Eteläpohojalaanen pastori haastoi kirkkoa Helsingin Sanomien haastattelussa 22.10.24. Aika paljon uhoa on väitteessä, että kirkolla, jota hän itsekin palvelee, ei miehen mielestä ole tavoitteita, strategiaa eikä missiota. Kaikki tuntuu kelpaavan. Ja arvokonservatiivit ovat kirkossa koko ajan ahtaammalla.
Yleensä tällaisia kitkeriä lausuntoja ovat pruukanneet antaa virkavaljaistaan vapautuneet kollegat muistelmissaan. Itse en välitä rustata kaunakirjallista mustelmateosta työrupeamastani, sillä tällä iällä ei ole enää viisasta hankkia uusia vihamiehiä.
Mutta sen vain sanon, että jos nykykirkolta on jotakin keskeistä kadoksissa, niin se on uskonoppi autuuteen. Papinkoulussa olin ihan täpinöissäni dogmatiikasta eli juuri uskonopista. Se on oppiaine, joka järjestelmällisesti käsittelee kristinuskon oppia eli dogmaa.
Tässä yhteydessä otan esiin yhden vaietun ja ilmeisesti jossakin vaiheessa tabuksi julistetun asian kuin Jumalan viha. Lähtökohdaksi voimme ottaa Lutherin toteamuksen, että Viha on Jumalan ”vierasta työtä”, rakkaus hänen ”omaa työtänsä”. Koska Jumalan yläpuolella ei ole enää ketään, niin hänen itsensä täytyy hoitaa tämäkin kiusallinen homma itse. Mutta kuten tulemme tuonnempana näkemään, Jumala osaa yllättää…
Jumalan viha on käsite, joka kuvaa Jumalan reaktiota syntiin tai moraalittomuuteen. Olisiko sellainen Jumala oikeamielinen, joka ei vihastuisi nähdessään, miten viatonta sorretaan? Jumala, joka ei vihaa pahaa eikä rankaise sitä, ei ole mikään hyvä Jumala! Jumalan viha ei siis tarkoita samaa kuin meidän ihmisten tunneperäinen viha vaan pikemminkin Jumalan oikeudenmukaista tuomiota tai rangaistusta pahalle. Tämä ajatus löytyy toki muistakin uskonnoista kuin kristinuskosta.
Jostakin kumman syystä monilla aikuisillakin on lapsenomainen käsitys Jumalasta, jonkinlaisesta pilvenlongalla istuskelevasta vanhasta ystävällisestä valkoisiin vaatteisiin puetusta harmittomasta pitkäpartaukosta, joka iloisesti vilkuttelee alas lapsille maan. Ei kai ideana ollut, että ihminen loisi Jumalan omaksi kuvakseen vaan pikemminkin juuri päinvastoin?
Englantilais-kanadalainen anglikaanipappi J.I. Packer (eli v. 1926-2020) kutsui Jumalan vihan kieltävää teologiaa ”joulupukkiteologiaksi”. Tällainen suuntaus syntyi Saksassa 1800-luvulla, mutta vähitellen sen on tainnut omaksua koko protestanttinen kristikunta. Joulupukkiteologian mukaan ei ole niin nökön nuukaa, uskotko Jumalaan vai et, noudatatko hänen käskyjään vai et – hän jakelee sinulle tästä huolimatta siunauksiaan.
Raamattu ei joulupukeista perusta. Kummastakin testamentista eli vanhasta ja uudesta liitosta löytyy roppakaupalla viittauksia Jumalan vihaan, joka kohdistuu kaikkeen ihmisten jumalattomuuteen ja vääryyteen (Room. 1:18). Jumala ei koskaan solmi rauhaa synnin kanssa, vaan vastustaa sitä aina leppymättömällä vihalla. Tämä näkyy tilanteissa, joissa hän on jättänyt ihmiset omien syntiensä valtaan (Room. 1:24). Samoin voi käydä kokonaisille kansoille, kulttuureille ja aikakausille.j
Jos Jumalan viha olisi päättynyt Jeesuksen kuolemaan, niin apostoleilla ei olisi ollut mitään syytä siitä enää puhua. Mutta puhuivatpa Pietari ja Paavali kumminkin. Ja Ilmestyskirja puhuu Jumalan vihan maljoista, jotka kaadetaan Jumalasta luopuneen maailman päälle.
Kun Jumalan viha-opista on luovuttu, on samalla kadonnut myös taju synnin kauhistavuudesta. Vaikenemalla ei kuitenkaan tällaisia elämän ja kuoleman asioita saada katoamaan. Iankaikkisesti eroon joutuminen Jumalasta on niin katkera pala, että jos iloisen katteettomat Kaikki pääsevät taivaaseen-tyyppiset opetukset saavat lisää jalansijaa, niin nähdäkseni silloin kaikki menee sananmukaisesti päin helvettiä.
All you need is Love-tyyppiset julistukset tuudittavat meidät helposti väärään luuloon Jos kaikki olisi hyvin Jumalan ja ihmisten välillä sekä kansat veljiä / sisaria keskenään, niin eihän Jeesuksella olisi ollut mitään syytä tulla maan päälle ainakaan kärsimään ja kuolemaan. Olisi voinut tulla muuten vain ihmisiä moikkaamaan. Vaan katsohan tätä maapalloamme juuri nyt: Sano, meneekö meillä hyvin?!
Aikoinani minä tykkäsin saarnaamisesta kuin hullu puurosta. Etenkin saarnojen valmistaminen oli aina huippukokemus. Lain ja evankeliumin erottaminen oli välillä aika työlästä, mutta kyllä siihenkin oppi. Alkuaikoina sain usein ihmettelevää palautetta, että miten ihmeessä noin nuori pappi voikin julistaa noin rohkeasti?! En tuosta suinkaan ylpistynyt, vaan totesin, että minähän teen vain ihan tavallista perustyötäni. Ohjeetkin olivat hyvät:
Luterilaisissa tunnustuskirjoissa sanotaan, että ”Uuden liiton virkaan kuuluu saarnata lakia. Lain uhkauksin on katumattomat ihmiset saatava kauhistumaan, tuntemaan syntinsä ja tekemään parannus. Heitä ei kuitenkaan saa ajaa masennukseen eikä epätoivoon. Laki on nimittäin ”kasvattaja Kristukseen että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme. Se ei viittaa eikä ohjaa Kristuksesta pois vaan Kristukseen, joka on ”lain loppu”. Saarnaamalla pyhää evankeliumia Herrastamme Kristuksesta sanankuulijoita on sitten myös lohdutettava ja rohkaistava. Heidän on saatava kuulla, että Jumala antaa heille Kristuksen kautta kaikki synnit anteeksi, jos he uskovat evankeliumin; Jumala ottaa heIdät Kristuksen tähden lapsikseen sekä tekee heistä vanhurskaita ja autuaita. Tämä tapahtuu yksinomaan armosta, ansioita kyselemättä. Kuitenkaan he eivät saa käyttää Jumalan armoa väärin; he eivät saa tehdä syntiä armon toivossa”.
Samalla katosi armon alkuperäinen merkitys. Evankeliumi kun ei voi tarjota mitään, jollei ole vaaraa jäädä ja joutua Jumalan vihan kohteeksi. Evankeliumi on näin kadottanut toimintaedellytyksensä.
Herätykseen vaaditaan juuri se että kansa käsittää oman asemansa Jumalan edessä oikein.
Pekka: Aamen.
Liekö nykyajan ilmiö /tässäkin), että ”polarisoidutaan”: jotkut kekittyvät (”maailmoja syleilevään”) rakkauteen, toiset synnin kauhisteluun; toiset evankeliumiin, toiset lakiin. Ja näistä kummastakin käsitteestä (tai niiden pohjalta) on tai/ja luodaan erilaisia konstruktioita ja intressiryhmiä.
Jukka: Älä muuta sano! Täytyy vielä muistuttaa, että parannusta on tehtävä omista eikä naapurin synneistä, vai mitä?!
Tärkeä avaus. Mutta kuka nyt enää Herran vihaa haluaa kantaa, kun Jumala on sentään ylitsevuotava rakkaus? Eikö tuo Jumalan viha ja sen kantaminen viittaa lähinnä suomalaiseen ”synkkäsävyiseen” pietismiin ja sen yhteen edustajaan vaikkapa Johan Wegeliukseen, joka joutui pakenemaan Lapin erämaahan Isoavihaa, joka on tietysti eri asia? Tosin hän jossain yhteydessä totesi: ”Ota ristin malja kärsivällisesti vastaan ja pidä sitä nöyrästi kädessäsi siihen asti, kunnes rajuilma on ohi.”
”kun Jumala on sentään ylitsevuotava rakkaus?”
Ainakin Vanhan testamentin Jumalalla on perin persoonallinen tapa osoittaa tätä ylitsevuotavuutta.
Paljonkohan Sodomassa ja Gomorrassa paloi esim. sikiöitä elävältä äitiensä kohtuihin?
Seppo. Lähtökohtaisesti syvin ongelmasi on nähdä pahan alkusyy itse Jumalassa. Se tuli aika selväksi monissa aikaisemmissa kommenteissasi. Siinä mielessä olet Platonin epätäydellisen demiurgin ilmeinen kannattaja.
Kosti: Eipä tänä pänä puhuta paljon siitäkään, että Jumala koettelee omiaan, laittaa kestävyystestiin. Kyllä kai kristityn on helpompi ottaa vaikeatkin asiat vastaan mieluummin Isä Jumalan kuin Isä Perkeleen kädestä?!
Hannu. Aivan ja siksi halusin ottaa esille tuon Johan Wegeliuksen kokemuksen, joka lienee myös yleispätevä kaikille tavalla tai toisella, jotka Jumala ottaa armosta uskon kautta huomaansa. (Hebr.12:5) sanoin: ”… älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee.” Kuten myös (Job5:17) ”Katso, autuas se ihminen, jota Jumala rankaisee! Älä siis pidä halpana Kaikkivaltiaan kuritusta. Sillä hän haavoittaa, ja hän sitoo; lyö murskaksi, mutta hänen kätensä myös parantavat. Tosin, ei perkelekään ole jäänyt vain keskiajan riesaksi.
Meillä on tietysti erilaisia kokemuksia Jumalan vitsasta ja sauvasta, joilla hän meitä johdattaa. Mutta niistä puhuminen ja kirjoittaminen lienee varsinaisesti virkaan vihityille papeille kuuluva asia. Toki on hyvä, että meillä Suomessa on ainakin vielä sananvapaus.
Kiitos hyvistä kysymyksistä! Pari ajatusta. Muuan opiskelutoverini teki jo 1990-luvun alussa huomion, että laki ja evankeliumi ovat katoamassa saarnoista. Tilalle tuli kehotuspuhe tekoihin. Kun hän itse osallistui teologisen tiedekunnan saarnaharjoituksiin ja kommentoi jotain laista ja evankeliumista, ohjaaja oli todennut ”tuntevansa tuollaisen saarnatavan” mutta ettei se enää kuulunut nykypäivään. Itse olin kiinnittänyt jo vähän aikaisemmin huomiota siihen, kuinka muuan Tuomasmessun keskeisiä aktivisteja totesi, että meidän tulee saarnata lakia ja evankeliumia, mutta jättää lain paikka tyhjäksi, koska ihmiset ovat jo valmiiksi ahdistuneita.
Ajattelen, että Jumalan vihasta saarnaaminen edellyttää selkeyttä ja konkretiaa sekä evankeliumin erittäin ehdotonta julistamista (synninpäästö Kristuksen veressä tai Hänen työnsä tähden). Mutta ”sopiiko” nykyihmisen korville se, että ahneus, juopottelu, aviorikos ja vaikkapa epäjumalien palveleminen ovat syntiä? Tässä pohdin myös sitä, missä määrin ”lain” ymmärtäminen muuttuvaksi ja epämoderniksi estävät meitä ylipäänsä puhumasta mitään Jumalan tahdosta silloin, jos tämä tahto on ilmeisessä ristiriidassa aikamme erilaisten käsitysten kanssa?
Ilmiö, jonka Jukka M ottaa esiin, on minusta hyvä esimerkki lain ja evankeliumin virhetulkinnasta. Yksi keskittyy yhteen ja toinen toiseen. Eihän lain saarnan tehtävä ole synnin kauhistelu (ja ”oman” porukan omahyväisyyden salainen pönkittäminen vaan synnin paljastaminen evankeliumilla hoitamista varten. Mutta – sekin olisi hyvä alku, jos me sanan palvelijat lukisimme saarnatuolista joskus ääneen, kuinka Jumalan viha ilmestyy taivaasta, toteaisimme että asia on vaikea, ja toteaisimme, että näin Jumalan sana kuitenkin opettaa. Vääryyttä elämässään kokeneelle on lohdullistakin kuulla, että Jumala lopulta toteuttaa oikeuden eri asioissa. Vaikka sitten tuomion päivänä.
Totta tuo lienee, kuten Marko S. kirjoitat; etteivät ”ahneus, juopottelu, aviorikos ja vaikkapa epäjumalien palvelemisen” sopimattomuus oikein tavoita sanankuulijoiden korvia. Mutta mitä ajattelet Jumalan vihasta, kun se kohdistuu niihin, jotka uskovat ja haluavat kuunnella mitä Jumala sanassaan sanoo?
”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni” (Ps 88:7-8). ”Herra miksi olet hyljännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi?” (88:15). ”Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka minulle olet pannut” (88:16). ”Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, kauhut musertavat minut” (88:17).
Edelliset tekstit ovat aiheuttaneet varmaankin vaikeita kamppailuja heille, joita se on koskettanut ja joita se myös koskettaa tänä armon vuonna 2024. Eihän Jumala toimintapaansa muuta. Mutta onko lopultakin niin, että ”elämän puu kasvaa ristin ja ahdistuksen maaperässä”, Wegeliusta edelleen lainatakseni.
Se, jolla on Pyhä Henki, tunnistaa omista synneistään nuhtelun takana olevan Jumalan armon ja rakkauden, vaikka nöyrtyminen voi olla vaikeaa.
Vanha sanonta: Jumala vihaa syntiä mutta rakastaa syntistä tulisi nostaa arvoiseensa asemaan (ja vieläpä erilaisin ilmaisullisin keinoinkin?).
Tähän kysymykseen törmättiin myös surullisenkuuluisassa ”Raamattukäräjien” käsittelyssä, jossa syytetty ja syyttäjä ajattelivat asiasta aivan eri tavoin (, ja josta ei kuitenkaan enempää puolesta/vastaan-väittelyitä tässä). Senäkemus on kovin vaikeasti nykyajassa hyväksyttävä totuusnäkemys, ns. moninaisuus-moniarvoisuus-monikulttuurisuus -diskursseista huolimatta (- vai juuriko niiden takia?). Moni on paljolti vieraantunut näkemyksestä, jota ei ole juuri pidetty esilläkään julkisuudessa.
Marko: Erinomaisen hyvin sanoitit vaikeata asiaa. Huomaa, että olet dilemmaa kunnolla pohtinut. 🤗
Olisikohan tässä taustalla, että hyvin laajat joukot Suomessa ovat pesunkestäviä ateisteja. Jumala ja kaikki muu uskoon liittyvä on heille täysin merkityksetöntä. Ainakin tutkimusten mukaan yli puolet suomalaisista ajattelee näin. Ehkä heidän joukkoonsa kuuluu myös merkittävä osa ev.lut. kirkon ja muiden kirkkokuntien (nuoremmista) toimihenkilöistä.
Vaikuttaa siltä, että hyvin suurelle joukolle ”kulttuurikristittyjä” uskonnollinen yhteisö on perinteiden ylläpitäjä, ei elämän ja kuoleman kysymys, kirjaimellisesti. Kukapa tässä yhteydessä haluaisi kuulla kilvoittelusta, tuomiosta jne.
Nämä ovat siis olettamuksia ja huomioita, tarkoitukseni ei ole tuomita ketään heidän uskostaan tms.
”Kukapa tässä yhteydessä haluaisi kuulla kilvoittelusta, tuomiosta jne.”
Totta, helvettipelote ei oikein enää myy.
Parhaiten taitaa todellakin myydä ”maailmoja syleilevä” rajattoman rakkaus(tunteen) julistus ja armon verukkeella (lähes) kaiken suvaitsevan moninaisuuden hyväksyminen ja edistäminen?
Joku taannoin yleisönosastolla valittikin olevansa pettynyt, kun jumalanpalveluksessa luettiinkin häntä ei-niin-voimaannuttava synnintunnustus: oli kai tuntunut ”hirveältä”, kun tuotiin muistuttaen (meidän jokaisen) ihmisen olemuksen nurjempia puolia ihan suorasanaisesti esille – vieläpä julkisesti.
Ns. suostuttelavan yksi viestinnän perusohje kai onkin: sopiva imartelu vetoaa useimpiin…
Jari H. Suomessa eletään jälkikristillistä aikaa. En sanoisi, että olemme pesunkestäviä ateisteja, pikemminkin ”sekauskoisia”. Joogaa, hengellisyyttä, kristillisyyttä, enkeliuskoa, tiedeuskovaisuutta sekaisin. Jo 1990-luvulla tuumin, että jos (luterilaisessa) kirkossa käydään vain silloin, kun on hautajaiset, kristinuskosta välittyy väistämättä aika apea kuva. 2000-luvun puolivälissä suorittaessani opetusharjoittelua oivalsin lopullisesti, kuinka ”out” (luterilainen) kirkko ja kristillisyys on ihmisten elämästä. Samoin kuin sen, miksi väki kääntää kylkeä sunnuntai-aamuna eikä lähde kirkkoon. Onneksi Jumala ei kuitenkaan ole kuollut ja oikea, pyhä kirkko säilyy maan päällä Kristuksen tuloon asti.
Jukka Mikkola. Juu, ihmisillä on merkillisiä odotuksia jopa synnintunnustuksista. Toisaalta tiedän kristittyjä, jotka ovat syvästi pettyneitä niihin ”voimaannuttaviin” synninntunnusteluihin, joita nykyään on synnintunnustusvaihtoehtojen joukossa.
Marko, olet oikeassa.
Jotkut ovat jopa ilmaisseet (leikkisästi), ”poistavansa varmistimen” kun aletaan puhua ”voimaannuttamisesta”…
Kaipausta toki on syvällisempiin asioihin ”vaikkei sitä xxx heti huomaa”. Taitaa olla, että etsijä ei helposti kohtaa todellistaa vastaajaa pohtijalle?
Käsittääkseni myös ns. vapaissa suunnissa vallinnut ylistyksen ja (lauluissakin ylistykseen keskittymisen ja ”vahvan”) karismaattisuuden korostus on saanut monia kääntymään (mm.) Evl-kirkon piiriin, uskoakseni myös ns. kirkon herätysliikkeiden piiriin (, joskaan ei aina ns. pysyväisjäseniksi). Syvempää kristinuskon ymmärrystä etsitään, toivottavasti sitä löydetään… Toivottavasti myös julistetaan… erinäisistä näkemyseroista huolimatta.
Kerron erään tositapauksen, mikä liittyy tähän luterilaiseen kansankirkkoon. Toivottavasti tämä tällainen ei ole kovin yleistä.
Eräs ystäväni oli toisena opettajana eräällä kesäisellä rippileirillä. Seurakuntayhtymästä kukaan muu kuin ystäväni ei ollut suostunut lähtemään tälle leirille opettajaksi, josta eräs tietty pappi oli päävastuussa.
Olin järkyttynyt, kun kuulin, mitä tämä kansankirkon pappi oli kertonut ystävälleni. Kun kaikilta leiriläisiltä haluttiin palautetta, eräs nuori tyttö iloitsi siinä siitä, että leirillä puhuttiin Jeesuksesta. Monien muiden mielestä leirillä oli ollut hienointa uiminen, pelailu, yhdessäolo ym. ja senhän pappi hyvin ymmärsi ja hyväksyi.
Mutta miten tämä pappi oli kommentoinut ystävälleni tämän tytön vastausta. Papin mielestä tämän tytön täytyi olla ainakin hiukan sairaalloinen tällaisen vastauksen takia!? Susi lammasten vaatteissa!?
Mutta niin kuin alussa sanoin, toivottavasti tämä ei ole kovin yleistä kansankirkossakaan. Vai olenko tässä asiassa liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen?
Nuorisonohjaaja opintojen ohessa luin poikakodin johtajasta, joka teki samankaltaisen oivalluksen kuin Marko S. : ”oivalsin lopullisesti, kuinka out” (luterilainen) kirkko ja kristillisyys on ihmisten elämästä. ”
Nuorisotyössä tuo oivallus on merkitsee menestyvän nuorisotyön alkua ja seurakunnassa myös.
Poikakodin johtaja nimittäin oivalsi sellaisen asian joka tulisi olla itsestään selvä meille kaikille, mutta jostain syystä vain harvat ovat sen oivaltaneet. Johtaja tajusi sen että poikien arvomaailma oli lähes vastakkainen kuin hänen.
Rangaistukset joita annettiin kuviteltiin johdon kannalta välttämättömiksi jotta kuri säilyy. Poikien arvomaailmassa se nousi suurimpaan arvoon joka sai kovimmat rangaistukset. Eli tiukka kuri ja kovat rangaistukset saivat aikaan täysin päinvastaista tulosta, kuin mihin sillä pyrittiin. Johto ja pojat elivät aivan erilaisessa maailmassa, jotka eivät kohdanneet toisiaan. Johtaja muutti systeemin poikia arvostavaksi ja osoitti pojille kunnioittavansa heidän toiveitaan ja näkemyksiään. Pian pojat saivat päätösvaltaa sääntöjen rakentamiseen ja paljon muuta. He saivat kokemuksen arvostaan ja vastuustaan elämässä.
Samaan tapaan kuin poikakodissa alkuun suhtauduttiin poikiin, niin samaan tapaan kirkko suhtautuu omaan väkeensä.
Seurakuntalaiset eivät tajua omaa valtavaa arvoaan eikä vastuutaan. Sen seurauksena kokevat itsensä tarpeettomiksi ja jopa merkityksettömiksi. Koska vastuu puuttuu, niin samalla puuttuu tarve kasvaa vastuiden mukana.
Tässä maalaan aika isolla pensselillä, mutta jotain tiedonjyvää taitaa tässä olla.
Ei ketään houkuttele ankaruus eikä varsinkaan Jumalan viha. Se saa aikaan ainoastaan sen ettei halua kuulla yhtään enempää. Varsinkin jos puhuja ei itse jää sen vihan ja tuomion alle. Jos hän uskaltaa kansan edessä sen kuitenkin tehdä aidosti, niin kyllä sitä kaikki kuuntelee. Samalla peilaavat siihen omaa suhdettaan Jumalaan ja syntiin. Vain armollinen Jumala ja Hänen iankaikkinen rakkautensa saa korvat avautumaan. Ei ole meidän työmme osoittaa muiden syntiä synniksi. Kyllä jokainen sen omassatunnossaan tuntee ja tietää, mikäli Pyhä Henki saa heidän sydämessään tilaa.
Taitaakin olla niin että vain Jumalan lapset voivat oppia tuntemaan Taivaallisen isän vihan syntiä kohtaan. Vain se joka uskoo Jeesuksen sovittaneen juuri hänen syntinsä ja juuri ne jotka mieltä painaa Vain hän uskaltaa lähestyä syntisyydestään huolimatta Jumalaa. Sillä Jumala vanhurskauttaa juuri jumalattoman ja syntisen. Tämä Jumalan ihmeellinen asioiden hoito on aivan käsittämätön. Siihen ei järkemme riitä. Uskolla sen voi kuitenkin vastaanottaa ja iloita siitä valtavasta armosta. Vasta siinä avautuu se Jumalan rakkaus, jota niin kovasti kaipaamme kaikki.
Niin kukapa meistä erityisesti haluaa kuulla puhuttavan Jumalan vihasta, mutta kuten Hannu K. blogissaan valaisevasti toteaa, ettei ”harmittomalla joulupukkiteologialla” oikein pitkälle taideta päästä.
Prof. Yrjö J. E. Alanen (1860–1944) määrittelee Jumalan vihan Hänen perusluonteestaan käsin ja mielestäni varsin hyvin.
”Jumalan viha on vierasta Jumalalle sen vuoksi, ettei sitä olisi, jos ei olisi pahaa ja syntiä. Mutta pahaa ja syntiä Jumala ei voi kohdata muuten kuin vihan ja tuomion Jumalana ollakseen uskollinen omalle perusluonnolleen. Jumala ei voi olla synnille suopea ja sen vuoksi pysyy hänen vihansa iäisenä ja peruuttamattomana kaikkea pahaa kohtaan.”
Me tietysti toivoisimme, että Jumala rankaisisi vain kaikkia väärintekijöitä, mutta kun Jumala rankaisee ja kurittaa myös häneen uskovia (huom. Job + moni muu), se tekee välillä ”hornan” kipeää. Sikäli on mielestäni ymmärrettävissä Raamatusta ja kristittyjen kokemuksesta nousevat sanat: ”Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa.” (Miika7:9). Tämän Herra tekee armossaan ”väärällä kädellä” ja oikealla kädellä Hän sitoo sen minkä Hän toisella haavoittaa. Kummallista, miten Herra siunaustaan jakaa.
Kiitos, ovat monet sanoneet!
Kosti, huomaan ettei kukaan ole ottanut koppia siitä, mistä puhut kommenteissasi. Kysehän ei ole mistään tunnistettavissa olevista synneistä, vaan siitä kun Jumalaan uskova ja luottava ihminen kokee ja tuntee, että Jumala rankaisee ja kurittaa häntä syyttömästi. Ihminen kyselee silloin miksi Jumala minua rankaiset ja kuritat, miksi et rankaise jumalattomia ja väärämielisiä?
”Kaikkivaltiaan nuolet ovat osuneet minuun, niiden myrkkyä minun sieluni juo, minua uhkaavat Jumalan lähettämät kauhut.” (Job 6:4). Jumala kuitenkin sanoo Jobista näin: ”Niin Herra sanoi saatanalle: ”Oletko pannut merkille palvelijaani Jobia? Sillä ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on nuhteeton ja rehellinen mies, pelkää Jumalaa ja karttaa pahaa.” (Job 1:8).
Jeremia kyselee: ”Sinä, Herra olet vanhurskas: voisinko minä riidellä sinua vastaan? Kuitenkin minä kysyn sinulta, mikä oikeus on. Miksi jumalattomain tie menestyy? Miksi kaikki uskottomat saavat elää rauhassa?” (Jer. 12:1).
Lukuisia esimerkkejä on esim. psalmeissa samasta teemasta. Miksi jumalattomat menestyvät, mutta vanhurskas kärsii? Vastaus on nähdäkseni Paavalin selittämässä kuolemisessa lain kautta pois laista. Kyse on lihan ristiinnaulitsemisesta. ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut.” (Gal. 2:19-21).
Jumalan paradoksaalista toimintatapaa selittää Luther kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta:
”Ensiksikin Jumala on varmasti luvannut armonsa alennetuille, toisin sanoen, murheenalaisille ja epätoivoisille. Ihminen ei kuitenkaan voi tulla perusteellisesti alennetuksi ennen kuin tietää, että hänen autuutensa ei ensinkään riipu hänen omasta kyvystään, päätöksistään, pyrkimyksistään, tahdostaan ja teoistaan, vaan kokonaan toisen, nimittäin Jumalan ratkaisusta, päätöksestä, tahdosta ja teosta yksin. Niin kauan kuin ihminen on siinä vakaumuksessa, että hän pelastukseksensa kykenee johonkin, vaikka kuinka vähäiseen, hän pysyy luottamuksessa omaan itseensä, kokonaan olematta epätoivoinen itsestään: hän ei siis tule alennetuksia Jumalan edessä, vaan valikoi jonkin paikan, ajan ja teon tai ainakin odottaa ja toivoo jotakin sellaista, jonka turvin pääsisi pelastukseen. Se taas, joka ei ensinkään epäile kaiken riippuvan Jumalan tahdosta, se epäilee kokonaan itseänsä, ei valikoi mitään, vaan odottaa Jumalaa, joka vaikuttaa, se on armoa lähimpänä pelastetuksi tulemisen asiassa. Näitä asioita ilmoitetaan julkisesti valittujen tähden, että he tällä tavalla alennettuina ja mitättömäksi tehtyinä tulisivat autuaiksi. Muut vastustavat alentamista, jopa kiroavat moisen epätoivonopetuksen: he vaativat itselleen jätettäväksi jotakin tai edes pikkuriikkisenkin, jonka voivat itse täyttää. Nämä jäävät salaylpeiksi, Jumalan armon vastustajiksi. Tämä on, minä sanon, se toinen peruste: että hurskaat alennetuiksi tultuaan oppisivat tuntemaan armolupauksen, rukoilisivat apua ja omaksuisivat lupauksen.
Toinen peruste on se, että usko kohdistuu niihin, mitkä eivät näy (Hebr. 11,1). Jotta siis uskolle olisi tilaa, täytyy kaiken mitä uskotaan, olla salattua. Mutta sitä ei voida salata syvemmälle kuin siten, että se asetetaan meille näkyvän, tunnettavan ja koettavan täydelliseksi vastakohdaksi. Esimerkiksi kun Jumala tekee eläväksi, hän toteuttaa sen kuolettamalla, kun hän vanhurskauttaa, hän toteuttaa sen tekemällä vianalaiseksi, kun hän kuljettaa taivaaseen, hän toteuttaa sen johdattamalla helvettiin, niinkuin Raamattu sanoo: ’Herra kuolettaa ja tekee eläväksi, hän vie alas helvettiin ja tuo sieltä jälleen’ – 1 Samuelin kirjan 2. luku(6. jae). …
Hän salaa siis iankaikkisen lempeytensä ja laupeutensa iankaikkisen vihan alle, vanhurskautensa nurjamielisyyden alle. Tämä on uskon ylin aste: uskotaan laupiaaksi hänet, joka tekee niin harvat autuaiksi ja joka niin monet tuomitsee kadotukseen, uskotaan vanhurskaaksi hänet, joka oman tahtonsa mukaisesti meidät ehdottomasti tekee kadotuksen tuomittavaksi, niin että hän, Erasmuksen esityksen mukaan, näyttää nauttivan kurjien tuskista ja ansaitsevan paremminkin vihaa kuin rakkautta. Jos minä siis jotenkin voisin käsittää, millä tavalla se Jumala on laupias ja vanhurskas, joka osoittaa niin suurta vihaa ja nurjamielisyyttä, ei usko olisi tarpeen. Mutta koska tätä ei voida käsittää, syntyy, kun tällaista saarnataan ja ilmoitetaan, mahdollisuus uskon harjoittamiseen, ja juuri siten, että Jumalan kuolettaessa usko elämään harjaantuu kuolemassa. Tämä riittäköön esipuheen johdosta.” (Martti Luther, Sidottu ratkaisuvalta).
Kiitos Riitta kommentista. Hyvin huomasit intentioni, ettei kyseessä ole niinkään tunnistettavissa oleva synti (toki sekin) vaan lankeemus ja synnin valta, jonka alle me olemme myydyt, kuten Paavali toteaa (Room7:14). Muuten, Paavalihan käsittelee tuota jakoa – muuttunut mieli ja synnin valta – luvussa (7). Viittaan tässä yhteydessä lankeemuksen osalta prof. Jouko N. Martikaisen artikkeliin – Imago Essentialis – Kristuksen kuva ja Jumalan kuvan menettäminen, josta on aikaisemmin ollut puhetta. Tähän myös liittyy prof. J. E. Alasen kuvaus Jumalan perusluonteesta. Jumala ei voi olla kurittamatta ja rankaisematta myös häneen uskovia. Armossaan ja ajallisesti, muttei iankaikkisesti.
Emme voi sanoa; ”Minä tahdon kantaa Herran vihaa…jne.” ja myös kiittää siitä, ellei Jumala anna meille Henkeänsä, kun ratkaisuvaltamme on sidottu ja taipuu ainoastaan syntiin. Paavali muutti mielensä äkkipysäytyksessä ja ihmetteli taivastellen, kuka olet Herra…ja sai vastauksen; Jeesus, jota sinä vainoat. Miksi Paavali Häntä vainosi? Jo edesmenneellä rovasti Olavi Peltolalla on siihen mielestäni hyvä vastaus; ”Vaikka monet meistä emme millään tahdo sitä myöntää, niin todellisuudessa ongelmiemme ongelma on meidän kunkin oman sydämen kyltymätön verivihollisuus Jumalaa kohtaan. Haluamme tuhota Jumalan. Vihaamme häntä sydämemme syvyyksiä myöten.” Onpa hieno kuva sydämestämme, kun Lutherillekin syötettiin luostarissa käsitys, että parannus alkaa vasta rakkaudesta Jumalaan. Ei alkanut, kun sydän ei siihen taipunut.
Jumala on salattu ja salatuksi jää myös ristin alla (tämä on melkein ”hornan” tuskalla todettava), jossa Hän meitä lähestyy – ja kuitenkin – lohduttavalla sanallaan salaisesti kantaa. Salattu Jumala ja Hänen salattu viisautensa.
Kiitos Kosti! Näin on, emme tahdo taipua, vaan kapinoimme. Sydämessämme ei ole luonnostaan mitään rakkautta Jumalaa kohtaan, vaan vain vihaa ja kapinaa. Ei sitä rakkautta sinne synnytetä uskottelemalla ihmiselle, että hän voi tehdä Jumalalle mieluisan teon ja saada näin Jumalalta sydämeen vuodatetun armon.
Kukaan ei vältä Jumalan tuomiota. Jumala on kuitenkin kärsivällinen ja pitkämielinen ja odottaa että ihminen kääntyy. Jumalan hyvyys vetää parannukseen, mutta Paavali jatkaa näin: ”kovuudellasi ja sydämesi katumattomuudella sinä kartutat päällesi vihaa vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päiväksi.” (Room. 2:5)
”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Sillä jos me silloin, kun olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut; emmekä ainoastaan sovitetut, vaan vieläpä on Jumala meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet.” (Room. 5:8-11).
KUSTAA II AADOLF JA KENTTÄPAPPI
KIRKKO ON VALTION OMATUNTO. Jumala on asettanut Kirkkonsa saarnaamaan parannusta esivallalle ja tuomitsemaan myös sen synnit.
Johannes Rudbeckius (158 -1646, myöhemmin Vesteråsin piispa, vuodesta 1619 kuolemaansa asti. Wikipedia.) sanoo eräässä kenttäsaarnassaan, jonka hän on pitänyt Venäjän sotaretkellä 1615, että Sanan palvelijoiden on seurattava profeettoja eivätkä he saa antaa lupaa syntiin eivätkä hyväksyä väärintekoja, vaan heidän tulee nuhdella synnistä. (Ks. Sananlaskut 28:23, Luukas 17:3, 1. Timoteus 5:1,2 ja 5:20, 2. Timoteus 4:2, Tiitus 1:13) Henkilöön he eivät saa katsoa. Ei kulunut kauaakaan, kun peloton kenttäpappi sai kuulla kuninkaan (Hän on varmasti Kustaa II Aadolf (1594-1632), lempinimeltään “Pohjoisen Leijona”, vaikka hänen nimeään ei tässä suoraan mainita.) itsensä langenneen raskaaseen syntiin. Rudbeckius ei pysynyt vaiti. Katumuspäivänä kesäkuussa 1617 hän piti “juuri voitollaan kruunatun ja luonteeltaan toisinaan vaarallisen kiivaan kuninkaan” edessä sekä arvovaltaisen että isällisen kehotuspuheen, jossa hän sanoo mm. näin: “Teidän Kuninkaallinen Majesteettinne on nyt rikkonut Jumalan käskyn. Näin K.M. ei ole ainoastaan herättänyt hänen vihaansa, vaan myös merkinnyt melkoisella tahralla sen kuuluisan nimen, jonka K.M. monessa muussa asiassa on ansainnut. K.M:n tulee tätä kaikkea vakavasti miettiä ja sallia sen päästä todella sydämeen asti, ajoissa tehdä parannus ja sopia Jumalan kanssa, jos K.M. muutoin haluaa jälleen saada Jumalan armon ja ystävyyden … Tätä en ole voinut Jumalan käskystä ja sen uskollisuuden vuoksi, johon virkani minut velvoittaa K.M:a kohtaan, jättää sanomatta.” Kuningas taipui nuhtelun edessä, ja peloton sielunhoitaja piti hänelle myöhemmin hautauspuheen, jossa sanoi: “Hänen ansiostaan saarnatuolimme on seissyt lujalla perustalla ja olemme saaneet saarnata vapaasti totuutta ja avoimin suin julistaa Israelille sen synnit ja Jaakobin huoneelle sen rikokset, eikä kukaan ole meitä sen vuoksi rohjennut ahdistaa tai vainota.” (“Mutta minä olen täynnä voimaa, Herran Henkeä, oikeutta ja väkevyyttä ilmoittaakseni Jaakobille sen rikokset ja Israelille sen synnit.” Miika 3:8, sulut allekirjoittaneen lisäys.)
Bo Giertz, Kristuksen Kirkko, s. 108-109, SLEY, 1994. Tämän kertomuksen otsikkoa ei Bo Giertzin kirjassa ole.
Johannes Rudbeckius (1581-1646).