Mielipiteet, uskomukset, usko ja ateismi

Mitkä asiat elämässä ovat tahtoasioita ja mitkä sellaisia, joita ei oikein voi päättää ja jotka syntyvät vaan jostain, ehkä tuntemattomista syistä tai perusteluiden, kokemusten tai päähän pälkähdysten myötä?

Voiko ihminen päättää tykkäävänsä punaisesta, uskovansa Jumalaan, inhoavansa koiria, rakastuvansa johonkin ihmiseen, alkavansa ateistiksi, pitävänsä hernerokkaa mieliruokanaan, rakastavansa hengellistä musiikkia, fanittavansa jotain tiettyä laulajaa, tykkäävänsä Vihtori Storckin tai Picasson taiteesta, uskovansa horoskooppeihin ja uskomushoitoihin?

Ovatko mielipiteet tai uskomukset liioin omia, vai voivatko ne olla ihan jonkun muun ihmisen tai porukan päättämiä ja keksimiä, joita sitten tottumuksesta tai pelosta pitää ominaan ja noudattaa niitä?

Kalevi oli ollut magneettikutsuilla ja sen seuraamuksena hän oli ripustanut ympäri kehoansa magneetteja, jotka tekivät hyvää oloa ja poistivat häneltä kipuja. Hän uskoi magneettien parantavaan voimaan. Useimmat ihmiset pitivät häntä hörhönä ja jymäytettynä ihmisenä. Hänellä oli kotonaan myös isot pilleririvistöt hyvän, terveellisen ja oikeanlaisen elämän takaamiseksi. Kalevi rakasti tutkia horoskooppeja, puhua niistä ja analysoida ystäviään niiden avulla. Ihmiset yrittivät saada häntä eksytettyä hänen uskomuksistaan, mutta turhaan. Hän uskoi niihin kuin pässi sarviinsa. Ne olivat hänelle uskonasioita, ei sellaisia, joihin päätetään tietoisesti alkaa ja ryhtyä. Ihmiset eivät tajunneet, kun olivat ajautuneet niin kauaksi luonnosta ja ihmisen perusolemuksesta.

Eräs vakaa vanhoillislestadiolainen mies, Pekka nimeltään, oli hyvin tarkka sen suhteen, mitä musiikkia hän kuunteli ja vaati myös perheväkeänsä ojentautumaan mielipiteensä mukaisesti. Kerran Pekka sattui kadulla tilanteeseen, jossa hanuristi veteli hanurillaan iloisesti Pekan mielestä hyvinkin maailmallista ja syntistä musiikkia. Kuinka ollakaan, esitystä oli kuuntelemassa Pekan hyvin tuntema puhujamies. Pekan yllätykseksi, puhujaveli laittoi hanuristin kippoon rahaa.

Tästä eteenpäin Pekka ei ollut enää tarkka musiikkinsa suhteen, eikä vaatinut perheväkeänsäkään välttämään ”maailmallista” musiikkia. Pekan mielipide musiikin syntisyydestä ei ollut hänen omansa eikä ehkä sen synnittömyydestäkään; hän vain seurasi tiettyjen ihmisten mielipidettä asiassa ja muuntautui niiden mukaisesti. Tuo puhuja edusti laajempaa katsantokantaa asemansa vuoksi, koska hän oli vakaana veljenä pidetty puhujamies.

Joskus ihminen toimii oman mielipiteensä vastaisesti, uskoessaan sen olevan jollakin tapaa väärin taikka syntiä. Esikoislestadiolainen Kerttu olisi halunnut leikata itselleen lyhyet hiukset ja heittää huivinsa nurkkaan, mutta ei voinut kun se ei olisi ollut oikein. Kerttu halusi taivaaseen ja hän halusi olla kuuliainen liikkeensä opetuksille.

Pikku-Iiris ihasteli epäuskoisen tätinsä kultaisia korvakoruja, mutta hän tiesi, ettei koskaan voisi hankkia itselleen sellaisia, koska uskovaiset eivät voineet niin tehdä ja hän alistui mielessään korvakoruttomaan tulevaisuuteensa.

Koivuniemen kulttiin kuuluva Maria olisi halunnut ajella kainalokarvansa pois, mutta hän ei voinut, koska ne saattoivat olla houkuttelemassa kaikessa luonnollisuudessaan maailman ihmisiä hänen uskonyhteisönsä pariin.

Kari ja Merja rakastuivat palavasti ja solmivat elinikäisen avioliiton vakaissa aikeissa. Pappi kysyi heiltä tahtoa rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisissä ja he tahtoivat. Aikaa kului, tuli sitä vastamäkeä ja parisuhde alkoi muuttua taistelutantereeksi, josta puuttui kunnioitusta molemmin puolin ja henkinen ja fyysinen väkivalta astuivat kuvioihin mukaan. Pariskunta ajautui niin pahaan kriisiin, että he turvautuivat sukulaistensa apuun pelastaakseen liittonsa. Sukulaiset olivat kristittyjä ja ikuisen avioliiton kannalla. He kysyivät pariskunnalta, olivatko he valmiit sopimaan keskinäiset kahnauksensa ja riittikö heillä vielä tahtoa rakastaa toisiansa.

Kumpikaan pariskunnan osapuolista ei löytänyt sisimmistään oikein kaivamallakaan mitään lämpimiä ajatuksia ja tunteita toisiansa kohtaan. Kuitenkin he olivat valmiit ja halukkaat edelleenkin jatkamaan liittoaan etenkin suuren lapsikatraansa vuoksi. Heiltä löytyi halua liiton jatkamiselle, mutta he eivät kyenneet tekemään päätöstä rakastaa toisiansa. He olivat olleet toisillensa niin ilkeitä, että olivat tuhonneet keskinäisen rakkautensa. Lopulta he kuitenkin päätyivät eroamaan. Molemmilla on nyt uudet kumppanit ja he yrittävät tahoillaan välttää edellisen liittonsa virheitä. Toivokaamme heille onnea matkaan runsain mitoin, että he osaisivat vaalia rakkauttansa kaikin tavoin, ettei se taas tuhoutuisi.

Martti oli esikoislestadiolainen leskimies, jonka kaikki lapset eivät olleet uskomassa. Vaimonsa vielä eläessään, he olivat usein puhuneet siitä, kuinka ihanaa olisi, jos epäuskoiset lapset saisivat vielä palaamisen armon ja parannuksen, että he koko perhe saisivat kerran taivaan ilossa tavata toisensa. Vaimo-kulta muistutteli vielä kuolinvuoteellaan miestään, että hän puhuttelisi aina välillä epäuskoisia lapsiaan, jotta he tekisivät parannuksen.

No niinhän Martti sitten tekikin. Joka välissä kun lapset kävivät häntä katsomassa, hän muisti muistuttaa heitä elämän tärkeimmästä asiasta. Hän itki ja vaikeroi ja kertoi, kuinka se asia oli ollut äidinkin suurin toive hänen eläissään. Nämä es-liikkeen ulkopuoliset lapset kokivat kohtaamiset isänsä kanssa niin painostavina, ikävinä ja ahdistavina, että he alkoivat harventaa kyläilyjään hänen luonaan. Isä ei ymmärtänyt, että hänen lapsensa olisivat voineet nappia painamalla alkaa uskoa hänen tavallaan. Yksi heistä oli ateisti yhtäkkiä vain tajuttuaan asiaintilan olevan sellainen ja yksi uskoi Kristukseen, koska vaan uskoi ja laittoi turvansa ikiaikojen Jumalaan, koska niin hän vain teki. Isä ihan turhaan murehdutti itseään ja läheisiään taistelemalla sellaisia asioita vastaan, jotka eivät ole ihmisten itsensä vallassa hallita. Ne ovat mysteerejä. Mitä sanoo asiasta Raamattu ja Katekismus?

Niiden mukaan usko on Jumalan lahja, jonka myötäsyntymiseen ihminen itse ei voi vaikuttaa:

Ef.2:8 Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – 9 ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”  (Katekismus)

Kalle tykkäsi Wagnerin musiikista. Hänen tuttavansa Ville oli päässyt Sibelius-akatemiaan opiskelemaan pianonsoittoa. Kalle halusi alkaa hengailla Villen kanssa hieman enempi, jotta saisi omankin häntänsä hieman korkeammalle muusikkoystävänsä myötä. Oli hienoa liikkua piireissä, joissa opiskeltiin yleviin ja arvostettuihin ammatteihin. Alkava ystävyys sai kovan kolauksen, kun Ville kertoi tykkäävänsä eniten Mozartin musiikista. Ei hyvää päivää, ajatteli Kalle ja piti Villeä siitä eteenpäin junttimuusikkona.

Vaikka Kalle ei osannut soittaa ainoatakaan soitinta, puhumattakaan laulamisesta, hän piti itseään Villeä parempana muusikkona. Hän päätti hilautua irti epäylevästä ystävyydestään Villen kanssa. Kalle ajatteli musiikkimaun johtuvan älykkyydestä ja päätöksestä pitää tietynlaisesta musiikista. Hän ei ymmärtänyt sitä, että itse kenenkin musiikkimaun kertoi jokaisen omat korvat ja sydän ja niitä ei voinut pettää; mikä tuntui korvissa ja sydämessä mukavimmalta, sitä itse kukin halusi kuunnella.

Tosiuskovainen mies oli sitä mieltä, että uskovainen ei voi pitää punaisia vaatteita ja farkkuja, hiukset pitivät olla miehillä siistit ja säntilliset ja pukeutuminen muutoinkin asiallista. Naisten piti ymmärtää olla värjäämättä hiuksiaan ja ripustamatta kilistimiä korviinsa. Myös tupakanpoltto oli uskovaisella epäilyttävä tapa.

Tosiuskovainen mies puhutteli usein kovin sanakääntein ja syvällä pahennuksella uskossaan epäilyttäviä ihmisiä, tuntemattomia, tuttuja ja läheisiä. Ankaran paheksuntansa takia, hänen oli vaikea luoda lämpimiä suhteita useimpiinkaan ihmisiin. Lisäksi jotkut oikein pelkäsivätkin häntä hänen ankaruutensa tähden. Tosiuskovainen mies oli menossa vakaasti taivaaseen ja hän yritti sinne viedä muitakin niskapehvaotteella. Oli se kumma kun eivät ymmärtäneet ajatella, toimia ja uskoa hänen tavallaan. Ihmiset olivat löperöitä. Tuska, mitä löperöitä.

”On se kumma kun ei se ymmärrä uskoa!”

”Sekin on kieltänyt uskonsa!”

”Siitä on tullut oikein ateisti, on se kumma!”

”Sanoo uskovansa, mutta kun ei usko oikein eikä millään ymmärrä, vaikka kuinka minä selitän!”

”Se hyväksyy naispappeuden, on se niin pimeä!”

”Päätän”, en minä mitään ole päättänyt alkaa ajatella niin, olen vain yhtäkkiä tajunnut ajattelevani niin. Asia on vain juolahtanut mieleeni ja se on siinä. Minun on oltava rehellinen itselleni ja muille, en voi esittää sellaista mitä en ole. – Kyllä sinä olet NIIN VÄÄRÄSSÄ JA PAATUNUT!

Esikoislestadiolainen Martti oli onnensa kukkuloilla yhden hänen epäuskoista lapsistaan tehtyä parannuksen hänen kuolinvuoteellaan kun otti synninpäästön Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi vastaan. – Taivaassa Saara-kulta sitten nähdään, hän sanoi ylen liikuttuneena kyynelten valuessa hänen kurttuisilla poskillaan.

Samaan aikaan vanhoillislestadiolainen Tero lausui samat synninpäästösanat opiskelukaverilleen Kaille ja totesi vakaalla äänellään: – Nyt sinä olet Jumalan lapsi. Mennään sitten ensi sunnuntaina Helsingin Rauhanyhdistykselle seuroihin. – Mennään, sanoi Kai, eikä ymmärtänyt mistään yhtään mitään. Kaipa se aikanaan selviäisi.