Luin hiljattain viime vuonna julkaistun piispa Eero Huovisen muistelmakirjan ”Sielujen puolustaja” (WSOY 2022). Kirjan alaotsikkona on ”Piispana Helsingissä”. Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvostelu vaan omia mietteitäni kirjasta ja sen runsaasta annista, ehkä oma referaattini muistelmista. Kirjoitukseni ja sen mahdollisten sävyjen tai särmien taustalla on toki sekin, että tunnemme toisemme ainakin kohtuullisesti.
Itse tutustuin Huoviseen opiskeluvuosieni alussa eli 1980-luvun alkuvuosina. Huovinen oli tuolloin teologisen tiedekunnan apulaisprofessori ja opetti meille dogmatiikan perusteita. Hyvin hän opettikin. Kävimme muiden muassa CA:n (Confessio Augustana, Augsburgin tunnustus) läpi melkein joka riviltä ja minulla on vielä silloin käyttämäni opus tallessa kaikkine merkintöineen, jota luennoilla tein. Huovinen oli siis taitava opettaja. Toinen piirre jäi mieleen kurssien ja tenttien merkintätilanteista: Eero katsoi jokaista merkinnän hakijaa silmiin ja katsoi sitten nimeä opintomerkintävihkossa. Ymmärsin, että hän yritti kaiketi painaa nimiä mieleensä. Kohtuullisen haasteellinen ”jobi”, kun meitä oli samalla kurssilla parisataa!
Piispa emeritus Huovisen (jatkossa Huovinen tai Eero-piispa tai piispa Huovinen) muistelemat on kirjoitettu i-kirjaimen kanssa. Ne eivät ole siis mustelmat, vaikka sellaisiakin muistelmissa joitakin nousee esille. Kirja etenee osin kronologisessa järjestyksessä ja osin tai enemmän teemoittain. Kun Huovinen kirjoittaa piispana Helsingissä teemalla, niin iso tarina alkaa piispanvaalin tunnelmista. Toki mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitetussa kirjassa on viittauksia lapsuuteen ja opiskeluvuosiinkin. Rouva ja lapset tulevat myös esille, mutta perhe-elämästä Huovinen kirjoittaa mielestäni sopivan vähän.
Helsingin hiippakunnan piispanvaalissa 1990-luvun alussa elettiin aikaa, jolloin nykyajan erilainen kampanjointi ei ollut vielä käytössä, ei ainakaan julkisesti. Huovinen itse teki silloin kirkon perinteelle uskollisen ratkaisun ja vetäytyi lähes kaikesta asiaan vaikuttamisesta itse. Hän ei muistelmiensa mukaan kokenut hyväksi kaupitella itseään. Vaali ratkesi hyvin niukalla erolla ja niin Huovisesta tuli Helsingin piispa, vaikka Seppo A. Teinonen ja Huovisen isä varoittelivat moiseen lähtemästä. Huovinen itsekin kertoo painiskelleensa asian ja kutsumuksensa kanssa. Lopulta hän antoi asioiden viedä – ja niin ne sitten veivätkin. Vai oliko se sittenkin Luoja, joka vei?
Huovisen piispakausi sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen eli 1990-luvulle ja 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Tuo 20 vuoden jakso on monien muutosten ja mullistustenkin aikaa. Mainittakoon niistä Neuvostoliiton hajoaminen, Irakin sota ja Suomen EU-jäsenyys. Unohtaa ei voi myöskään 1990-luvun lamaa.
Muistelmakirjan antamaa kuvaa voisi kriittisesti arvioida jonkinlaiseksi kirkolliseksi sankaritarinaksi, merkittävän kirkollisen vaikuttajan tarinaksi. Samalla on kyse kirkkomme merkittävästä teologista. Toisaalta muistelmissa puhuu (tai kirjoittaa) myös teologi, pappi ja ihminen, joka kyselee kutsumustaan, pyrkii arvioimaan itseään ja pohtimaan, onko saanut mitään aikaan. Ehkä merkittävien asioiden ja henkilöiden kanssa toiminta kallistaa muistelmia kirkollisen vaikuttajan puolelle. Ja tämä hyvässä mielessä sanottuna. Sankaritarina saattaa olla jo liian kriittinen huomio! Huovisen kuvauksista välittyy innostus ja myös ylpeys siitä, missä hän on saanut olla mukana ja miten monipuolinen hänen työnsä Helsingin piispana oli.
Tähän väliin voi kirjata sen, miten joskus on pohdittu, onko merkittävämpi kirkollinen virka arkkipiispan vai Helsingin piispan virka. Huovinen koki ”stadin kundina” kutsumuksenaan olla nimenomaan Helsingin piispa. Kirjassaan hän muistaa kuvata myös koko hiippakunnan seurakuntien ja elämän kirjoa, vaikka monet muistelman muut asiat ovatkin kytköksissä nimenomaan pääkaupunkiin. Koin hyvänä myös sen, miten Huovinen kertoo tehneensä liikaa työtä ja myös välillä uupuneensa. Hän kertoo, miten sai apua ja ohjausta työhönsä ja miten hän pyrki olemaan pappien ja muiden tukijana.
Yli 400 sivun muistelmissa on runsaasti henkilöitä, kotimaisia ja ulkomaisia sekä samoin paikkoja. Huovinen oli tekemisissä yhteiskunnan vaikuttajien ja ulkomaiden kirkollisten johtajien kanssa. Hän halusi myös piispana mennä ”leirin ulkopuolelle” ja kohdata ns. tavallisia ihmisiä. Huovinen oli keskeisillä ekumeenisilla ”paikoilla” ja kävi useita kertoja Vatikaanissa eri paavien aikaan. Hän tunsi patriarkaksi nousseen Kirillin ja pyrkii arvioimaan häntä Venäjän hyökkäyssodan alettua, kuitenkin melko varovaisin sanakääntein. Ekumenian saavutuksia olivat Huovisen kaudella katolisten kirkon kanssa laadittu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Yhteistä asiakirjaa kasteesta ei saatu yrityksistä huolimatta aikaan ja se jäi kaivelemaan. Huovinen tunnustaa avoimesti, että toimi yhteiskuntasuhteiden hoitamisessa omaehtoisesti ja ehkä siten jossakin mielessä ohi arkkipiispan.
Muistelmissa nousevat esille kirkon kiistakysymykset kuten virkakysymys ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset. Huovinen kertoo avoimesti, miten Luther-säätiön papit epäsivät häneltä ehtoollisen ja kuinka teologiystävästä tuli januskasvoinen toimija, joka läksytti julkisesti Huovista kirkollisessa tilaisuudessa. Viime mainittu oli Simo Kiviranta. Huovinen purkaa varsinkin viime mainitusta tullutta pettymystä ja ihmettelee edelleen myös Luther-säätiön toimijoiden kanssa olleita tilanteita. Kanteluiden kohteiksi joutuneita pappeja hän ei muistelmiensa mukaan halunnut kurittaa vaan keskustella heidän kanssaan.
Huovinen kirjoittaa myös piispakollegoistaan. Jotkut saavat enemmän huomiota, toiset vähemmän. Tässä yhteydessä tulee esille, kuinka Huovisen välit Mikkelin silloiseen piispaan Kalevi Toiviaiseen menivät harmillisesti hieman hakaukseen parin asian vuoksi. Tästä Huovinen ottaa syytä itselleen. Itse harmittelen, että Toiviaisesta ei lahjakkaana ja aikaansa seuraavana teologina tullut asiaa esille. On sinällään rohkeaa, että piispa kirjoittaa muistelmissaan myös toisista piispoista, joista useimmat ovat vielä elossa. Huovinen kirjoittaa kirjan alussa myös edeltäjistään. Seuraajansa hän mainitsee, mutta ei arvioi heitä.
Huovinen halusi olla muistelmiensa nimen mukaisesti Sielujen puolustaja. Muistelmien alussa hän täsmentää asiaa sanoilla ”Kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaan”. Melko juhlava motiivi ja tehtävä, mutta samaa ajatusta olen kuullut piispojen ja pappien suusta muulloinkin, ainakin epäsuorasti. Huovinen tuli koko kansa tietoisuuteen mm. Estonian onnettomuuden ja Tsunamin yhteydessä sekä presidentti Koiviston siunanneena emerituspiispana. Hän kirjoitti tiedekunnan aikoina, piispana ja eläkevuosinaan melko paljon. Jouluun ja pääsiäiseen liittyvät kirjat nousivat hänen saarnoistaan. Hän kirjoitti pappeudesta ja saarnaamisesta sekä äidistään. Myös kirkon uudistushankkeisiin liittynyt Katekismus on pitkälti hänen kynästään.
Sitten ne ”mustelmat”! Suurin kitkeryys liittyy muistelmissa yllättäen kirkolliseen mediaan eli Kirkko ja kaupunki -lehteen sekä kirkon ja seurakuntien tiedottajiin. Asiaa ei voi yleistää, mutta melko vahvaa kriittisyyttä heitä kohtaan Huovinen kirjaa muistelmiinsa. Jossakin kohtaa Huovinen taisi lyhyesti pohtia itseään vallankäyttäjänä, asiaa mistä häntä kaiketi jotkut kritisoivat.
Huovisen muistelmissa on tosiaan paljon asiaa ja kirja piirtää ajankuvaa vuosituhannen molemmin puolin. Kirjassa on myös paljon teologiaa, jonka Huovinen nivoo omiin muistoihin ja tapahtumiin, joissa hän oli jotenkin mukana. Piispa Huovisen oma teologinen ”ansatsi” tuntuu olevan hyvässä mielessä periluterilainen. Hän ei puhu ihmisten uskoon saamisesta tai evankelioimisesta vaan enemmänkin evankeliumin vaikuttavuudesta, vaikka hän korostaa vahvasti mm. pappien saarna- ja puhetaitoa sekä niiden kehittämistä. Kirkon tulevaisuuden näkymiä hän pohtii vähemmän tai ei ainakaan surkuttele asiaa.
Omia aikaansaannoksia pohtiessaan sielujen puolustaja kertoo päätyneensä ensin kahteen kiusaukseen eli ylpeyteen ja masennukseen. Niiden kautta hän kuitenkin päätyy kiitollisuuteen ja lopulta jättämään kaikki ”Taivaan Isän haltuun”.
Toivo Loikkanen
Vesa Ahlfors: ”Uskonnottoman henkilön voi olla tietysti vaikeaa ymmärtää kuinka vakava ja iso asia kasteelle meno on kristinuskossa ja Raamatussa. Siihen liittyy Jumalan edessä ja Jumalalle tehtyjä lupauksia. Niiden kieltämisestä sitten kieltämisestä tulee aina erilaisia seuraamuksia.
Kristilliselle kasteelle ei pidä mennä “kevein perustein”
En väitä että etiopialainen hoviherra olisi ottanut kasteen ”kevein perustein”, mutta eipä hän asiaa Apostolien tekojen mukaan kovin kauaa harkinnut, kyse lie ollut korkeintaan tunneista, jos niistäkään.
Sinun mukaasi hän otti kasteen myötä riskin menettää suhteensa kaikkiin sukulaisiinsa – jos nämäkin sattuivat kristityiksi kääntymään. Jo näillä perusteilla täysijärkinen ihminen jättäisi kasteen ottamatta.
Ja edelleen sinulla on osoittamatta, että Ut:n ajan käytäntönä olisi ollut elinikäinen karttaminen. Kyse on vain jt-järjestön julmasta tulkinnasta. Kehotus karttamiseen annetaan vain jollekin jota kutsutaan veljeksi. Veljeksi kutsuminen on varmasti loppunut mahdolliseen erottamiseen.
Vesa Ahlfors: “Uskonnottoman henkilön voi olla tietysti vaikeaa ymmärtää kuinka vakava ja iso asia kasteelle meno on kristinuskossa ja Raamatussa. Siihen liittyy Jumalan edessä ja Jumalalle tehtyjä lupauksia. Niiden kieltämisestä sitten kieltämisestä tulee aina erilaisia seuraamuksia.
Kristilliselle kasteelle ei pidä mennä “kevein perustein”
En väitä että etiopialainen hoviherra olisi ottanut kasteen “kevein perustein”, mutta eipä hän asiaa Apostolien tekojen mukaan kovin kauaa harkinnut, kyse lie ollut korkeintaan tunneista, jos niistäkään.
Sinun mukaasi hän otti kasteen myötä riskin menettää suhteensa kaikkiin sukulaisiinsa – jos nämäkin sattuivat kristityiksi kääntymään. Jo näillä perusteilla täysijärkinen ihminen jättäisi kasteen ottamatta.
Ja edelleen sinulla on osoittamatta, että Ut:n ajan käytäntönä olisi ollut elinikäinen karttaminen. Kyse on vain jt-järjestön julmasta tulkinnasta. Kehotus karttamiseen annetaan vain jollekin jota kutsutaan veljeksi. Veljeksi kutsuminen on varmasti loppunut mahdolliseen erottamiseen.
Vesa Ahlfors: “Uskonnottoman henkilön voi olla tietysti vaikeaa ymmärtää kuinka vakava ja iso asia kasteelle meno on kristinuskossa ja Raamatussa. Siihen liittyy Jumalan edessä ja Jumalalle tehtyjä lupauksia. Niiden kieltämisestä sitten kieltämisestä tulee aina erilaisia seuraamuksia.
Kristilliselle kasteelle ei pidä mennä “kevein perustein”
En väitä että etiopialainen hoviherra olisi ottanut kasteen “kevein perustein”, mutta eipä hän asiaa Apostolien tekojen mukaan kovin kauaa harkinnut, kyse lie ollut korkeintaan tunneista, jos niistäkään.
Jostain syystä tämä viesti hyppäsi ties minne:
Sinun mukaasi hän otti kasteen myötä riskin menettää suhteensa kaikkiin sukulaisiinsa – jos nämäkin sattuivat kristityiksi kääntymään. Jo näillä perusteilla täysijärkinen ihminen jättäisi kasteen ottamatta.
Ja edelleen sinulla on osoittamatta, että Ut:n ajan käytäntönä olisi ollut elinikäinen karttaminen. Kyse on vain jt-järjestön julmasta tulkinnasta. Kehotus karttamiseen annetaan vain jollekin jota kutsutaan veljeksi. Veljeksi kutsuminen on varmasti loppunut mahdolliseen erottamiseen.
Missä viipyuy vastauksesi, Vesa Ahlfors. Vai etkö ole huomannut viestiäni?
”Vesa Ahlfors, surkuhupaisuutesi käy jo sääliksi.
Ensin ihmettelet ja kiistät Tom Saarikosken toteamuksen: “Sinun käsityksesi mukaan kaikki entiset todistajat, jotka esittävät mitä tahansa kritiikkiä Vartiotorni-seurasta, ovat kuitenkin jollain mielenkiintoisella logiikalla patologisia valehtelijoita”.
Vihjaat Saarikosken suorastaan valehtelevan moista väittäessään. Seuraavaksi toteat entisten todistajien olevan “jo lähtökohtaisestikin eettisesti ja moraalisesti epäilyttäviä henkilöitä”.
Ensin väität Saarikosken valehtelevan, sitten kerrot ajattelevasi juuri niin kuin Sarikoski “valehtelee”.
Pitäisikö sinun lukea omat viestisi ennen lähettämistä?”
Milloin vastaat?
Kiitos kirjoituksesta! Kirjan kustantaja on WSOY. Voi olla, että se suositellut hiukan henkilöön käyvempää otetta. Vähän tosin yllätti niinkin kriittinen arvio Kari Mäkisestä. Rimpiläisestä Huovinen kirjoittaa hienosti. Köyhien, työttömien ja syrjäkylien puolustaja, joka ei myöskään ivaillut tai piikitellyt naispappeuden kannattajia, kuten eräät muut vanhauskoiset.
Kirkkohistorian harrastajalle on ollut hyvä, että Kalevi Toiviaisella riitti virkeitä vuosia myös eläkeläisenä. Elämänkerta Erkki Kailasta on oivallinen ja samoin myös O.I.Collianderista.
Totta nämä! Tosiaan Huovinen kirjoittaa kriittisesti ap Mäkisestä. Kalevi Toiviainen oli tuottelias kirjoittamaan eläkevuosinaan. Hän kuoli yllättäen ja hänellä oli tuolloinkin kirja tekeillä.
PS. kirjoitukseeni. Löysin ainakin yhden asiavirheen, joka liittyy myös läheisesti omaan elämän- ja työhistoriaani: Huovinen kertoo vihkineensä Antwerpenin merimieskirkon Hollannissa. Antwerpen on tietysti Belgiassa, mutta Huovinen tuli ensiksi Rotterdamiin, jossa itse palvelin. Kuljetin hänet itse autollani Antwerpeniin silloisen Merimieskirkon pääsihteerin Sakari Lehmuskallion kanssa. Vein Huovisen matkatavarat heidän hotelliinsa, kun olin kyydinnyt heidät suoraan Antwerpenin katedraaliin tilaisuuteen. Hotellilla respan työntekijä luuli minua piispaksi ja sanoi:”Teidän puolisonne tulikin jo aikaisemmin”! Huovisen rouva oli tullut suoraan Antwerpeniin, kun piispa kulki omia matkojaan. Hauska muisto!
Näistä yhteysasiakirjoista; eikös Piispa Huovinen jo todennut vielä muutamasta askeleesta katoliseen konsensukseen niin olisimme Yhtä. Lausuman saattoi lukea Kotimaan sivuilta.
Piispa Jolkkonen ei näin vahvasti huomannut todistaa Rooman visiitin jälkeen omasta viennistään.
En aivan tuollaista muista. Lisäksi kirkollisessa mielessä puhutaan enemmän ykseydestä kuin konsensuksesta, mutta sekin termi sopii tietyllä tavalla asiaan. Kaikkien meidän kristittyjen tavoite on pyrkiä sekä yhteyteen (käytännön yhteinen elämä ja hengellisyys) sekä ykseyteen, joka tarkoittaa myös opillista ykseyttä tai yksimielisyyttä. Ykseydenkin piirissä voi olla paljon erilaisuutta kuten Lutherkin Augsburgin tunnustuiksessa opetti, että jumalanpalvelusmenot ja vastaavat voivat olla erilaisia kunhan on yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.
Toivo
Kiitos teoksen esittelystä.
Kiitos persoonallisesta otteestasi. Se antaa lisäarvoa tekstillesi.
Kiitos, Matias!
Eräs Helsingin teologisen tiedekunnan entinen professori sanoi joskus minulle, että Eero Huovisen puheet kummasti muuttuivat sen jälkeen, kun hänestä tuli piispa. Ainakin hänestä taisi eräällä tavalla tulla varovaisempi.
Miten sielujen puolesta toimiminen sopii yhteen ruumiin ylösnousemuksen kanssa.
Sielu on sieluopillisesti kuolematon, se ei siis tarvitse kuolemasta heräämistä, koska se ei kuole.