Mieletön, mieletön maailma!

Ihan ensimmäinen mielettömyys on se, että ei kukaan ole kysynyt minulta, tahdoinko syntyä tänne eli en. En saanut valita itselleni sopivaa saapumisajankohtaa, maata tai edes vanhempiani. Ulkonäöstä tai geeneistäni nyt puhumattakaan. Tämä on paljon rankempi kokemus kuin Ensitreffit altarilla.

(Ekskursio): Naistenklinikalla kuvittelin saavani valita itselleni siskon, mutta ne olivat juuri tuolloin päässeet tilapäisesti loppumaan. Niinpä minun oli tyytyminen pikkuveljeen. Niitä kapaloituja kakaroita minulle näytettiin muutama ja minä onneton kun luulin valinneeni itse. Sitten kun meille tuli kerran riitaa pikkubroidin kanssa, minä olin huutanut hurjana: ”Minä olisin saanut valita kenet tahansa, mutta tuon hölmön minä meninkin ottamaan!” Myöhemmin minulle kerrottiin totuus: Ne näytillä olleet kapalokaverit olivatkin aina vain se yksi ja sama tyyppi. Ei liene rehellisyyttäkään tässä maailmassa!

Pian 60 vuotta tällä Telluksella tallusteltuani olen tullut siihen lopputulokseen, että muuallakin kuin Tanskan maassa on jotakin mätää. Ruttopuiston rovastilla on vähän sellainen hamletmainen Ollako vai eikö olla-fiilis.  Ennen kaikki oli hyvin, kun juttu meni kuin sananlaskussa: Kapteeni laivassa, Jumala taivaassa. Jo pidemmän aikaa Jumalaa on yritetty syöstä taivaasta. Laivassa ei enää ole kapteenia ja pian uponnee paattikin.

Jos Jumalan tilalle onkin laitettu Mammona, niin nyt ahistus on paljon kovempi kuin ennen: Nyt on meidän sotien jälkeen syntyneitten hengenlähtö lähempänä kuin ennen. Putin virittelee Kolmatta maailmansotaa, on taas rahdannut rautaa Suomemme raukoille rajoille. Me olemme kuin kusi sukassa, kun emme tiedä, kumpi ehtii tänne ensin, terroristit vai Keisari P. Auttaako Jeesus vai Nato?

Blogia ei kannata väsätä, jos aikoo kirjoittaa itsensä vain pussiin toteamalla, että paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Salliessaan pahan kohdata meitä Jumala on myös luvannut järjestää meille poispääsyn pahasta.

”Älkää pahaa pahalla kostako!” meille opetetaan.  Riidat ja sodat alkavat sillä, että toinen osapuoli antaa takaisin samalla mitalla. Pahan voi voittaa vain hyvällä.

Henry J.M. Nouwen puhuu siitä, miten pahan vastustaminen ei ole pelkästään yksilölaji, vaan vastarintaan on käytävä yhdessä:

”Jos elämä alkaa käydä ahtaammaksi niille, jotka sanovat EI sodalle ja KYLLÄ elämälle, kuinka sitten kristityt vastarintaihmiset ja väkivallattomat rauhanrakentajat pysyvät hengissä tässä maailmassa? Yksinkertainen vastaus on: yhdessä.

Niin kauan kuin pidämme vastarintaa vain yksilötason sankarinäytteinä, heitä vastaan paisuva ankara paine tulee käymään monille rauhanrakentajille liian raskaaksi. Rauhan puolesta käytävä vastarinta ei ole niinkään urheiden ja rohkeiden yksilöiden ponnistelua – siihen tarvitaan uskon yhteisö. Kaikkein vahvimmatkin, parhaimmatkin yksilöt nääntyvät ja masentuvat, mutta vastarintaan sitoutunut yhteisö voi kestää silloinkin, kun sen yksittäiset jäsenet hetkittäin kokevat heikkoutta ja epätoivoa.

Rauhanrakentaminen voi olla kestävää työtä vain, jos sitä eletään ja tehdään yhdessä. Yhteisö on välttämätön ehto uskolliselle ja kestävälle vastarinnalle. Ilman yhteisöä käy ennen pitkää niin, että huolien ja haavojen, väkivallan ja tuhon, pahuuden ja kuoleman maailma imaisee sen takaisin pimeyteensä”.

Nouwen pitää konfliktien syvimpänä juurena itseinhoa. Tämä saa ihmiset salaa vähättelemään itseään ja turvautumaan mieluummin epäluuloihin kuin luottamukseen. Mutta sitä mukaa kuin ihmiset ottavat täydestä omat kykynsä rauhan rakentamiseen ja huomaavat ne Jumalan antamiksi lahjoiksi, aseistariisunnalla on realistinen perusta. Rauhan mahdollisuuden rinnalla sota voisi vähitellen alkaa näyttää aikansa eläneeltä tavalta ratkoa erimielisyyksiä.

Nouwen muistuttaa, että rukous toimii osana vastarintaa. Kyse ei ole paniikinomaisesta pyytämisestä, että välttyisimme turmiolta. Yhteisön päivittäisessä elämässä rukous on ennen muuta kiitosta siitä, mitä me jo olemme saaneet. Ei edes Jumalan avun anomista voi erottaa kiitollisuuden hengestä. Eikä rukous ole sitä, että me yritämme vakuuttaa vitkastelevaa Antajaa oman asiamme tärkeydestä.

Kristittyinä parhaat aikamme ovat vasta edessäpäin. Kun rytinät toden teolla alkavat, meidän ei pidä pistää päätämme pensaaseen vaan saamme nostaa päämme ylös. Me kun emme odota ilotonta loppua vaan loputonta iloa.