On se hieno. Värikäs. Tyylikäs. Vahvasti viestivä. Symbolinen. Ihan mallinsa näköinen. Tuota eläväisempänä ei yksikään piispa aiemmin ole jäänyt roikkumaan Helsingin tuomiokapitulin istuntosalin seinälle Bulevardi 16 B:n vitoskerrokseeen.
Mutta.
Kyseessä on valokuva. Tarkkaan ottaen valokuvasuurennos. Toivoin aluksi, että kyseessä olisi valokuvan pohjalta tehty maalaus. Tehty vaikka sillä tavalla kuin 1960-luvulla POP-taidetta usein tehtiin: Heijastettiin diakuva maalauskankaalle ja siitä sitten lähdettiin sutimaan. Realistista jälkeä syntyi. Siveltimellä.
Parasta piispa Askolan kuvassa on lopultakin mielikuva: Ovi on auki kaikkien tulla. Maailmanmainetta niittänyt valokuvaaja Elina Brotherus on antanut muotokuvalle nimen Piispa Irja Askola avaa oven vihreään huoneeseen.
Ei muuten avaa ovea mihinkään huoneeseen vaan pikemminkin ahtaaseen käytävään! Jos minä kulkisin valkoisen keppini kanssa tuosta ovesta, niin POKS! törmäisin oitis seinään.
Vihreä tausta on lisätty kuvaan, mikä tekee fotosta feikin. Kuvaa on siis käsitelty, sitä on manipuloitu. Miksi tällainen epäaitous aidon ihmisen muotokuvassa?
Miksi vihreä väri? Tuskin kuitenkaan politiikan, taalojen tai kateuden vuoksi? Ehkäpä ennemminkin kirkkovuoden värin perusteella: Vihreä on liturgisesti kasvun ja arjen väri. Kun ei ole tiedossa suuria kirkollisia juhlia, niin silloin väri on vihreä.
Mutta.
Jos piispa todella houkuttelee ihmisiä vihreään huoneeseen, niin emme voi suomalaista kirjallisuutta ja elokuvaa tuntevina unhoittaa Z. Topeliuksen romaanista Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) sovitettua historiallis-romantillista kamarinäytelmää, joka on höystetty sukutarinan ja kummitusjutun aineksilla. Elokuva (1945) sai nimekseen Linnaisten vihreä kamari.
Elokuvan avainrepliikkejä on kaksi – ja ne sopivat yllättävän hyvin muotokuva-aiheeseemme:
- ”Kaikkein jännittävimpiä tapahtumia ei ole kirjoitettu muistiin, ne elävät näissä vanhoissa seinissä.”
- ”Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin onnellinen tai hyvin onneton. Mutta kumpi minä olen, sitä en vielä tiedä itsekään.”
Summa summarum: En pidä vihreää taustaseinämää onnistuneena ratkaisuna Irja-piispan muotokuvassa. Jotakin paljon avarampaahan piispa Askola tahtoi työrupeamansa aikana viestittää, kutsua mukaan yhteiselle matkalle vähemmän tallatuille reiteille, jopa kinttupoluille. Ei hän korkeita seiniä rakentanut, ei erottavia muureja. Päinvastoin, runoratsulla laukkaava ihminen ei voi keinotekoisia esteitä hyväksyä. Jos hän ei voi muuria murtaa, hän hyppää sen yli.
Irja lähtee. Ovi jää kutsuvasti auki. Älköön sitä Askolan seuraajakaan sulkeko.
Irja Askola on lähtöisin Lauritsalasta, joten Imatralainen-lehti kiinnostui muotokuvan paljastamisesta:
http://www.imatralainen.fi/artikkeli/566594-piispa-irja-askolan-muotokuva-paljastettiin
Kuvatekstit:
Ruttopuiston rovasti sai luvan käyttää ja rajata yllä olevaa kirkkoherra Marja Heltelän ottamaa valokuvaa, jossa on aistittavissa historian siipien havinaa.
Alla: Satusetä Topeliuskin taisi myös pelotella Suomen kansaa…
Harmaa huone sittenkin olisi ollut ehkä realistisin, se olisi kuvannut parhaiten sitä toivotonta tilaa, mikä kirkostaeroamislukujen valossa Helsingin hiippakunnassa vallitsee. Eihän kukaan enää käy sisään kirkon ovesta Helsingissä vaan ulos.
Kirjallisuustieteilijä-arkkipiispalle monestakin syystä punainen huone eikä vähiten siksi, että se on myös Strintbergin muun muassa uskonnollista elämää satirisoivan kirjan nimi.
Linnaisten kartanon vihreä kamari on must paitsi elokuvana myös kirjana. Nykyiset seikkailupelit verisine raakuuksineen eivät yllä lähellekään Topeliusta.
Kari-Matti: Miten minusta tuntuu, että et tainnut ollenkaan ymmärtää, mitä tuossa yllä kirjoitin!
Ei minulle Helsingin hiippakunnan pappina tarvitse kertoa, missä mennään. Minä tiedän sen varsin hyvin. Mutta ei siinä suinkaan ole kaikki, koko totuus. Älä unohda ruohonjuuritason seurakuntaelämää.
Minä olen ollut varsin eri linjoilla Irja-piispan kanssa monista asioista, mutta ei se kuitenkaan ole saanut minua julkisesti kapinoimaan piispaani vastaan. Mitä minä siinä voittaisin? Mielenrauhaan pyrkiminen tilanteessa kuin tilanteessa on monin verroin jalompaa.
Pidän tuota kyseistä kuvaa ihan oikeasti varsin onnistuneena, paria mainitsemaani heikkoutta lukuun ottamatta. Olen kasvanut toisen runoilevan naisteologin vaikutuspiirissä niin kauan, että hakemattakin tuli mieleen tämä ussanopettajani Anna-Maija Raittilan runo:
En ole muuri,
olen aukko muurissa.
Mieluummin mureneva sora,
hukkaan valuva vesi
mutta vesi –
pelkkä aukko mieluummin kuin
muuri.
En halua myrkyttää jäljellä olevaa elämääni vihalla, kaunalla, katkeruudella. Suosittelen sinulle samaa, Kari-Matti. Lepy jo!
Ja totta totisesti: Avoimet ovet ovat parempia kuin suljetut…!
Hannu, lepy mistä?
En minä Irja Askolaa vihaa/kanna kaunaa tms. Piispa Askolassa on ollut luullakseni paljon sellaista positiivista ja avarakatseista – myös aika ajoin konservatiiviseen suuntaan – mikä ei kovin hyvin ole aina tullut julkisuuteen.
Toinen asia tietysti on, että Askola jäänee historiaan luullakseni yhden asian piispana – eikä siitä voi syyttää ainakaan kirkon ns. konservatiiveja.
Piispakunnassa on tapahtumassa/tapahtunut ylipäätään kiinnostava siirtymä konservatiivisempaan suuntaan.
Kari-Matti: Allekirjoitan tuon mainitsemasi kapea-alaisuuden. Ehkä Suomen ensimmäinen naispiispa toimi lasikatonmurtajana ja leimallisesti naisten piispana. Sanoihan hän itsekin olleen erinomaisen tärkeää, että hänen muotokuvansa tekijä on nainen. So what?
Tuo konservatiivi-liberaali- jaottelu tuntuu kiehtovan sinua kovasti. Minun sanavarastooni se ei kuulu lainkaan. Huomaan itse olevani joittenkin asioitten suhteen vanhoillisempi tai edistyksellisempi, mutta otsaani en tuollaisia poltinmerkkejä ota! Kun lokeroit jonkun ihmisen, niin pidät häntä siinä ahtaassa paikassa maailman tappiin, vai?
Tosi raukkamaista!
Täyttääkö Hannu sinun mielestäsi kirkollinen konservatiivi/liberaali-jaottelu ehkä jopa vihapuheen kriteerit?
Tässä pari päivää sittenhän eräs oululainen kirkonmie..henkilö antoi ymmärtää, ettei oikeastaan ole suvaittavaa edes ajatella kirkon perinteisen (avioliitto-opetuksen) mukaan, puhumattakaan, että olisi niin pölvästi, että menisi sanomaan sen ääneen.
Minusta konservatiivi-/liberaali-jaottelu on käyttökelpoinen. Kukaan tuskin on niin höperö, ettei samalla ymmärtäisi, että väliin jää enemmän ihmisiä kuin kumpaakaan em. kategorioista yhteensä, tai no…
Ruusuristiläis-svedenborgilaisen Toppeliuksen tarinat ovat syvästi vertauskuvallisia. Vihreä on elämän ja jälleensyntymän väri. Se esiintyy upeassa Hitchcockin filmissä Vertigo keskeisenä metaforana Kim Novakin tyköistuvassa puvussa, autossa ja ikimetsissä.
Valokuvamuotokuva on ihan yes, mallinsa näköinen.
Kiinnitin huomiota alussa olevaan kuvaan, jossa piispa Askola väistyy pois ja tuleva piispa Laajasalo astuu tilalle. Piispa Askolalla on jotenkin skoiji ilme, ihan kuin hänellä olisi jokin jekku takataskussa. Tämä siis puhtaasti minun tulkintani kuvasta.
Voisiko kyseeseen tulla tämä ”Ei muuten avaa ovea mihinkään huoneeseen vaan pikemminkin ahtaaseen käytävään! Jos minä kulkisin valkoisen keppini kanssa tuosta ovesta, niin POKS! törmäisin oitis seinään.”
Piispa Askola tietää, että tuleva piispa astuu ahtaaseen käytävään ja voi törmäillä siellä seiniin? Tämäkin vain minun tulkintani pilke silmänkulmassa.
Kirkko ja kaupunki tahtoo ottaa osaa keskusteluun piispa Askolan muotokuvasta Ville Rannan pilapiirroksella:
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/ville-ranta-piispan-uusi-muotokuva