella argumentilla: ”Mutta eräs heistä, Kaifas, joka sinä vuonna oli ylimmäinen pappi, sanoi heille: ”Te ette tiedä mitään ettekä ajattele, että teille on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu””. (Joh.11:49-50) – Vaikka kristillinen teologia näkeekin, että Jumala kääntää tämän Jumalan Pojan kohtaaman oikeusmurhan koko maailman syntien sovitukseksi, se ei silti poista sitä tosiasiaa, että kristillinen teologia joutuu ottamaan tämän esimerkin valossa hyvin kriittisen kannan utilitarismiin.
Kysymykset moraalista, maailmankuvasta ja ihmiskuvastamme ovat hyviä vedenjakajia, kun arvioidaan filosofian ja teologian välistä suhdetta. Kristillisen teologian valossa ei ole vaarallista kohdata filosofian luonnostelemia kysymyksenasetteluja. Kristillisellä kirkolla on pitkä perinne tällaisten asioiden kohtaamisessa. Suuri osa kirkkoisistä oli filosofisesti valveutuneita. He kykenivät sanoittamaan juutalais-kristillisen uskonkäsityksen sanomaa kokonaan uudessa kultuuripiirissä. Juuri tästä filosofien ja teologien keskusteluissa on usein kysymys. Teologia ei ole kuitenkaan mikään filosofian kanssa tasavertainen keskustelukumppani. Filosofia on tästä maailmasta. Todellinen teologia (sen alkuperäisessä merkityksessä) on puolestaan Taivaasta. Kristinusko puhuu inkarnaation ihmeestä. Se tarkoittaa sitä, että Jumala laskeutuu alas. Aito teologia välittää raamatullisen ilmoitususkon ihmisten ulottuville.
Teologian tehtävänä on olla juuri niin rohkea kuin apostoli Paavali sen sanoittaa: ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan…”
Juuri tästä on kyse, kun minäkin havainnollistan tässä blogissani omalla vaatimattomalla ymmärrykselläni tiettyihin filosofisiin käsitteisiin ja maailmanselitysmalleihin liittyviä ongelmia, ja tarjoan kristillisen teologian vastauksia.
Tarkoitus ei ole kuitenkaan väittää, että teologikunta olisi kollegiona jotenkin filosofeja älykkäämpää. Paavalin tähtäyspiste on kokonaan jotakin muuta kuin oman etevyyden osoittamista. Kyseessä on Hyvien Uutisten julistaminen. Paavali jatkaa edellä lainaamaani lausetta näin: ”ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle. ( 2Kor.10:5).
Aidon teologian tähtäyspisteessä on aina rakastavan Jumalan kirkastaminen; Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisuuden ja ohittamattomuuden havainnollistaminen. Omasta ja edustamansa yhteisön intellektuellista laadusta Paavali kirjoittaa: ”Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.” (1Kor.1:26-29).
Kristinuskon huikea idea on siinä, että jokainen ihminen on Jumalan edessä samalla viivalla riippumatta hänen älyllisistä lahjoistaan. Kristitty ei saa olla koskaan sillä tavalla evidentialisti, että hän luulee pääsevänsä lähemmäs Jumalaa, koska kykenee lukemaan luomakunnasta Jumalan itsestään jättämiä evidenssejä toisia ihmisiä älykkäämmin. Raamatun mukaan Jumalan yhteyteen on vain yksi tie, ja se on kaikille tasapuolinen. Sielumme pelastus on yksin uskosta, yksin armosta, ja yksin Kristuksen tähden. Tämä uskon korostaminen ei ole kuitenkaan sillä tavalla fideististä, että väittäisimme uskon olevan järjenvastaista. Emme usko satuihin. Raamattu on kokoelma Jumalan lupauksia, joista suuri osa on jo historiallisestikin tarkastellen täyttynyt. Jumalan vahvin evidenssi omasta itsestään on siinä rakkauden teossa, että Hän lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajaksemme. Ihmiskunnan alkuhistoriaa dokumentoiva Raamatun lupaus vaimon siemenestä, joka polkee rikki käärmeen pään saa näin täyttymyksensä (1Moos.3:15). Tyhjä hauta on tästä Jumalan vahvin evidenssi.
Raamatun todistus läpäisee haastavalla tavalla koko ihmiskunnan historian. Siksi esim. seurakunnissamme lausuttava Apostolinen uskontunnustus ankkroi sanomansa historiallisiin tapahtumiin. – Aito kristillinen julistus on miekkalähetystä, mutta ei kuitenkaan millään ihmistekoisella miekalla. Kyseessä on hengellinen miekka, joka on Jumalan sana (Ef.6:17).
Siksi päätän tämän blogini apostoli Paavalin hienoon kuvaukseen kristillisen teologian luonteesta:
”Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista,ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan. Kuitenkin me puhumme viisautta täydellisten seurassa, mutta emme tämän maailman viisautta emmekä tämän maailman valtiasten, jotka kukistuvat, vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme, sitä, jota ei kukaan tämän maailman valtiaista ole tuntenut- sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet- vaan, niinkuin kirjoitettu on: ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat”. (1Kor.2:1-9)
