Ruoka-apu tarjoaa helpotusta kaikille pienituloisille, mutta leipäjonot tuskin kuitenkaan poistuvat, vaikka perusturva kaksinkertaistettaisiin, kirjoittaa Heikki Hiilamo kolulmissaan.
Hiilamo kirjoittaa mm.: ”Inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluu, että jos rahanarvoista tavaraa jaetaan ilmaiseksi – oli kyse ämpäreistä, kahvipaketeista tai leivistä – sille syntyy varmasti kysyntää ja jonoja.”
Lukiessani kommentteja siitä, huomaan siinä kaksi hyvin erilaista näköalaa. Toinen on hyvin närkästynyt siitä, että köyhyyttä mitätöidään ja toiset taas pitävät tekstiä asiallisena, jopa sellaisena, jota keskusteluun kaivataan.
Nuo mielipiteet ovat aitoja reaktioita, mutta eivät välttämättä kuvaa todellista tilannetta. Kukin kirjoittaa oman kokemuksensa ja näkemyksensä pohjalta.
Niinpä tässä tuon oman korteni kekoon.
Menin talvipakkasella jonon jatkoksi. Ihan vain sadakseni tuntumaa siihen miltä jonossa seisominen tuntuu. Ensin piti voittaa ne häpeän tunteet, joita saattaa kohdat jos sattuu joku tuttu kulkemaan ohi. Niiden yli päästyäni olikin jo helpompaa. Siinä oli hyvä kuulla kokemuksia muilta. Ei se pakkasessa värjötteleminen mitään herkkua ollut. Toisaalta jos tuli myöhemmin, niin jonottamiselta välttyi. Joku tuli taksilla hakemaan ruokaa. Tuntuihan se vähän oudolle, mutta ehkäpä he saivat matkan halvalla jonkun tuen kautta.
Säälitti ne ihmiset siinä pakkasessa värjöttelemässä ja muutamat lapset siinä vielä joillakin mukana. Ei jono olisi heidän paikkansa ollenkaan. Siihenkin voi olla ihan hyvä selitys, miksi lapset oli mukana. Itse vain mielessään pohtii syitä.
Toinen puoli asiassa on tuo mitä Hiilamo tuo esiin. Eli se, että kun jaetaan ilmaiseksi viikon ruokatarvikkeet ja aikaa on jonottaa, niin miksi sitä ei tekisi? Jonot ei varmasti lopu, ennen kuin kehitetään jokin mielekkäämpi tapa.
Olin jonkin aikaa mukana ruuan jakelussakin, mutta oma ajankäyttöni tuli lopulta esteeksi. Olisi pitänyt sitoutua tiukemmin mukaan. Aloin pikkuhiljaa tajuamaan tuon toisen puolen, jonka Hiilamokin tuo esiin. Jonottamisella säästää sievoisen summan ruokamenoissa. Oma säälintunne vain teki aluksi sokeaksi sille, että jonottavat ihmiset eivät ole kaikki uhreja ja väliinputoajia vaan samanlaisia kuin kaikki muutkin.
Paradoksin oivaltaminen helpotti omaa suhtautumista koko asiaan. Otin selvää muiden tahojen leivän jakeluista paikkakunnallani ja järjestin vetäjät palaveriin. Näin syntyi yhteinen tiedote tapahtumien ajankohdista.
On hämmentävää nähdä viikottainen tapahtuma, joka vain kasvaa ja kasvaa vuosi vuodelta… Näin siis Helsingissä ainakin.
https://suomenkuvalehti.fi/wp-content/uploads/2016/03/leipajono_-1200×822.jpg
Kuva Hesan jonosta ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Olisi varmasti olemassa muita ja paljon parempia tapoja huolehtia siitä, ettei kenenkään tarvitse olla puutteessa. Tässä systeemissä ratkaisee vain se, että malttaa päiväksi asettua jonoon. Jonossa saa tärkeitä sosiaalisia kontakteja toisiin jonottajiin. Korona-aikana jokainen keskustelu on hyvin merkityksellinen. Joten jonotuksella on omat yllättävät etunsa.
Jakosysteemi vääristää muuta apua, jota annetaan toisaalla tarveperusteisesti. On monia sellaisia , jotka eivät syystä, tai toisesta voi mennä jonottamaan ja ovat kuitenkin erityisen avun tarpeessa. Heidät pitäisi löytää ja saada avun piiriin. Jonossa seisoo monia, joilla ei kuitenkaan ole todellista puutetta ravinnosta.
Heillä on kylläkin tarve käyttää rahansa johonkin muuhun.
Tämmöinen tukijärjestelmä tukee syrjäytymistä. Ei sitä, että syntyisi halua pärjätä omin avuin ja ilman jonotusta. Varmaankin jonot tulevat kasvamaan. Se kuitenkaan kerro mitään siitä miten hyvin tai huonosti ihmisillä oikeasti menee. Jos kerran ruuan saa jonottamalla ihan ilmaiseksi ja aikaa jonottamiseen on, niin ei siinä mitään häviä. Sossusta saa rahaa vielä elämiseen, niin miksi pyrkisi muutokseen? Jonot kasvaa vain siksi, että näin saa ilmaista etua ja mukavampaa elämää. Eiköhän meistäkin jokainen pyri mukavuuteen elämässä. Jos joku haluaa maksaa elinkustannuksemme, niin miksi sitä vastaan olisi?
En mitätöi todellisen avun tarvetta, mutta järjestelmä ei ole se mitä sen tulisi olla, sillä nyt väärinkäytöksiin on liian suuret mahdollisuudet ja niitä käytetään täysin surutta hyväksi.
Pekka: ” Eiköhän meistäkin jokainen pyri mukavuuteen elämässä. Jos joku haluaa maksaa elinkustannuksemme, niin miksi sitä vastaan olisi?”
Taidat olla ihan vakiojonottaja. Ainakin tuosta lauseesta olen aistivinani varsin myötämielisen ja jonottamaan kannustavan asenteesi.
Pekka: ”sillä nyt väärinkäytöksiin on liian suuret mahdollisuudet ja niitä käytetään täysin surutta hyväksi.”
Onko väärin käyttöä se, että otetaan vastaan juuri ennen viimeistä käyttöpäivää olevaa, vielä syötäväksi kelpaavaa ruokaa, joka muussa tapauksessa menisi kauppojen roskiksiin?
Kumpi on mielestäsi tuomittavampaa väärinkäyttöä ja tuhlausta, se että tuo ruoka jaetaan syötäväksi – kelle tahansa, joka viitsii seistä tuijotettavana jonoissa pakkasessa – vai se että tuo vielä päivän, parin ajan syömäkelpoinen ruoka tuhotaan lopulta kauppojen hävikkinä kaatopaikoilla tai jätteenpolttolaitoksilla?
Kiitos Kimmo hyvistä pohdinnoista. Ei minulla ole vastauksia sinulle antaa. Pohdiskelen vain tätä tilannetta. Ehkäpä yhdessä voisimme löytää uusia ja parempia toimintamahdollisuuksia.
Pekka: ”Ei minulla ole vastauksia sinulle antaa. Pohdiskelen vain tätä tilannetta.”
Ei kai siinä nyt kovin paljon pohdittavaa voi olla, eikä kovin paljon älyä vaadi, että voi todeta kauppojen myymättömän ja viimeistä käyttöpäivää lähenevän ruoan jakamisen siihen tarkoitukseen – syötäväksi – mihin se on tarkoitettu, on viisaampaa ja monin verroin järkevämpää kuin sen tuhoaminen roska-astioihin?
Paradoksissa on aina vähintään kaksi vastakkaista näköalaa. Tässä asiassa niitä taitaa olla useampia. Jonojen pituus antaa yhden kuvan ja tarkempi tutustuminen asiaan useita muita. Harva on ehkä kovin kiinnostunut muuttamaan käytäntöä.
Puhut Pekka asiaa puutteessa olevien auttamisesta ja ennen muuta siitä, miten sellaiseen tulisi suhtautua kaikkine lieveilmiöineen. Taitaa olla varsin ratkaisematon kysymys tälle maailmalle. Jeesuskin sanoi, että ”köyhät ovat aina luonanne, ja voitte auttaa heitä milloin tahdotte.”(Mark14:6)
On mielenkiintoista pohdiskella, kuinka Kristus nykyään suhtautuisi puutteenalaisten ongelmiin, kenties myös noihin leipäjonoihin, ja siihenkin Raamattu antaa suuntaa antavaa informaatiota.
”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen”, priorisoi Jeesus ihmiselämäänsä.(Joh4:34) Ja saman painotuksen hän kuvaili myös seuraavin sanoin: ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.”(Mat4:4)
Muutaman kerran Jeesus ihmeen avulla ruokki tuhansia ihmisiä, mutta kyse oli silloinkin sen tärkeämmän leivän jakamisesta.(Mark6:30-44) Vuorisaarnassa mainitaankin onnellisiksi ”ne, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano: he saavat kyllikseen.”(Mat5:6)
Alkuseurakunnassa ei ollut nälkää näkeviä, koska kristittyjä yhdisti keskinäinen rakkaus ja huolenpito. Näin meneteltiin: ”Uskovien joukko tunsi syvää keskinäistä yhteyttä. Kukaan ei pitänyt omaisuuttaan omanaan, vaan kaikki oli heille yhteistä…kukaan uskova ei kärsinyt puutetta, sillä ne, jotka omistivat maata tai taloja, myivät omaisuutensa. He toivat rahat ja antoivat ne apostoleille, ja nämä jakoivat kullekin tarpeen mukaan.”(Apt4:32-34KR2020)
Nälänhädät ja leipäjonot tulevat aikanaan loppumaan, ennustetaan Raamatussa. Kirja kertoo kuninkaasta, jonka valtakautena asiat sujuvat: ”Kukoistakoon oikeus hänen päivinään, ja vallitkoon rauhan runsaus, kunnes kuuta ei enää ole. Merestä mereen hän hallitkoon, suurelta virralta maan ääriin asti…niin maa kasvaa viljaa yltäkylläisesti, vainiot lainehtivat vuorten harjanteilla asti.”
Poiminta on Psalmista 72, mutta kuka mahtaa olla tuo valtias, joka saa köyhyyden ja nälkäongelman hätistettyä täältä maapalloltamme?
Otin yhteyttä eri seurakuntien ruoka-avun jakajiin. Jolloin saatoimme yhdistää voimavaroja. Miksiköhän Jehovan todistajat ei ole ryhtyneet jakamaan ruokaa?
Hyvä ja asiallinen kysymys, kiitos siitä, Pekka.
Voi olla, että ruokaa jakamalla saisi mainetta ja kunniaa enemmän kuin tarjoamalla hengellistä ravintoa, mihin kuitenkin Jeesuksen askelmerkit kuljettavat. Viittaan tuossa aiemmin siteerattuihin Jeesuksen lausumiin.
Ruokajonot ovat varmasti hieno juttu, ja eiväthän ne toki mitään raamatunvastaisia ole. On arvostettavaa, että jotkut haluavat sillä tavoin lähimmäisiään auttaa. Pidän itse kuitenkin parempana henkilökohtaista auttamista, sellainen on paljon täsmällisempää. Ja erityisesti Raamatun periaatteiden soveltaminen elämässä saa aikaan kestävän pohjan myös sen suun kautta nautittavan leivän hankkimiselle. Raamattu kuvailee mahdollisuudesta ”he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.”(2.Tim6:19)
Jeesus antoi seuraajistaan seuraavanlaisen tuntomerkin: ”Teidät tunnistetaan minun oppilaikseni siitä, että rakastatte toisianne.»(Joh13:35UT2020) Olisikohan tuossa johtolankaa myös sellaiseen, että katastrofitilanteessa Jeesuksen seuraajat saisivat apua uskonveljiltään kansainvälisesti ja kaikkialle ulottuen? Sellaisen olen nähnyt toteutuvan tässä maailmassa, jossa lisääntyvässä määrin on jonoja ilman minkäänlaista ruokaa.