Olen huolestunut kirkossamme toteutettujen välillisten kirkkoherranvaalien tasosta.
Kerron muutamia esimerkkejä Uudenmaan alueen yli 10 000 jäsenen seurakuntien vaaleista viimeisten vuosien ajalta. Minulla ei ole tarvetta nostaa seurakuntien ja henkilöiden nimiä esille. Mutta esimerkit ovat todellisia, ja toki pienellä googletuksella selviää, mistä seurakunnista ja kenestä henkilöistä on kyse. Tarkoitukseni on kuitenkin herättää keskustelua ilmiöistä eikä yksittäisistä henkilöistä tai prosesseista.
—
Yhden seurakunnan kirkkoherranvaaliin luottamuselin (en kerro oliko valtuusto vai seurakuntaneuvosto) määritteli kuusi asiaa, joita kirkkoherranvirka tässä seurakunnassa erityisesti vaatisi.
Sähköisessä hakujärjestelmässä ehdokkaita pyydettiin kuvaamaan osaamistaan viiteen kuudesta asetetusta kriteeristä. En tiedä loppuiko järjestelmästä kentät vai miksei kuudetta kysytty.
Kuudenteen valintaperusteeseen liittyviä kysymyksiä ei missään prosessin vaiheessa kysytty. Haastattelussa hakijoilta kyllä kysyttiin, miten hakijat arvioivat täyttävänsä viran erityiset tarpeet. Haastattelussa en muistanut ulkoa kaikkia kriteerejä. Olin lukenut työhakemukseni ennen haastattelua, joten muistin suunnilleen viisi kuudesta kriteeristä.
Jälkeenpäin tiedustelin, miksei prosessissa selvitetty hakijoiden osaamista kuudennen valintaperusteen valossa. Prosessia vetänyt luottamushenkilö perusteli asiaa minulle sähköpostitse: ”Viran erityiset tarpeet arvioitiin haastattelussa siten, että emme auttaneet hakijaa mikäli hän ei kaikkia kohtia muistanut.”
Hallintolain 31§ mukaan viranomaisen tulee huolehtia hallintoasian ”riittävästä ja asianmukaisesta selvittämisestä hankkimalla asian ratkaisemiseksi tarpeelliset tiedot sekä selvitykset.”
Ihmettelenkin, miksi luottamuselin asettaa kirkkoherranvaaliin kriteerin jonka perusteella hakijoiden osaamista ei edes yritetä selvittää prosessin aikana. Ehkä siksi, ettei hahmoteta valintakriteerien ja haastattelukysymysten ja tehtävien linkkiä.
Usein vaikuttaa myös siltä, että valintakriteereitä asetettaessa laaditaan monessa seurakunnassa toivomuslista asioista, joiden perusteella hakijoiden tosiasiallinen vertailu on erittäin haastavaa.
—
Toisen seurakunnan kirkkoherranvaaliin viran erityiseksi tarpeeksi määriteltiin: ”Edellytämme kokemukseen perustuvaa hyvää henkilöstöjohtamisen taitoa.”
”Edellytämme” merkitsee hakuilmoituksessa kelpoisuusehtoa, ominaisuutta tai osaamista jota ilman hakija ei ole kelpoinen hakemaansa virkaan. Lisäksi työnantaja voi ”toivoa”, ”lukea eduksi” tai ”pitää tärkeänä” jotain osaamista. Mutta edellytys on edellytys.
Kirkkoherranviran kelpoisuusehdot määrätään kirkkojärjestyksessä. Seurakunta ei voi asettaa viran kelpoisuusehtoja korkeammalle tai matalammalle.
Tiedän yhden hakemista harkinneen, kirkkojärjestyksen 6:10§ perusteella kelpoisen henkilön. Osaamista hänellä olisi varmasti ollut, mutta ei kokemukseen perustuvaa, mitä seurakunta virheellisesti ”edellytti” eikä ”lukenut eduksi”. Tuli syrjityksi, kun ei voinut edes hakea. Tieto syrjinnästä ei päätynyt seurakunnan tietoon, ainakaan mitään virallista reittiä.
—
Kolmannessa seurakunnassa hakijoilla teetettiin useita erilaisia tehtäviä, jotka olisivat tarjonneet hyvän määrän dataa ehdokkaiden arviointiin. Valintakriteerien hyödyntäminen ehdokkaiden vertailussa jäi kuitenkin lievästi puolitiehen:
”Kaikki hakijat ilmaisivat näkemyksen siitä, että verkostoitumis- ja yhteistyötaidot sekä viestintätaidot ovat kirkkoherran viranhoidon oleellisia osa-alueita. Hakijat ilmaisivat valmiutta ja motivaatiota viestinnälliseen yhteistyöhön [X seurakunnan] viestintätiimin kanssa sekä motivaatiota alueelliseen verkostoitumiseen ja vuoropuheluun eri toimijoiden kanssa.”
On turhaa teettää hakijoilla ehkä 5-8 työpäivää vastaava määrä erilaisia tehtäviä, jos hakijoiden vertailussa ei arvioida todellisia taitoja, ja ehdokkaita ei aseteta sopivuusjärjestykseen vertailun perusteella.
—
Vaalit ovat aina jänniä ehdokkaille. Yhden seurakunnan vaalipaneeli oli erityisen jännä. Kirkossa pidetyssä ja striimin kautta jaetussa paneelissa juontaja pyysi jokaista hakijaa kommentoimaan asioita, joita oli hakenut ehdokkaasta Googlella.
Yhdeltä ehdokkaalta kysyttiin hänen saamastaan varoituksesta, toiselta harrastuksesta, kolmannelta sateenkaaritoiminnasta ja neljänneltä oman esihenkilön häirintäkohuun reagoimisesta. Viidenneltä, miksi oli hakenut niin monia paikkoja lyhyen ajan sisällä. Kuudennesta ei juontajan mukaan google löytänyt oikein mitään. Minun pikaisen googletukseni perusteella löytyi kyllä jutun juurta tästäkin ehdokkaasta.
Tarina ei kerro, miksi ehdokkaita kohdeltiin niin eri tavoin. Osa ehdokkaista sai kiemurrella kunnolla ja toisilta kysyttiin mukavia asioita.
Mutta kunnolla kiemurrella kuuluisi lähinnä tuomiokapitulin määräämän vaalin valmistelijan ja seurakunnan johtavien viranhaltijoiden. Suomen laki on voimassa myös tämän seurakunnan rekrytoinneissa.
Kun kirkkoherrakandidaatit osallistuvat työnhakijan roolissa työnantajan järjestämään paneeliin, heitä suojaa laki yksityisyyden suojasta työelämässä. Yksityiselämästä, esimerkiksi harrastuksista, ei hakuprosessissa saa kysyä, ellei ole osoitettavissa että vaikkapa harrastukset nimenomaisesti vaikuttavat työssä suoriutumiseen. Tietoja hakijasta ei saa ilman hakijan nimenomaista suostumusta hankkia kuin työnhakijalta itseltään.
Googletuskiellon pitäisi olla itsestään selvä, mutta ehkä paneelikeskusteluja ei mielletä rekrytointitilanteiksi samalla tavalla kuin työhaastatteluja. Ehkä paneelin vetäjä ei mieltänyt itseään työnantajan edustajaksi.
Luottamushenkilöltä tai vapaaehtoiselta ei voidakaan olettaa lainsäädännön tuntemusta, vaan virkavastuulla toimivan vaalin valmistelijan tai seurakunnan johtavien viranhaltijoiden tulisi ohjata prosessia tai viimeistään katkaista tilanne, ennen kuin ensimmäiseltä ehdokkaalta kysytään googletetuista asioista.
—
Pakilassa ollaan prosessissa jo loppusuoralla ja aloittamassa jälleen alusta. Ehdokkaita ei vertailtu riittävästi. Marraskuussa 2018 käydyn välillisen kirkkoherranvaalin tulos kumottiin hallinto-oikeudessa.
—
Yhdessä seurakunnassa luottamushenkilö kertoi vaalin jälkeen, että heidän ryhmänsä oli kaikki äänestänyt yhtä ehdokasta. Tietenkään suljetussa lippuäänestyksessä ei voi varmuudella sanoa, kuka oikeasti äänesti ketä. Mutta äänestystulos ja vaalin liepeillä käyty keskustelu tukee ajatusta, että vaali käytiin ”liberaalien” ja ”konservatiivien” kärkiehdokkaan välillä.
Ylipäätään hämmästelen sitä, että välillisessä kirkkoherranvaalissa äänestetään. Nähdäkseni valinnan tulisi olla useimmiten yksimielinen, koska ehdokkaita vertaillaan seurakunnan itse asettamien kriteerien valossa. Jos vertailu on tehty huolellisesti, voidaan aineistoperusteisesti osoittaa, että kriteerin x valossa vahvimmat ehdokkaat ovat a, b, c tässä järjestyksessä, kriteerin y valossa ehdokkaat b, a ja c, ja niin edelleen.
”Kokonaisharkinta” merkitsee näiden yksittäisten valintakriteerien summaamista ja tarvittaessa painottamista niin, että viran tärkeimmät kriteerit saavat vertailussa eniten painoarvoa. Viranomaisen on perusteltava valintapäätös ja osoitettava, että paras hakija tulee valituksi.
”Kokonaisharkinta” ei ole sitä, että erotellaan hakijoiden joukosta muutama paras, valintakriteerit heitetään romukoppaan ja sitten luottamushenkilöt äänestävät miellyttävää ehdokasta. Tällöin on riski, että ääniä annetaan ehdokkaan sukupuolen, tuttuuden, herätysliikesidosten tai sen perusteella, miten ehdokas asemoituu kirkon avoliittokiistassa.
Poliittiset ja kirkkopoliittiset virkanimitykset rikkovat aina hakijoiden oikeusturvaa ja perustuslakia. Oikeusperiaatteista poikkeava ”maan tapa” on korruptiota.
—
Jokainen seurakunta vastaa itse omista rekrytoinneistaan ja niiden laillisuudesta. Mutta kirkon järjestelmät eivät kaikilta osin tue rekryjen laillista järjestämistä.
Kirkkohr –järjestelmässä on yksityisyydensuojaan liittyvä jännä täppä. Kaikissa rekryissä tätä ei käytetä, mutta monessa rekryssä hakija voi vastata kyllä tai ei kysymykseen ”Annan suostumuksen kysyä lisätietoja tuomiokapituleilta ja tähänastisilta työnantajilta”.
Itse olen siis antanut suostumuksen kysyä minua koskevia tietoja Mikkelin, Helsingin ja Tampereen tuomiokapituleilta, joiden alaisuudessa olen työskennellyt. Enkä vain heiltä, vaan ”tuomiokapituleilta” yleensä. Rekrytoija voisi siis soittaa vaikka kaverille Oulun kapituliin ja kysäistä kaverilta, mitä tiedät Tuomaksesta. Toki käytännössä kiire estää tällaisen laajemman soittokierroksen.
Kun työnhakija täyttää lomakkeen, piikki on siis auki kysyä keneltä tahansa mitä tahansa. Tai sitten ehdokas kieltää kaiken ja miettii, miten kieltämistä tulkitaan.
Työkokemuksen tietoja järjestelmään syötettäessä työkokemuksen tyypiksi voi valita määräaikaisen tai vakinaisen viran tai työsuhteen. Armon vuonna 2021 seurakuntien laajasti käyttämään rekryjärjestelmään ei siis ole mahdollista syöttää tietoja toimimisesta yrittäjänä. Tietojärjestelmä asettaa siis hakijat eriarvoiseen asemaan jo heidän täyttäessään lomaketta.
Sitäkään en ymmärrä, miksi hakulomakkeella toisinaan kysytään, onko hakija aikaisemmin työskennellyt kyseisen organisaation palveluksessa.
—
Luottamushenkilöiden ja vapaaehtoisten ei tarvitse tuntea lainsäädäntöä. Heidän oikeutensa on saada riittävää ohjausta niissä tehtävissä, joihin heitä pyydetään. Virkavastuulla toimivan tuomiokapitulin määräämän valmistelijan ja seurakunnan johtavien viranhaltijoiden tehtävä on huolehtia prosessin lainmukaisuudesta.
Pykäliä säätäessä on haluttu, ettei väistyvä kirkkoherra ohjaa seuraajansa valintaa. Samalla kuitenkin menetetään valtava määrä hallinnollista osaamista ja rekrytointiosaamista. Määräaikainen kirkkoherranviran hoitaja vastaa seurakunnan hallinnon laillisuudesta oman viranhoitonsa aikana siinä missä vakkarikin. Mutta vaatimus on lyhytaikaiselle sijaiselle aivan kohtuuton, jos seurakunnan hallintokulttuuri ja rekrytointikäytännöt eivät tue hyvää hallintoa.
Olen ollut itse virkaurani aikana pari kertaa rekrytoimassa rekrytointikonsultin avulla. Ammattitaitoinen rekrytoija osasi esittää kysymyksiä, joiden avulla erinomaiset hakijat erottuivat hyvistä. Rekrytointikonsultti tulkitsi hakijoiden vastauksia valintatyöryhmälle ja avasi merkityksiä, joita itse en nähnyt.
Itse kirkkoherrana vetäessäni rekrytointiprosesseja tulkitsen usein haastateltavien sanomisia valintatyöryhmän jäsenille. Toki arvioin omia tulkintojani, jottei oma tulkintani tai mahdollinen asenteeni liikaa värittäisi hakijoiden sanomisia tai ohjaisi valintaa väärillä tavoilla. Mutta mitä vaativampaan tehtävään ollaan palkkaamassa työntekijöitä, sitä tärkeämpää on, että rekrytointiprosessin vetäjällä on ammattitaitoa sanoittaa todellisia eroja hakijoiden osaamisessa.
Kirkkoherranvaalin hakijat ovat yleensä kaikki niin kovatasoisia, että osaavat puhua kuin ruuneperi mistä tahansa asiasta pari minuuttia uskottavan kuuloisesti. Sitten valintaa perustellaan sillä, että ”kaikkihan te olitte hyviä”.
Jos kirkossamme jatketaan välillisiä vaaleja, tulisikin ehdottomasti löytää tapoja joilla luottamushenkilöitä ja vaalin valmistelijoita ei saateta oman osaamistason ylittäviin prosesseihin. Kirkkoherranvaalin valmisteluun pitäisi siksi löytää henkilö, jolla on riittävää rekrytointiosaamista, kompetenssia arvioida hakijoiden substanssiosaamista, ja vielä aikaa hoitaa prosessi alusta loppuun huolellisesti.
—
Joku voi ajatella, että tämä blogi on vaalien häviäjän katkeraa vuodatusta. Voihan se olla sitäkin. Eniten toivoisin, että joku osoittaisi minun olevan väärässä ja hävinneen vaalit reilun ja tasapuolisen prosessin jälkeen. Menettäisin mieluummin uskoni omaan arviointikykyyni kuin siihen, että kirkkomme rekrytoinnit hoidetaan asianmukaisesti.
Mutta kaikki yllä mainitsemani esimerkit ovat suurista seurakunnista, joilla on henkilöstöhallinnon ammattilaisia, hallintosihteereitä tai –pastoreita ja osalla myös yhtymän juristeja ja hr-osastoa. Pienissä kuihtuvissa seurakunnissa osaaminen on usein yhden henkilön varassa, ja tästä henkilöstä riippuen osaaminen voi olla mitä tahansa huippuluokan tai katastrofaalisen välillä.
Joku voi ajatella myös, että tämä blogi on omaan pesään p*skantamista. Miksi nostaa esille epäkohtia ja vanhoja juttuja toisten organisaatioista?
Siksi, että uuden oppiminen perustuu usein virheistä oppimiseen. Elämme ja toimimme yhteisössä, jonka perustajan mukaan Totuus tekee vapaaksi.
Siksi, että organisaatioiden valtaapitävät eivät tarvitse suojeluamme. Kirkkoherra tai tuomiokapitulin määräämä vaalin valmistelija ei ole haavoittuvassa asemassa. Hän hoitaa virkaansa virkavastuulla ja hänelle maksetaan siitä että hommat hoituvat laillisesti. Luottamushenkilöiden, poliittisten puolueiden ja kirkkopoliittisten ryhmien hyväsisaruskerhot ovat korruptiota.
Hyvä hallinto turvaa ihmisten perusoikeuksia. Huono hallinto, osaamattomuus tai mielivaltainen hallintokulttuuri helpottaa valinnan tekemistä sukupuolen, herätysliiketaustan, neuvoston enemmistölle sopivan vihkikäsityksen tai tuttuuden perusteella.
Hinnan huonosta hallinnosta maksaa aina heikommassa ja haavoittuvassa asemassa oleva. He tarvitsevat suojelua tilanteissa, joissa rekrytoivalla organisaatiolla on valta-asema ja ylivertainen tietomäärä suhteessa työnhakijaan. Järjestelmän tehtävä on suojella uhria, ei syyllistä.
Hinnan huonosta rekrytoinnista maksavat seurakuntalaiset. Epäonnistunut kirkkoherran valintapäätös rampauttaa seurakunnan toimintaa pitkäksi aikaa. Tai useimmiten toki saadaan hyvä kirkkoherra, kuten näissäkin esimerkkivaaleissa on saatu. Jokaisella papilla on paljon vahvuuksia joilla palvella seurakuntaa. Mutta onko saatu paras tarjolla olevista, sitä ei tiedä jos arviointi on tehty puutteellisesti tai mielivaltaisesti.
Hinnan huonoista rekrytoinneista maksaa koko kirkko. Työnhakijoilla on usein pelissä ammatillinen tulevaisuus ja joskus koko perheen muutto työskentelypaikkakunnalle. Mitä huonompia kokemuksia osaavilla ammattilaisilla on seurakuntien rekrytoinneista, sitä enemmän heitä hakeutuu yksityiselle sektorille, kuntien ja järjestöjen palvelukseen. Seurakunnat kamppailevat tulevaisuudessa yhä enemmän rekrytoidakseen sekä hyvän että pysyvän työntekijän, ja mielellään samassa persoonassa.
Hyvä kirjoitus Tuomakselta. Itseni on ollut vaikea ymmärtää sitä miksi tämä välillinen vaali ylipäänsä on tehty mahdolliseksi? Toki suorassa vaalissa on ongelmansa, mutta kuten tämä kirjoitus osoittaa, niin niitä riittää välillisessäkin vaalissa.
Paljon on eri yhteydessä valitettu kirkollisen demokratian ohuutta. Siksi tämä ilmiö, jossa välillinen vaali on tulossa käytännöksi, on todella kummallinen. Minusta neuvostot ovat tehneet suoranaisen vallankaappauksen seurakuntalaisilta.
Jos välillistä vaalia perustellaan matalalla äänestysprosentilla, niin kirkolliset vaalit voisi lopettaa kokonaan. Ja sitäpaitsi onhan esimerkkejä myös siitä, että erityisesti 4. vaalisijan oltua kyseessä, on ylletty todella korkeisiinkin lukuihin. Toki ne ovat olleet poikkeus, enkä edes tiedä onko 4. vaalisijalle asettaminen enää mahdollista.
Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja aina saanut vastauksia tyyliin ”lauluääni ratkaisee”, ”liian vaativa rekrytointi kansan päättää”, ”tuomiokapitulin haastattelu lyhyt ja ylimalkainen”. Jos viimeksimainittu pitää paikkansa, niin silloin on kehitettävä nimenomaan tuomiokapitulin osuutta ehdokkaiden asettamisessa. Sen asia on huolehtia siitä, että epäpäteviä ehdokkaita ei pääse vaalisijalle. Mutta loppu on annettava seurakuntalaisten haltuun.
Suora kirkkoherran vaali on hieno tilaisuus osallistuttaa seurakuntalaisia. Sen yhteydessä tuleva kirkkoherra voi tehdä itseään tunnetuksi tulevassa seurakunnassaan. Myös piispamme Teemu Laajasalo on tuonut esiin sen, että mahdollisuus välilliseen vaaliin oli tarkoitettu poikkeukseksi, ei pääsäännöksi. Mutta koska mahdollisuus on kääntynyt päälaelleen, on mielestäni syytä luopua välillisestä vaalista kokonaan ja palata vanhaan. Itse olen ylepä siitä, että Helsingin hiippakunnan kaksi edellistä suoraa vaalia käytiin omassa seurakunnassani ja että itse sain olla mukana vaikuttamassa, että valittiin mielestäni ainoa oikea vaalitapa.
Kiitos Tuomas blogistasi, jossa tuot esiin ajatuksiasi aina ajankohtaisesta aiheesta rekrytoinnin kehittämiseksi. Kirjoituksesi antaa kuitenkin aihetta myös kriittiseen palautteeseen. Ongelma kirjoituksessasi on se, että rekrytointiprosessi on aina laaja-alainen kokonaisuus, johon sisältyy monia eri vaiheita ja arviointikriteereitä. Pienen yksityiskohdan esiin nostamisella luot sen käsityksen, että juuri kyseinen rekrytointiprosessi olisi erityisen epäonnistunut. Koska tunnistin kirjoituksestasi johtamani rekrytointiprosessin ja taidat jopa siteerata minua, avaan hieman tarkemmin esiin nostamaasi yksityiskohtaa. Joku muukin on saattanut tunnistaa mistä seurakunnasta esimerkissäsi on kysymys tässä kohdin ja vastaavasti mistä seurakunnasta on kysymys jonkin toisen esittämäsi esimerkin kohdalla.
Haastatteluissa pyritään testaamaan monin eri tavoin hakijoiden kyvykkyyttä, soveltuvuutta, motivaatiota ja jopa tilannetajua. Tuo esitetty kysymys viran erityisistä tarpeista ” mittasi” siten muutakin kuin vain hakijan omaa arviota siitä, miten hän täyttäisi seurakunnan asettamat kriteerit. Tuossa tilanteessa osa hakijoista muisti kaikki kriteerit, osa muisti osan niistä ja joku sanoi: ”minulla on ne tässä muistiinpanoissa ylhäällä, hetki vain…”. Etukäteen oli siis sovittu, ettei tuossa kohden auteta hakijaa vaan kysymykseen sisältyy myös arviointia siitä, miten hakija on valmistautunut haastatteluun. Ikävää ettet muistanut kaikkia. Minusta viittaamasi kohta Hallintolain 31 pykälään ei minusta kovin hyvin sovellu käyttämääsi esimerkkiin. Se ei huomioi tuota kuvaamaani kokonaisuutta haastattelujen tavoitteesta. Saimme muuten hakijoilta paljon kiitosta hyvin toteutetusta ja mielenkiintoisesta rekrytointiprosessista vaikka emme päästäneet hakijoita helpolla.
Toivon Sinulle menestystä tuleviin rekrytointiprosesseihin!
Kiitos Tapio. Kuten tiedät, olen muutamia kertoja pyytänyt keskustelemaan tästä prosessista, ja hienoa että vihdoin kommentoit asiaa.
Minusta mainittu hallintolain kohta soveltuu tähän tilanteeseen erinomaisesti. Kyseisessä prosessissa ei faktisesti selvitetty hakijan osaamista kuudennen kriteerin osalta.
Perustelethan, miten osaamista ”hyödyntää nykyaikaisia viestinnän eri kanavia” voidaan asiallisesti arvioida sillä perusteella, mitä hakija muisti tai miten oli haastatteluun valmistautunut?
Miksi seurakunta asetti tällaisen valintakriteerin kun nykyaikaisen viestinnän eri kanavien osaamista ei prosessin yhteydessä selvitetty?
Kuten blogissani kirjoitan, kokonaisarvointi ei voi olla asetetuista valintaperusteista irrallinen.
Kaikissa kuvaamissani rekryprosesseissa on ollut valtavasti hyvää ja arvokasta. Mutta prosessien puutteet ovat nähdäkseni erittäin merkittäviä.
Kerro sinä, Tapio, minkä arvosanan itse antaisit seurakuntasi luottamushenkilöille prosessin läpiviennistä? Arvioitko että valinta tapahtui yksinomaan ja puhtaasti asiallisten valintakriteerien perusteella? Onko jotain mitä tekisitte toisin, tai onko jotain mitä opitte prosessista?
Ajatteletko Tuomas tosissaan niin, että kun valitsijoilla on käytettävissään tuomiokapitulin lausunto, seurakunnan suorittamat haastattelut, hakijoiden esittelyvideot, ”saarnanäyte” ja paneeli kirkossa ja kärkihakijoiden osalta vielä psykologisen soveltuvuusarvioinnin tulokset, että näiden pohjalta tehdyt hakijavertailut eivät täyttäisi hallintolain 31 pykälän vaatimuksia? Olen tästä kanssasi eri mieltä.
Opin ja opimme prosessista paljonkin ja joitakin asioita tekisimme varmasti vielä paremmin tuon kokemuksen pohjalta. Päätän keskustelun osaltani tähän, hyvää jatkoa!
Niin Tapio, kun te olette asettaneet valintakriteerit, teidän tehtävä on kerätä aineistoa jolla voitte arvioida hakijoita kriteerien valossa. Kokonaisarvion tulee perustua dataan ja valintakriteereihin.
Lisäksi tiedetään että luottamushenkilöiden joukossa liikkui ehdokkaita koskevia huhuja. Itse kerroit että minusta tarjottiin jotain huhuja mutta kieltäydyit kuuntelemasta.
Kysyessäni suoraan, toinen johtava luottamushenkilö kieltäytyi ehdottomasti kertomasta mitä minusta oli kerrottu. Häntä ei kiinnostanut lainkaan että minulla olisi oikeus itseäni koskevaan tietoon jota luottamushenkilöt käsittelevät työnantajan edustajina.
Ehdokkailla teetettiin kaikenlaista, mutta linkki valintakriteerien, datan ja arvioinnin välillä on ohut. Huhut joista kieltäydytään kertomasta minulle, syventävät epäilystä ettei valintaa tehty asianmukaisesti.
Miten sinä, Tapio, arvioit kestääkö teidän luottamushenkilöiden ja seurakunnan toiminta vaalissa kaikilta osin päivänvaloa?
Hyvä että opitte jotain ja saitte hyvän kirkkoherran. Toivottavasti hän on johdattanut teitä parempaan hallintokulttuuriin.
Kaikkea hyvää sinulle ja seurakunnallenne.
Tapio, jos vielä keskustelua luet, kannattaa tilata Helsingin hallinto-oikeuden päätös 14.6.2021 joka koskee Pakilan kirkkoherranvaalia. Se antaa näkökulmaa, miten hallinto-oikeus katsoo ehdokkaiden vertailua ja riittävää ”laatua”.
Kun kirkkoherran vaali tuli – muistaakseni 2010-luvun vaihteessa -mahdolliseksi toimittaa välillisesti, muutosta ajoivat kirkolliskokoukessa ruuhka-Suomen hiippakuntien edustajat. Pääroolissa olivat ko. alueiden pappisedustajat. Näin siksi, että suurten seurakuntien kirkkoherrain virkaan oli jo pitkään voinut vilahtaa muutaman prosentin äänestysvilkkaudella. Tämä ei tietenkään ole voinut tuntua valituista kovinkaan kunniakkaalta. Samalla prosessin oli koettu syöneen viran arvostusta koko kirkossa – näin vähinyäänkin oleta. Blogistin käsitys, että vaalilain muutoksessa olisi ollut kysymys jollain tavalla valinnan rationalisoinnista on pahasti harhaanjohtava.
Kirkkoherran asema ja ennenmuuta nykyajassa yliampuva valta ovat ns. alkuajoista perustuneet siihen, että seurakunta(laiset) ovat saaneet välittömällä vaalilla (vokaatiolla) esittää kutsun virkaan. Puhuin KKssa asian käsittelyn yhteydessä, että suotaessa yksin hallintoelimelle valta esittää tuo kutsu, tulisi samassa yhteydessä riisua kirkkoherralta pois neuvoston puheenjohtajuus. No – tuo kaupanteko ei onnistunut, vaan silloinen kollegani, yhä KKssa mukana oleva Pertti Rajala, veti pappisjoukon puristuksessa kannatuksensa esitykseltäni pois.
Aika on tehnyt tehtävänsä ja virka on saavuttanut tavoitteensa. Nyt isoihin johtotehtäviin vilahdetaan yhä usesmmin kuin keittiön kautta – sisäpiirikaupalla. Kaikkiaan tässä kehityksessä huolestuttavinta on lopulta se, että seurakuntavaalien ehdokaslistoja täytetään kissojen ja hiirien avulla – yksinkertaisesti kiinnostus seurakuntavaaleja kohtaan kirkon jäsenyyden vähetessä vain heikkenee ja näin samalla päättäjien laatu ja ennenmuuta itsenäisyys käy yhä vähemmän riippumattomammaksi.
Olen myös esittänyt, että viimeistään silloin, kun kirkkoherran virkaa kohtaan kiinnostus on jäänyt seurakunnassa yhteen henkilöön ja tuomiokapituli on seurakunnan ’luvalla’ myöntänyt ko. henkilölle valtakirjan virkaan, kyseinen viratäyttö voi olla vain määräaikainen – esim. kolme vuotta. Tuo aika pääsääntöisesti riittänee osoittamaan sen, onko henkilö ollut sovelias virkaan. Tällöin epäonnisissa tapauksissa vältytään raskailta erotusprosesseilta, jotka ovat olleet yhtenä vaikuttimena syömässä kirkon yleistä uskottavuutta ja tahtoa suojella tervettä johtamista sen kaikilla tasoillaan.
Kiitos Paavo kommentista.
Itse kuitenkin ajattelen, että hyvin hoidettu välillinen vaali olisi paras vaalitapa. Näin ehdokkaita voidaan todella arvioida ja vertailla keskenään.
En kannata määräaikaisia kirkkoherranvirkoja. Olen joskus kauan sitten ehdottanut, ja edelleen sitä mieltä, että kirkkoherroilla pitäisi olla kunnanjohtajia vastaavat johtajasopimukset. Jos khra ei neuvoston, valtuuston tai kapitulin riittävän enemmistön mielestä hoida hommiaan, virkasuhde voitaisiin milloin tahansa purkaa esimerkiksi 6kk palkkaa vastaavalla summalla. Hinta olisi euroissa paljon, mutta toisaalta pieni hinta verrattuna siihen jos koko srkn toiminta rampautuu pitkäksi ajaksi.
Olisikohan ihan oman blogin aihe siinä kysymyksessä: onko kirkkoherran virassa liian paljon vastuuta yhdelle ihmiselle. Jos näin on, niin se selittää sen miksi kirkon työyhteisöissä on paljon ongelmia. Sen vallan, jota kirkkoherra ei kykene kunnolla hoitamaan otaa aina joku muu. Jolloin syy väärästä vallankäytöstä kaatuu kirkkoherran niskoille ja varsinaiset syyt ja syylliset jäävät hämrän peittoon. Joten aloin pohtimaan ; mihin kirkkoherraa tarvitaan?
Olet kyllä PVP asiassa, sen ytimessä. Vallankäyttötyhjiö täyttyy ja surullisen usein paikalle kiiruhtaa talousvastaava, jonka käsitys seurakunnan olemuksesta ja tehtävästä muodostuu yhä useammin yksistään hätää kuvaavista numerosarjoista.