[Pekka Elonheimo:] Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen haastattelu toi jälleen esiin kiistan, mikä on luterilaista teologiaa ja eettistä opetusta, ja mikä jotain muuta.
Haastattelussa Soramies sanoo: ”Kirkko jätti tunnustuksen vastaisesti pois vuonna 1993 sen, että Raamattu on myös elämän ylin ohje. Se kuuluu tunnustuskirjoihin. Se on katekismuksessa ja kirkon tunnustuksessa ihan selvä asia.” (Kirkonkellari 24.9. 2013.)
Vuoden 1948 Kristinoppimme toki opettaa: ”Raamattu on kristillisen uskon ja elämän korkein ohje.” (KO 1948, 6.) Ja sama ajatus on myös vuosien 1893 ja 1923 Kristinopeissa.
OPETTAVATKO LUTERILAISET TUNNUSTUSKIRJAT NÄIN?
Yhdessä Heikki Lepän kanssa tutkin juuri tuota asiaa laudaturtyössämme ”Kirkkomme eettisen opetuksen nykytila” (Helsinki 1983; lyhennelmä KTL sarja B n:o 48, Tampere 1984.) Kävin läpi kaikki luterilaiset tunnustuskirjat ja suurimman osan reformoituja.
Tulos oli selvä: Yksikään luterilainen tunnustuskirja ei opeta, että Raamattu on elämän ylin ohje. Vaatimus olisi luterilaisen opin kannalta loogisesti mahdoton.
Luther nimittäin lähtee siitä, että syntiinlankeemuksen jälkeenkin ihminen kykenee järkensä ja omantuntonsa avulla päättelemään, mikä on hyvää ja mikä pahaa maallisissa asioissa. Periaatteessa kaikilla ihmisillä on tämä kyky; oikea eettinen harkinta on mahdollista ilman Raamattuakin. Samaan tulokseen tulee Augsburgin Tunnustus (Artikla 18).
RAAMATTU TIEKARTTA KRISTUKSEN LUO
Lutherille ja luterilaiselle kirkolle Raamattu on siis ennen kaikkea pelastuksen oppikirja, tiekartta Kristuksen luo. Jumala tuli ihmiseksi, ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Luterilaisen käsityksen Raamatusta ja Jumalan Sanasta esitti erinomaisesti Jaakko Heinimäki Herättäjäjuhlien raamattutunnissaan 2013.
Toki myös Lutherin mielestä Raamattu sisältää hyvää eettistä opetusta: esim. 10 käskyä, kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky. Ne ovat arvokkaita, koska ne kuvastavat hyvin ihmisen sydämessä olevaa luonnollista lakia. Mutta yksittäset lait voivat ja niiden pitää muuttua, jos uudet olosuhteet vaativat uudenlaista toimintaa.
Siksi Luther sanoo, että voidaan kirjoittaa jopa uudet 10 käskyä, jos rakkauden ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen sitä vaatii. Hän ei tehnyt uusia 10 käskyä, enkä niin tekisi minäkään. Mutta jos käskyt kirjoitettaisiin nyt, niitä olisi ehkä 11. Se 11. käsky olisi ”suojele luontoa”. Se ei ollut tarpeen Mooseksen eikä Jeesuksen aikaan, kun ihminen kykeni aiheuttamaan vain paikallisia ympäristötuhoja. Nyt koko olemassaolomme saattaa riippua siitä, että otamme Jumalan ja ihmisten lisäksi huomioon myös ympäristömme.
Luterilainen etiikka perustuu siis luonnolliseen lakiin ja ihmisen omaan harkintaan. Kristityn velvollisuus on toteuttaa Jeesuksen käskyä ”rakastakaa toisianne!” Mutta niin on muidenkin ihmisten.
REFORMOITU ETIIKKA
Mistä sitten Soramiehen esittämä vaatimus, että Raamattu on uskon JA ELÄMÄN ylin ohje, kumpuaa?
Lyhyesti sanoen reformoidusta teologiasta ja reformoiduista tunnustuskirjoista.
Westminsterin tunnustus opettaa Raamatun kirjoista, että ”kaikki ne on annettu Jumalan inspiraatiosta olemaan uskon ja elämän sääntöinä”. (WC I) Samoin Reformoitu maailmanliitto vaatii jäseniltään ”…Raamatun hyväksymistä ylimmäksi opin ja elämän arvovallaksi…” ”Kaikki reformoidut kirkot katsovat, että yksin Raamattu on kirkon opin ja elämän ylin ohje ja mittapuu.” (Teinonen, Symboliikan peruskurssi 1978, 133-4.)
Raamattua elämän ylimpänä ohjeena opettavat myös useimmat ns. vapaat suunnat. Esim. baptismin käsityksen mukaan Raamattu on virheetön kirja, ”joka on kristityn ja kirkon opin ja elämän ylin ja ainoa normi.” (Teinonen 1978, 146.)
Opetus Raamatusta elämän ylimpänä ohjeena liittyy reformoituun ihmiskäsitykseen. Sen mukaan ihminen turmeltui lankeemuksessa niin, ettei enää tunne Jumalan tahtoa edes maallisissa asioissa. Raamattua tarvitaan, koska ilman sitä ihminen ei tiedä oikeaa ja väärää.
Vaatiessaan paluuta opetukseen, että Raamattu on kristillisen opin ja elämän ylin ohje, Soramies tulee siis vaatineeksi, että kirkossamme otettaisiin käyttöön reformoidut tai jopa baptistiset tunnustukset luterilaisten tilalla.
KIRKON OPETUS ENNEN JA NYT
Soramiehen ja muiden hänen laillaan ajattelevien puolustukseksi pitää sanoa, että hän on osittain oikeassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko opetti virallisissa Kristinopeissaan yli 100 vuoden ajan reformoitua ihmiskäsitystä ja sitä, että Raamattu on kristillisen uskon ja elämän ylin ohje. Sama pätee 1970- ja 1980-lukujen rippikoulusuunnitelmiin ja rippikoulun oppikirjoihin.
Kirkon opetus on todellakin muuttunut viimeisten 30 vuoden aikana – lähemmäksi luterilaista tunnustusta. Uusi luterilaisempi Katekismus hyväksyttiin vuonna 1999. Uusi rippikoulusuunnitelma hyväksyttiin syksyllä 2001 ja sen jälkeen kirjoitettiin uudet rippikoulun oppikirjat.
Muutos on helpottanut meidän luterilaisesti ajattelevien toimintaa kirkon sisällä, kun vihdoin kirkko virallisesti opettaa niin kuin Luther ja luterilaiset Tunnustuskirjat opettavat. Samalla ovat voimistuneet vaatimukset palata vanhaan (reformoidun) tunnustuksen mukaiseen opetukseen.
REFORMOITU AJATTELU LUTERILAISEN KIRKON SISÄLLÄ
Jos kiistely teologisesta ihmiskuvasta ja Raamatun käytöstä etiikan normina olisi vain Suomen luterilaisen kirkon ja sitä kritisoivan Lähetyshiippakunnan välinen, se ei olisi kovin merkittävä. Todellinen taistelu luterilaisen ja pietistis-reformoidun teologian välillä käydään kuitenkin luterilaisen kirkon sisällä, ja se vaikuttaa kaikkeen kirkosta ja kirkossa käytävään keskusteluun.
Paljon on muuttunut 30 vuodessa; tänään kirkon viralliset opetukset ovat luterilaista teologiaa. Samoin pappien enemmistö lienee kääntynyt luterilaisen teologian puolelle. Mutta kirkon sisällä on myös vahvoja reformoituja oppeja kannattavia liikkeitä.
KANSANLÄHETYS JA LESTADIOLAISUUS
Selvimmin reformoitujen tunnustuskirjojen linjoilla on suuri osa Kansanlähetystä; hyvänä esimerkkinä Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, jonka lausunnot toistuvasti aiheuttavat kohua ja kirkosta eroamisia. Myös osa muuta 5. herätysliikettä ja nyky-SLEYtä on enemmän reformoidun kuin luterilaisen teologian ja etiikan kannalla.
Suurin epäluterilaisesti ajatteleva ryhmä kirkkomme sisällä on lestadiolaisuus. Siellä ei tosin – uusheräystä lukuun ottamatta – vedota Raamattuun etiikan normina yhtä usein kuin Kansanlähetyksessä. Mutta varsinkin SRK-lestadiolaisuuden kaikki muut ulos sulkeva seurakuntaoppi ja tiukkoina käskyinä opetettavat eettiset säännöt eivät millään mahdu luterilaisen opin sisään. Muun muassa ehkäisykielto ja esiin tulleet lasten hyväksikäytöt pilaavat koko kirkon kuvaa.
KIRKON TULEVAISUUDEN VAIHTOEHDOT
1. Jatketaan nykylinjalla
Kansanlähetys ja lestadiolaiset jatkavat kirkon sisällä muuttamatta opetustaan. Kirkon sisäiset ristiriidat jatkuvat. Kirkon johto tasapainoilee ja välttää jyrkkiä lausuntoja ja kurinpitotoimia herätyskristittyjä ja lestadiolaisia vastaan. Vain törkeimpiin ylilyönteihin puututaan.
Hintana on se, että kirkosta eroamiset vastalauseena luterilaisiksi uskotuille reformoiduille mielipiteille jatkuvat. Kirkko välttää hajaannuksen, mutta menettää jäseniään.
2. Suomeen syntyy konservatiivinen reformoitu ”lähetyskirkko”
Lähetyshiippakunnan jäsenmäärä on nyt noin 1200. Jos kaikki Luterilaisen kirkon reformoidusti ajattelevat, eli Kansanlähetyksen enemmistö, osa muuta 5. herätysliikettä, SRK-lestadiolaiset ja puolet muista lestdiolaisista päättäisivät liittyä siihen, syntyisi Suomen 2. suurin kirkko, jäsenmäärältään 200000-300000.
Uusi kirkko olisi tunnustukseltaan selvästi reformoitu, ja se voisi halutessaan liittyä reformoituun maailmanliittoon ja saada sieltä tukea. Se olisi myös riittävän iso ulottaakseen toimintnsa kaikkialle Suomeen.
Luterilainen kirkko menettäisi nopeasti paljon jäseniään. Toisaalta kirkko ja sen johto voisivat tämän jälkeen julistaa nykyistä vapaammin ja selkeämmin LUTHERilaista evankeliumia. Tämä voisi tuoda monia kirkosta protestiksi eronneita takaisin kirkon jäseniksi ja toimintaan. Parhaassa tapauksessa paluumuutto korvaisi suuren osan jäsenkadosta.
3. Reformoidusti ajattelevien vähittäinen luterilaistuminen
Suomen luterilaisen kirkon vahvuutena on ollut kyky sietää mielipide-eroja ja sulauttaa erilaiset herätysliikkeet sisäänsä. Niin voi käydä nytkin. Toivon näin tapahtuvan.
Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että suvaitsevaisuus on molemminpuolista. On sietämätöntä, että luterilaisen kirkon sisällä on iso herätysliike, joka opettaa, että muut kirkon jäsenet joutuvat helvettiin. SRK-lestadiolaisuuden pitäisi siis luopua eksklusiivisesta seurakuuntaopistaan. Samoin ehdottomista käskyistä ryhmään kuulumisen ehtona pitäisi luopua. Monia niistä voitaisiin opettaa ihanteina, jotka jättävät tilaa harkinnalle ja olosuhteiden huomioon ottamiselle. En tiedä, onko tämä muutos mahdollinen.
Sama keskinäisen kunnioittamisen ja omienkin ajattelutapojen muuttamisen vaatimus koskee tietenkin kaikkia kirkkomme liikkeitä ja jäseniä.
TODENNÄKÖINEN TULEVAISUUS
on jossakin vaihtoehtojen 2 ja 3 välillä. Luterilainen opetus yleistyy yhä kirkon sisällä. Reformoidusti ajattelevat ovat pienenevä vähemmistö, joka kokee joutuvansa yhä ahtaammalle.
Tässä tilanteessa osa nyt reformoidusti ajattelevista pysyy kirkon jäseninä ja hiljalleen kirkollistuu ja luterilaistuu.
Lisäksi syntyy 1 tai 2 uutta kirkkoa. Toinen nykyisen lähetyshiippakunnan ympärille. Toinen (mahdollisesti) lestadiolaisen liikkeen ja erityisesti SRK-lestadiolaisuuden pohjalle. Pohjois-Amerikassahan lestadiolaiset ovat jo nyt järjestäytyneet Missouri-Synodiin, joka toimii erillään muista luterilaisista kirkoista.
– Pekka Elonheimo –
pastori ja teologian maisteri, Raahe
Eikö Lutherin ajatuksia ole katsottava siinä kontekstissa, missä lähtökohtana on Fides Sola periaate. Luther ymmärsi hyvien ja oikeitten töitten päälle suhteessa Ihmiseen siinä merkityksessä, että Hän edellytti niitten tekijällä olevan oikean uskon. Tällöinkin töitten tekijänä oli viime kädessä Jumala, joka ne sai aikaan ihmisen kautta. Luther todisti oikeaksi Paavalin kokemukset uskon kautta vanhurskauttamisajatuksen vaikutuksista eli moraalin rappeutumisesta. Ei Luther voinut olla kovin kiinnostunut etiikasta, koska Hän oikoi Katolisen katumuksen sakramentin suoriksi, missä katumuksen sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto. Näin Katolisen sakramentin tilalle tuli oikean uskon kautta vanhurskauttaminen. Tämä sopi aikaansa, mutta tämä pitäisi ehdottomasti päivittää, koska se halua ymmärtää katumuksen ja syyllisyyden asiaa ihmisen arvon mittaisesti.
Tarkoittaako kirjoittaja siis nyt niin, että on loogisesti mahdotonta, että Ikean kalusteen mukana tuleva kokoamisohje olisi kyseisen kalusteen tarkoituksenmukainen (siis ylin) kokoamisohje, jos ihmiselle on mahdollista koota kaluste ilman ohjettakin? Anteeksi nyt vaan, mutta logiikkaoppia aika paljon opiskellutta ei-teologia tämä argumentti ei oikein vakuuta.
Eikös se ns. Jumalan lain kolmas käyttö ja Raamatun normatiivisuus eettisessä harkinnassa löydy ihan tunnustuskirjoistamme? Jumalan pyhä laki ei ole eettisenä ohjeena menettänyt merkitystään kristittyjen ja kirkon elämässä, koska kukaan tai mikään kirkko ei ole tässä ajassa vielä niin täydellinen, että voisi oman henkensä varassa keksiä itselleen uusia käskyjä eksymättä harhaan. Kristitty ei ole eettisesti itseohjautuva, vaan tarvitsee lain ohjausta. Raamattu on se normi, jolla meidän eettiset valintamme koetellaan.
(Yksimielisyyden ohje, 6. Jumalan lain kolmas käyttö).
Jos olisi, kuten blogiosti väittää, että Raamatussa olevien eettisten opetusten soveltaminen suoraan nykyelämään todistaisi, että opetus olisi ennemmin reformoitu kuin luterilainen, niin miten asia on suoraan Raamatusta otettujen dogmaattisten opetusten eli kirkon opin laita – onko kaikki sekin Raamatusta lainattuna reformoidun kirkon ilmausta? Blogistin perusnäkökulma ei sittenkään ole luterilaisuuden ja reformoidun kirkon Raamatun käytön erittely eettisissä kysymyksissä, vaan uskon ja elämän näkeminen todellisuudessa täysin toisistaan erillään olevina elämänalueina. Ajatelkaapa seurauksia?
Kirjoittaja näyttää uskovan vakaaseen luterilaiseen tulevaisuuteen Suomessa, vaikka se ei ole mitenkään taattu esim. tilastojen valossa.
Tästä visiosta ovat unohtuneet myös kansainväliset kontaktit, joiden ei jostain syystä uskota kovasti vaikuttavan suomalaisiin kuvioihin. Onkohan tämäkään taattua?
Mielenkiintoisen keskustelun olisi varmaan saanut, jos kirjoittaja olisi tosiaan tehnyt analyysin, mutta mielestäni analyysiin ei kuuluu toisten puolesta suunnittelu. Kyseessä on siis vaikuttamaan pyrkivä kirjoitus laji.
Osin Riitta Bonnyn kommentin ideoimana: 1800-luvun ja 1900-luvun alunkin suomalaiset herätysliikkeet ja suunnat olivat, autonomian ajasta lähtien, luomassa suomalaisuutta kaikilla tavoin ymmärryksenä ja käsitteenä, kansakuntanakin. Paavo Ruotsalaisen ja J.V. Snellmanin toiminnan vuosilukujen vertaaminen ei ole varsinaisesti mitään uutta. Ja kun herätysliikkeet Suomessa sulautuivat kansankirkkoon, eivätkä lähteneet omille teilleen, sillä on täytynyt olla valtava ”suomalainen” panos.
Nyt sitten vähän yksi jos toinenkin yhte(nä)iskulttuurin varustus näyttää, samanaikaisesti, murenevan.
Minulle ainakin teksti oli evankeliumia sen suhteen , että saan käyttää vähäistä järkeäni kiemuraisen elämäni mutkia oikoessani.
Sen verran Lutheria luulen tuntevani että hänen eetinen kantansa on lähellä Cromwelli joka sanoi : Pitäkää Jumala mielessänne mutta ruuti kuivana tai arabialaisia jotka kehoittavat noudattamaan rukoushetkiä mutta sitomaan kamelin yöksi.
Kovin erilaista se on tämän blogistin luterilaisuus verrattuna siihen luterilaisuuteen, johon itse olen tutustunut seurakunnan leireistä, pyhäkoulusta ja rippikoulusta alkaen. On tämä aikamoista modifioitua, ajanhenkeen sovellettua, luterilaisuutta, jos sen niin kuin silleen nätisti sanoo.
Muistan veli Pekan aihetta koskevia tutkimuksia jo yhteisiltä opiskeluajoiltamme. Silloinkaan ne eivät saaneet varauksetonta hyväksyntää tiedeyhteisöltä .