Olemme seuranneet Suomen Kuvalehdessä ja Kotimaassa käytyä keskustelua emerituspiispojen ja muiden vanhempien teologien välillä siitä, keitä pitäisi vihkiä, ja miksi jokin avioliitto pitäisi säilyttää muita erityisempänä. Keskustelu uuvutti jo alkumetreillä – samanlaisia puheenvuoroja on kuultu jo satoja. Emeritusarkkipiispa John Vikström hyvin rehellisesti ja eteenpäin katsoen kertoi ihmetystään siitä, miksi muutosta ei ole vieläkään tapahtunut ja miten muutokseen voitaisiin päästä. Vastineet sen sijaan olivat jankkaavia ja etsivät syitä asettaa seurakuntalaisia eriarvoiseen asemaan, tästä esimerkkinä emerituspiispa Eero Huovisen kaipuu miehen ja naisen välisen avioliiton erityisyyden korostamiseen.
Tämä ”keskustelu” eli Kotimaassa julkaistujen nokitteluiden sarja on erinomainen esimerkki toiseuttavasta tavasta puhua meistä vähemmistöön kuuluvista: meistä ja meidän avioliitoistamme puhutaan arvottavasti ottamatta meitä mukaan keskusteluun. Äänessä ovat enimmäkseen eläkeikäiset heteromiehet, joilla on ollut paljon valtaa ajaa tai torpata muutoksia jo oman uran aikana.
Nyt olisi korkea aika myöntää muutoksen tarve ja toimia sen mukaan, sillä me olemme osa kirkkoa, meitä vihitään jo kirkossa ja meidän avioliittomme on aivan yhtä erityinen kuin heteroparienkin. Huovinen kirjoitti: “Lähimmäisen asemaan asettuminen ohjaa kysymään, millaisia oikeutettuja toiveita homoseksuaalisesti suuntautuneilla on.” Emme kaipaa toisten määrittelyä siitä, mihin meillä on oikeus, tai meitä suvaitsevia puheenvuoroja, vaan yhdenvertaista kohtelua. Samalla voidaan keskittyä antamaan mediassa ääni heille, joita asia oikeasti koskettaa. Muutos avioliittokäsityksessä kun ei tosiasiassa vähennä yhtään perinteisen miehen ja naisen välisen avioliiton merkitystä.
Viivi Ali-Löytty
Samuli Korkalainen
Hanna Mithiku
Laura Late Mäntylä
Nieminen! Jos kirkolla on jotakin tekemistä pelastuksen kanssa, niin mikä on se ydin, josta voimme pitää kiinni ja luottaa siihen, että pelastus toimii. Syntisten kanssa Jumalalla ei ole ongelmaa, mutta synnitön katsokoon eteensä.
Jos näitä keskustelupalstoja olisi uskominen, kristinuskon ydin olisi seuraavankaltainen: Vastusta homoutta. Ota kasvoillesi omahyväinen ilme ja kerro tekopyhästi kuinka homoilla on ihan samat ihmisarvot, mutta avioliitto valitettavasti nyt kuulu niille. Mitä lujempaa tätä huudat, sen varmemmin pääset taivaaseen.
Jeesus pyysi meitä kaikkia rakastamaan Jumalaa koko sydämestä, sielusta ja mielestä sekä lähimmäistä niinkuin itseäsi. Ottamalla Jeesuksen sydämiimme löydämme yhteyden Jumalaan ja saamme pelastuksen, jonka Jeesus on vastikkeettomasti valmistanut kuolemallaan ja ylösnousemuksella.
Eikös täällä muut olekaan kuntoutujia? Ilmeisesti tarvitsisin kuntoutusta, kun en tajua mitä järkeä on väittää Raamatun toista kohtaa ihmisten mielipiteeksi ja samaan aikaan toista velvoittavaksi Jumalan sanaksi?
Miten Raamatussa usein toistettu selvä kielto voi olla vain ihmisten mielipide ? Mitenkähän eri merkityksiset kohdat osaisi erottaa toistaan järkevästi? Aiemmin liberaaliteologit tunnusti sentään sen mitä Raamatussa lukee. Nyt sillekään ei enää anneta mitään arvoa. Silti vedotaan asian hyväksymisessä Jumalan tahtoon, vaikka Hän on ilmaisut ihan päinvastaisen tahtonsa aivan selkeästi.
Järjettömyys näyttäytyy vielä oudompana, kun asiassa taistellaan selkeästi Raamatun sanaa vastaan. Raamatun varassa on silti koko kirkon olemassaolon oikeus. Eikö mieleen tule ollenkaan se, että jos Raamattu sisältää vain kirjoittamisajan mielipiteitä, niin koko kirkon perusta pettää.
Täällä on moneen kertaan keskusteltu siitä, että Raamatussa on kohtia, jotka on mahdollista tulkita homoseksuaalisuuden torjuviksi. Yhtä perusteltua on myös ajatella, että Raamatun kirjoittaja ei ole tarkoittanut niillä sitä, miten samaa sukupuolta olevien suhteet nykyään ymmärretään vaan Raamatun kirjoittaja on tarkoittanut sanoillaan jotain muuta.
En näe tarpeelliseksi lähteä tuohon keskusteluun tässä kohtaa. Totean vain, että muutaman Raamatun lauseen pelkistäminen ”selväksi kielloksi” on helposti turhan yksioikoista ja unohtaa sen, että Raamatussa asioista puhutaan tuhansia vuosia vanhassa kontekstissa. ”Mutkat suoraksi” tulkitseminen on ehkä helppoa, mutta mielestäni vähän halpaa.
Mielestäni tässä on enemmän vaarassa tietynlaisten ennakkoluulojen varaan rakentunut yksilön maailmankatsomus kuin kirkon perusta. Kirkon perusta on paljon tukevampi kuin yksilön oikeus käyttää omaa raamatuntulkintaansa oikeutuksena sortaa jotain seksuaalivähemmistöä. Jos tuo olisi kirkon perusta, kirkko joutaisikin kaatua.
Jeesus ei kuollut ristillä sen vuoksi, että voisimme 2020-luvun Suomessa vastustaa seksuaalivähemmistöjen parisuhteita.
Ei kuollut sen vuoksi, että jatketaan elämäämme synnissä, ei ei.
Olin ennen niin sairas, että luulin olevani terve: sanoi edesmennyt terapeutti Seppo Jokinen.
Nuorena syvässä masennuksessa olin askeleen päässä matkani päästä. Juuri ennen kuin ehdin sen ottaa tipahti taivasta Ps 42 sanat: ”Miksi murehdit minun sieluni ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.”
Jäi astumatta se viimeinen askel ja olen saanut paljon kiitoksen aihetta elämässäni. Vaikkapa perheen ja useiden ihanien lastenlasten muodossa. On suuri elämän rikkaus, kun on käynyt läpi nuo raastavat elämän vaiheet ja selvinnyt. Valmiiksi ei näissä kamppailuissa koskaan tule. Matkalla saan olla yhä. Loputtomasti löytyy prosessoitavaa. Nyt on mahdollista asettua toisen rikkinäisen vierelle ja luoda hänelle toivoa. Oma nollapisteeni on näissä tilanteissa elämäni suuri rikkaus. Siitä ei edes tarvitse kertoa sillä rikkinäinen tunnistaa ja käsittää sen että tajuan missä hän menee.
Masentuneitakin ymmärretään nykyään paremmin kuin heitä, joilla on ollut psykoosi tai skitsofrenia.
Tuon esiin monien käsityksen asiassa. He ovat väsyneet keskustelemaan ja itse olen tähän asti pyrkinyt olemaan syrjässä asiaa koskevista keskusteluista. Siksi, että tämän asian ajajien tekniikkana on ollut väsyttää vastustajat ja kyllästyttää heidät. Jolloin vastustus lopulta katoaa ja asian läpimeno tulee helpoksi.
On tärkeä tunnista ero ”toiseuttamisen” ja toiseuden kokemuksen välillä. Termi ”toiseuttaminen” luo mielikuvan, jossa mielivaltaisin perustein luovaan jollekin ihmisryhmälle toiseuden tunne ja mahdollisesti myös tosiasiallinen osallisuusvaje. On kuitenkin huomattava, että toiseuden tunne voi aiheutua myös erilaisista realiteeteista, joita kukaan ei ole tietoisesti aiheuttanut.
Paljon hedelmällisempää olisi edistää toiseussensitiivisyyttä, jossa pyritään tunnistamaan toiseutta aiheuttavat realiteetit ja pyritään ehkäisemään näiden realiteettien aiheuttamaa osallisuusvajetta. Tämä siis sen sijaan että kiistettäisiin tahi kiellettäisiin näiden realiteettien olemassaolo.
Kun otamme realiteetiksi perinteisen ihmiskäsityksen, jossa ihmiskunta jakautuu dikotomisesti kahteen sukupuoleen, jotka täydentävät toisiaan sekä lisäksi otetaan huomioon, että tästä kaksijakoisuudesta ilmenee myös harvalukuisesti poikkeuksia, joissa henkilöä ei voida määritellä selkeästi kumpaankaan sukupuoleen, saadaan kolme selkeää parisuhdevariaatiota: mies ja nainen, mies ja mies sekä nainen ja nainen. Näiden lisäksi siis harvinaisuutena sellaiset parisuhteet, joissa jommankumman tai kommankaan osapuolen biologinen sukupuoli ei ole selkeästi määriteltävissä.
Edellä kuvatut erot luovat väistämättä toiseuden realiteetin, joita voidaan vaimentaa osallisuuden edistämisen keinoin.
Edellä kuvaamani toiseuden realiteetti on voimassa siitäkin huolimatta, että kyseisen parisuhteen osapuolet olisivat itse omaksuneet ”modernin” ihmiskäsityksen, jossa sukupuolia on enemmän kuin kaksi ja sukupuolen ensisijainen määrittelytapa olisi henkilön omakohtainen kokemus sukupuolestaan. Ihmiskäsitys on syvällä kunkin ihmisen identiteettiä, eikä sitä voida pakottaa vaihtamaan ”vanhentuneena”. Emme voi, emmekä myöskään halua, pakottaa muita ihmisiä kokemaan asioita haluamallamme tavalla. Tämä pätee myöskin henkilön omakohtaiseen kokemuksen sukupuolestaan.
Toiseussensitiivisessä lähestymisessä siis hyväksymme realiteettina, että kirkon jäsenistön keskuudessa kaikki eivät jaa samanlaista ihmiskäsitystä ja tehdyt yhteiset ratkaisut on voitava yhteen sovittaa käytäntöön omaksutusta ihmiskäsityksestä riippumatta. Kaikkea toiseutta ei silloin voida poistaa, mutta niiden aiheuttamaa osallisuusvajetta voidaan tavoitella vähennettäväksi. Toiseuden realismin tunnustaminen ei merkitse ”toiseuttamista”.
Jukka Kivimäki arvokkaana keskustelijana on jollain tapaa katsonut asiaksi mennä ylemmälle tasolle keskustelussa mikä kuitenkaan ei ehkä ole korkeammalle katsomista.
Toissensitiivisyys ei ole asiaa ottaa kirkolliskokouksen asialistaan. Tällähän voidaan perustella mitä hyvänsä alkaen esimerkiksi luopumalla heteroavioiden konsensuksien vahvistamisesta kirkollisena vihkimisenä.
Anteeksi vain, Jukka K., mutta minusta kyllä yrität ”kyökinpöytäpsykologisoinnlla” selittää pois todellista, olemassa olevaa ilmiötä.
Osaltani olen 1960-luvun alkupuolelta saakka – siis pitkälti yli puoli vuosisataa – seurannut kirkon (johto)miesten suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja homoseksuaalisiin ihmisiin – jotka heille ovat olleet ”toisia”, eivät lähimmäisiä. Toiseuttaminen tunkee läpi kirkon ja piispojen kannanotoista. Vasta viimeinen vuosikymmen on tuonut näkyvämpää muutosta suhtautumisessa.
Kannattaa muistaa, kuinka John Vikström joutui arkkipiispana hyökkäyksen ja harhaoppisyytösten kohteeksi, kun hän samaa sukupuolta olevien parisuhteesta puhuessaan rikkoi toiseuttamisn kaavaa.
Tällaista tekstiä syntyy kun teknokratia poistaa empatian ja teoriasta tulee itsetarkoitus. Hankala keksiä tämä kommenttia parempaa esimerkkiä alleviivaamaan blogikirjoituksen pointtia.
Jorma Hentilä
En kiistä etteikö kuvaamaasi ”toiseuttamista” olisi ollut taikka etteikö sitä esiintyisi edelleenkin, mutta mielipidekirjoittajien viittaus piispa Eero Huoviseen ei tällöin osu maaliin. Huovinen siis kaipaa ymmärrystä kirkon perinteiselle avioliittokäsitykselle niistä lähtökohdista jotka perinteisessä avioliittokäsityksessä pitäytyvät jakavat.¨
Itse puolestani kiinnitin huomiota siihen ettei kirkon avioliittokäsitys muutu käskyttämällä: ”Yhteiskunnan ihmiskäsitys on muuttunut, muuttakaa siis avioliittokäsitystänne”
Voimme jatkaa loputtomiin toistemme ohipuhumista, ellemme hyväksy ette eri ihmisillä on erilainen lähtökohta argumenteilleen.
Tästä syystä toin mukaan käsitteen ”toiseussensitiivisyys, eli toiseustietoisuuden, joka ei häivytä kokemusta ihmisten keskinäisistä eroista, vaan pyrkii välttämään niistä aiheutuvaa osallisuus vajetta. Eli siitä huolimatta, että miehen ja naisen välisen avioliiton koetaan merkitsevän täysin eri asiaa, kuin kahden samaa sukupuolta olevan avioliiton, näitä pariskuntia kohdellaan yhteiskunnassa keskenään yhdenvertaisesti. Tällä lähestymistavalla ei vielä poisteta asiaan liittyviä kirkon sisäisiä opillisia haasteita, mutta siirrytään ohipuhumisestä kohti ongelman ratkaisua. Ongelma ei siis ole ihmiset vaan avoimena oleva ratkaisematon skisma.
Käskikö Jumala syrjiä ketään? Ei ymmärtääkseni.
Käskikö Jumala tuomitsemaan muita? Ei totisesti.
Raamatussa kerrotaan jonkin olevan kauhistus. Ilmeisesti kyseessä on alkukielen mukaan raiskaus ja pedofilia, joista kumpikaan ei ole synonyymi homoseksuaalisuudelle.
Ilmari Karimiehen blogi täällä on hyvä kannanotto keskusteluun
Eihän institutionaalisissa termeissä koskaan ole kysymys yksilön määritelmistä, vaan sanan käytön
tarpeesta. (ja tarvittaessa uudissanojen luomisesta)
Jeesus oli aika suora määrittelijä näillekin termeille. Avioliiton määritelmä ja siihen liittyvät versiot
tähtäsivät Vapahtajalla suoraan pysyviin ja iankaikkisiin ratkaisuihin esim. Matt 19 , ei mihinkään hetken kestävään uudistukseen
wikisanakirjasta voi lukea avioliiton yhä nykyisen 2021 määritelmän tai parisuhteen määritelmän…
Vaatimus olla puhumatta asioista niiden oikeilla nimillä tukahduttaa keskustelun mahdollisuudetkin eri tavoin ajattelevien välillä. On toki myönnettävä, että aina ei ole osattu valita asiallista puhetapaa, mutta tähän syntiin lienee kylläkin langettu puolin ja toisin.
Kun puhutaan ”toiseudesta”, tarkoitetaan toisenlaisuutta (vierautta). Sen vastakohta on samuus (samanlaisuus), tuttuus. Ihminen kokee aina toiseutta toiseen ihmiseen. Se ei liity ihmisen ominaisuuksiin, vaan siihen, että se toinen ihminen sisältää toiseuden, hän ei ole samanlainen kuin minä. Harvemmin sitä tuntee samuutta toisiin ihmisiin. Jos näin käy, voidaan puhua sielun sisaruudesta tai veljeydestä. Turha liittää tätä toiseutta mihinkään ihmisryhmään, kun kuitenkin kaikkia yhdistää ihmisyys. Myös liitto toisen ihmisen kanssa on liitto toiseuden kanssa. Jos siis tuomitsee toiseuden, tuomitsee itsensä.
.
Keskustelu homouden synnistä jatkuu niin kauan kuin ihmiset kokevat hengellisen herätyksen ja alkavat lukea Raamattua.
Edellä esittämäni ei ilmaise laisinkaan käsitystäni homoudesta. Se kertoo ainoastaan sen tosiasian, että keskustelu asiasta jatkuu kirkossa tietyistä hyvin perustavista hengellisistä syistä.
Ellei Raamatusta ja etenkään Uudesta testamentista lähdetä poistamaan homoudesta annettuja tuomioita tilanne säilyy kiistanalaisena.
En usko, enkä suosittele, että Raamattua ruvettaisiin saksimaan. Jos tähän lähdettäisiin Raamattu olisi lopulta yhtä ohut kuin saksalainen vitsikirja.
Ainut ratkaisu lienee se, että uskoontuleminen ja Raamatun lukeminen kielletään. Kriminalisoidaan omantunnon sitominen Raamattuun ja etenkin se, että siitä voidaan puhua julkisuudessa.
Edellä sanomani ei siis kerro mitään omasta näkemyksestäni vaan homokeskustelun jatkumisen perusteista kristinuskossa.
Toinen tie on se, että sallitaan erilaiset näkemykset ja niiden esittäminen kirkossa ja yhteiskunnassa.
Vältetään uhriutumisen ansaa, joka johtaa pahimmillaan vähemmistöjen diktatuuriin, koska aina löytyy niitä, joita näkemyksemme loukkaavat.
Hyväksytään erilaisuuden periaatteet myös ajatusten ja näkemysten tasoilla.
Vihapuhe tulisi määritellä huolellisesti sekä ojan että allikon suunnalla.