Viime sunnuntain Hesarissa (7.7.19) julkaistiin uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen epäsovinnainen 60-vuotishaastattelu. Kauhtuneisiin farkkuihin ja virttyneeseen ihopaitaan sonnustautunut rillipäinen kalapuikkoviiksiniekka seisoo valokuvassa symbolisesti valon ja varjon rajalla selkä tiiliseinää vasten ihan kuin odottaen, milloin raakoja kananmunia alkaa lennellä, jahka hän saa sanaisen arkkunsa auki.
Pyysiäisen hihattomassa paidassa toistuu teksti Boy Meets Girl. Prisman pari vuotta sitten Amerikasta Suomeen tuoma suosittu nuorten naisten vaatemerkki kuulemma viestittää maailmankatsomusta, jonka mukaan hyvä itsetunto ja oma rohkea tyyli kuuluvat kaikille. Jokaisella tulee olla mahdollisuus unelmoida ja myös toteuttaa unelmansa.
Aina ei kuitenkaan käy niin kuin haaveillaan: Pyysiäinen haki lukemaan suomen kieltä ja pyrki kaksikin kertaa Hesarin toimittajakouluun, mutta ovet eivät avautuneet hänelle. Olisikohan Ilkka ollut onnellisempi Hesarin toimittajana kuin uskontotieteilijänä?
Haastattelun otsikon laatija revittelee: Dosentti Ilkka Pyysiäinen, 60, on tehnyt uransa tutkimalla uskonnollista ajattelua, josta hän ei itse piittaa tippaakaan. Eli mies tunnustaa, että hänen pitkä työuransa on aivan EVVK:ta eli Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa. Väärä valinta? Kävipäs kenkkumainen tsäkä. Onko olo vähän kuin Saarnaajan kirjan kirjoittajalla: Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
Miehestä tuli kuulemma vahingossa tai sattumalta uskontotieteilijä. Teologiseen hän meni, koska vielä tuolloin (v. 1979) se oli helpoin konsti päästä yliopistoon kirjoille. Vuoden kuluttua oli tarkoitus vaihtaa tiedekuntaa, mutta laiskuuttaan ei sitten viitsinytkään. Ja opiskelut jatkuivat teologian tohtoriksi asti, sillä uskontotieteen tohtorin arvoa ei vielä ole keksitty.
Uskontotieteellinen tohtorius olisi kyllä ihan passeli juttu, sillä uskontotieteellä on lopultakin varsin vähän tekemistä teologian kanssa. Kun aloittelin itse opintojani papin koulussa 1974, tiedekunnan käytävillä kiiri huhu, että silloinen Helsingin piispa Aimo T. Nikolainen ei vihi papeiksi niitä, jotka aikovat valita pääaineekseen uskontotieteen. Todellisina teologisina oppiaineina Niksu piti tietenkin omaa alaansa eli eksegetiikkaa ja kenties myös dogmatiikkaa.
Totta on, että uskontotiede on humanistinen ala. Uskontotiede ei tutki erityisesti kristinuskoa. Kristinusko ja sen piirissä esiintyvät uskonnolliset ilmiöt ovat tutkimuksen kohteina samalla viivalla kuin kaikki muutkin maailmassa ilmenevät uskonnolliset tai uskonnollisia piirteitä sisältävät ilmiöt.
Uskontotiede ei ota kantaa uskonnollisten väitteiden totuusarvoon. Pyysiäinenkin olisi voinut sanoa näin korrektisti sen sijaan että toitottaa antavansa piut paut uskontojen sisällöille tai jumalille.
Kun teologisessa tutkimuksessa puhutaan ns. esiymmärryksestä, niin uskontotieteessä tutkittaville ilmiöille ei oleteta mitään tuonpuoleisia, yliluonnollisia ulottuvuuksia. Kaikkia ilmiöitä pyritään tutkimaan ”ihmisen tasolla”. Eli uskontoja tutkittaessa tutkitaan ihmisen uskonnollisuutta ja ihmisen uskonnollisia perinteitä.
Tuotteliaan uransa ohella Pyysiäinen harjoittaa ankaraa uskontokritiikkiä. Hänen omassa elämänkatsomuksessaan jumaluuksille tai muille yliluonnollisille asioille ei löydy tilaa. Uskonnot selittyvät hänen mukaansa ennen kaikkea ihmisten tarpeella löytää kaikelle selitys. Minä taas ihmettelen sitä, mitä pahaa tuollaisessa perustarpeessa voisi olla? Pidän elämän tarkoituksen pohtimista olennaisena osana ihmiselämää.
Minusta olisi pelottavaa ajatella, että kaikki olisi pelkkää hulluutta, kidutusta, kärsimystä, pimeyttä ilman pienintäkään toivoa paremmasta. Kauhistaa ajatus, että olisimme täällä pelkkiä ajopuita, sokean sattuman oikusta maailmaan tuomittuja. Kyllä minä ainakin jo varsin nuorena tahdoin löytää elämälleni sellaisen perustan, sisällön ja päämäärän, että ne kestävät, tapahtuipa täällä yleensä ja minulle erityisesti mitä tahansa. Löysinkö? Jees…!
Ateistiksi jumalaton Pyysiäinen ei kuitenkaan tunnustaudu, sillä kyseinen leima sisältää hänen mukaansa oletuksen, että tällainen ihminen uskoo kuitenkin johonkin tai jättää jonkin asian elämästään pois.
Pyysiäinen pitää uskonnollisuutta tietynlaisena heikkoutena ja uskoo uskontojen vetelevän tällä hetkellä viimeisiään ihmiskunnan näkökulmasta. Hänen mukaansa uskonnot katoavat maailmasta. Hän ei osaa kertoa, milloin näin käy, mutta sekin on hänen mielestään epävarmaa, onko ihmisiäkään olemassa enää 100 vuoden kuluttua. Ruttopuiston rovasti on jostakin lukenut, että erään kanadalaisen tiedemieskollegion mukaan tekoäly tekee ihmiskunnasta lopun jo v. 2050.
Jos ja kun näin tai jotenkin muuten vain huonosti käy, niin onko Pyysiäinen aivan varma siitä, että ihmiset eivät viimeisessä hädässään turvaudu jo hylkäämiinsä uskontoihin ja jumaliin? Entäs jos Jeesus lupauksensa mukaan tuleekin takaisin hakemaan omiaan pois tältä pallolta? Mitä turvaa ihminen itsestään löytää, kun aurinko sammuu, tähdet putoavat taivaalta, vuoret järkkyvät, alkuaineet kuumuudesta sulavat ja mitä muuta ilmestyskirjakamaa lopun aikoina niskaan sataakaan?
Piinaavat selkäkivut pakottivat kolme vuotta sitten Pyysiäisen pois työelämästä. Kotiväki on varmasti haltioissaan, kun päivänsankari vastaa toimittajan esittämään tuttuun Miltä nyt tuntuu?-urheilukysymykseen rehvakkaasti, mutta varmasti ihan rehellisesti: ”Suoraan sanottuna vituttaa!”
KÄÄK!
Tässä kesken jääneessä työelämä-asiassa löydän yhtymäkohdan Ilkan elämän kanssa. En ole tohtori enkä ole kirjoittanut ensimmäistäkään kirjaa, mutta uran lopahtamisen eräänlaiseen mahalaskuun kyllä tunnistan. Ilkalta meni selkä, minulta katosi näkö. Jos minulle olisi tehty pari vuotta sitten sama urheilukysymys kuin hänelle, olisin vastannut ykskantaan: ”Epistä!”
Pyysiäisen 51-vuotishaastattelu Vihreässä langassa:
https://www.vihrealanka.fi/uutiset/jumalaton-0
Hesarin koko 60-vuotishaistattelu tässä:
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006164037.html
Tosi hauskaa on päästä syvemmin tuntemaan täällä toisiamme. Se mitä kirjoitamme kertoo paljon, mutta se mitä emme, kertoo vielä enemmän.
Pekka: ”Se mitä kirjoitamme kertoo paljon”
Tosi.
Pekka: ”se mitä emme, kertoo vielä enemmän”
Epätosi.
Vaikka blogin aiheena onkin Ilkka, sanon muutaman sanan hänen veljestään, joka täyttää tänä vuonna 70 v.
Markku Pyysiäinen oli ensimmäinen kosketukseni yliopistoteologiaan. Hänen ansiotaan on, että valitsin aikanaan pääaineeksi uskonnonpedagogiikan. Harva sitäkään arvostaa teologisena oppiaineena. Ja sen kyllä huomaa, koska niin heikolla pedagogialla osa menee rippikoulusta vastaamaan.
Kymmenen vuotta myöhemmin ympyrä sulkeutui, kun Markku Pyysiäinen tarkisti graduani. Tässä välissä en hänen opetuksessaan ollut. Palautteessaan hän suositteli minulle jatko-opintoja.
Se näky odottaa vielä toteutumistaan.
Markku Pyysiäinen on syvästi sivistynyt mies ja sivistyksen edistäjä. Samaistun häneen siinä, että koen olevani enemmän pedagogi kuin teologi. Markun työura oli teologille epätavanomainen vieden opettajankoulutuksen huippuvirkaan. Mutta toisaalta: ilman teologiaa ei maassamme olisi pedagogista kansansivistystä.
(Ja nyt otan aikaa, milloinka palstan päivystävä ateisti tulee vittuilemaan kommenttini viimeisestä lauseesta.)
Ei tule. Lausuit viisaita sanoja kaimaseni.
Kiitos Kimmo!
Kimmo J: 14 min. näytti kestäneen, kun päivystäjä saapui paikalle. Vaan ei saavu enää tämän blogin jälkeen mun sivulleni herjaamaan. Tämä trollaaminen on jatkunut aivan liian kauan. Mittani tuli nyt täyteen.
Mitä Pyysiäis-Markkuun tulee, niin Norssi oli hänen koulunsa, mä taas olin siinä lähellä ja toimin Ressun koulupappina. Norssia pidettiin mallikouluna, Ressuun hakeutuivat todelliset hikipingot.
Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että didaktiikka on seurakunnissa heikoissa kantimissa ja leiririppikoulujen pito on untuvikkopapeille tosi haastava savotta. Olikohan sittenkään viisasta poistaa kirkosta lehtorin virka?
RR:” 14 min. näytti kestäneen, kun päivystäjä saapui paikalle. Vaan ei saavu enää tämän blogin jälkeen mun sivulleni herjaamaan. Tämä trollaaminen on jatkunut aivan liian kauan. Mittani tuli nyt täyteen.”
Ei voi mitään.
Kyl mää vaa nii kauhiast ihmettele mikä tuossa kaimalleni Jaatilalle osoittamassani kommentissa oli vittuilua, herjaamista tai trollaamista???
Kimmo W, tuossa kommentissa ei ollutkaan. Ilmeisesti Hannu on pahoittanut mielensä jostain aiemmasta kommentista.
Kaimamies: ”Kimmo W, tuossa kommentissa ei ollutkaan. Ilmeisesti Hannu on pahoittanut mielensä jostain aiemmasta kommentista.”
Kummallista vain on se, että hän vasta tuon sinulle tarkoitetun kommenttini jälkeen poltti totaalisesti hihansa? ” Mittani tuli nyt täyteen.”
Jotenkin vaan tuntuu siltä, että vielä tänä päivänäkin papit kuvittelevat olevansa joku maailman napa, ehdottomia auktoriteetteja ja suuria opettajia, jotka voivat kuvailla toisin ajattelevia ihmisiä halventavasti ja asettua yhteiskunnan hierarkiassa muiden yläpuolelle ja josta heitä ei kukaan saa kritisoida.
Eivät ole.
Ruttopuiston rovasti,
riippumatta kannasta naispappeuteen pidän lehtorin viran näivettämistä onnettomana kehityskulkuna. Varsinkin kun nuorisotyön työnäky on samaan aikaan muuttunut samanlaiseksi monimmatilliseksi käsienvääntelyksi kuin yhteiskunnassakin. Ks. https://www.kotimaa.fi/blogit/olen-mies-olen-lehtori/
Kimmo J: Juurikin noin. Kun kirjoitin lehtorin viran puolesta, en edes ajatellut naispappeutta, sillä olen varma siitä, että moni mieskin olisi samalla palkalla ollut aikanaan valmis valitsemaan lehtorin uran: Ei toimituksia, joitakin saarnoja ehkä, mutta muuten vapaat viikonloput, kun papit viuhtovat toimituksissa.
Minusta ei koskaan tullut kelvollista opettajaa, keskinkertainen saarnaaja kukaties. Mutta saarnaaminen ja opettaminen ovat eri asioita siitäkin huolimatta, että saarnajaotteluissa mainitaan mm. ns. opetuksellinen saarna.
Kirkossa saarnatessa useimmat kuulijat ovat aktiivisia kirkossa kävijöitä ja mielellään ottavat vastaan opetusta. Rippikoulussa tilanne on päinvastoin. Harva nuori edes uskoo Jumalaan. Joten hyväkin opetus menee, kuin Hornetit pään yli.
Melkoista taituruutta tarvitaan, jos rippikoulussa kykenee opettamaan nuorille uskonelämän perusasioita. Opettamisella tarkoitan sellaista opettamista, jossa oikeasti opitaan.
Totta puhut, Pekka. Kun jälkeenpäin on tehty kyselyjä, mikä on riparilla ollut parasta, niin uudet kaverit, kivat iltaohjelmat ja hyvä ruoka ovat usein kärjessä, oppitunnit tuskin koskaan.
Toisaalta riparilla opetus ei rajoitu vain oppituntehin, vaan esim. ruokalassa pitää kundeille varmaan vieläkin opettaa, ettei ruokapöytään tulla lippis päässä. Toinen yhtä tärkeä opetus on se, että lihapullien määrä on laskettu ja jokaiselle kuuluu yhtä paljon. Jos jotkut hamstraavat, niin toiset jäävät ilman.
Kurinpito voi viedä leiristä suhteettoman paljon aikaa. Varsinkin, jos ohjaajat eivät kykene luomaan yhteistyön ja nuorten arvostamisen meininkiä. Silloin syntyy herkästi tilanne, jossa nuoret elävät aivan toisessa todellisuudessa, kuin vetäjät.
Leirinjohto pyrkii pitämään tiukan kurin ja samalla nuoret, kaikin mahdollisin keinoin yrittävät horjuttaa tilannetta.
Opin tuon erään poikakodin johtajan kirjoittamasta kirjasta. Hän oivalsi kurin vaikuttavan niin, että sitä vastaan pojat taistelivat kaikin keinoin. Kuka parhaiten onnistui, niin sitä enemmän arvostusta sai kavereilta. Oivallettuaan tilanteen, hän muutti poikakodin luonteen täysin. Pojat saivat vastuun itsestään ja koko yhteisön hyvinvoinnista. Pojilla ei ollut enää syytä kapinaan, jolloin yhteiset arvot syntyivät poikien kanssa.
Minun kokemukseni on varsin erilainen. Kurinpitoon on mennyt varsin vähän resurssia. Toki vaikeitakin ryhmiä on uran varrella ollut, mutta valtaosa ryhmistä on ollut hyvinkin mukavasti ohjattavia. Sama kokemus myös koulusta.
Paras palaute jonka nuorilta olen riparilla saanut: ”Peku, etkö huomaa, että me kapinoidaan”. Oli aamulla luettavissa taululta.
Kerrassaan mainioita ajatuksia ja oivalluksia, Pekka. Varmasti menivät riparilaisilta hyvät humalat hukkaan, kun leirin vetäjä ei ole hoksaavinaan nuorten kapinaa. He eivät saaneet sinua otteeseensa tai sinusta otetta, kapinointi ei saanut aikaan olettamaansa vastareaktiota, kun provosoitava kohde ei provosoitunutkaan. ?❤️?
Kutsuin ne syksyllä synttäreilleni. Yksi ei tullut.
Kimmo J. ilmeisesti arvostaa nuoria.
Pekka, tähän olen pyrkinyt. Ja nuoret ovat kyllä arvonsa ansainneet.
Työurastani voin mainita, että aloitin yläkoulun opettajana v. 2004. Saatuani pappisvihkimyksen v. 2005 siirryin SLEY:n palvelukseen. En viihtynyt vanhuspainotteisessa työssä. Sain yläkoulun opettajan viran v.2006. Eli vuoden kestänyt syrjähyppy palautti minut takaisin nuorten pariin.
Sen tähden sinulla ei ole suuria vaikeuksia nuorten kanssa. Nuori kun heti ensi silmäyksellä aistii sen, miten häneen suhtaudumme. Sen jälkeen hän vain heijastaa takaisin kokemuksensa.
Yksi pienikokoinen naisopettaja kertoi poikien sanoneen : ” tiedätkö miksi me emme kiusaa sinua. Sinä et pelkää meitä.”